?

Log in

Mika Sipuran verkkopäiväkirja

Mixmaailman pojan koston paluu osa II

View

Navigation

29. elokuuta 2015

Loppu

Share

Livejournalin kömpelyys ja rumuus ovat nitistäneet verkkopäiväkirjailijan. Tänne en enää rakkaitani tuo. Ihan lähtökuoppiin minua ei haudattu, sillä lastuja kertyi kymmenen vuoden aikana 2006. Laatu lienee vähintään sama: 2006? Uskallanpa jopa väittää, etten tule koskaan muistelemaan yhtäkään noista pahalla. Peedeeäffinä ne ovat kaikki, ja tulostettuina kansioon.

Verkkopäiväkirja yrittää päästä uuteen lentoon täällä.

17. heinäkuuta 2015

Selviytymissuhteessa

Share

Avioero on paha paikka. Oli. Vaikka aikaa oli jo kulunut ja pahimmat rypemiset ryvetty, päätin ottaa varman päälle, ja nousta tuhkasta ammattilaisten suosittelemin menetelmin. Ilmoittauduin melko kalliille, mutta paljon kehutulle vertaistukikurssille. Toipumismenetelmällä oli gurun nimi, vähän niin kuin Method Putkistolla. Sain jonottaa, mutta vihdoin, jonain lämpimänä elokuisena iltana raahustin kellaritilaan korttelin verran Mannerheimintieltä länteen. Aurinko teki laskua hurmeisen punaisena - tai ehkä oranssina. Minulla oli punaiset kengät. Olin ostanut punakantisen oppikirjan, ja lukenut siitä puolet. Sen puolen, jossa ei vielä kerrottu mitään minun todellisuuteeni liittyvää. Toivoin. Tunsin itseni jo liian tasapainoiseksi tämänkaltaiseen, mutta esittelytekstissä oli sanottu kurssin sopivan kaikille. Sellaisillekin, joiden ongelmana ovat enää uniin tunkevat takaumat.

Olin oppinut jostain, luultavasti amerikkalaisista TV-sarjoista, että tällaisissa tilaisuuksissa tulee olla äärimmäisen rehellinen. Muuten ei synny luottamusta, eikä vertaisesta ole vertaiseksi. Ei naamioita, ei Jurkkaa. Koska olen antisosiaalinen, jännitin jäykkänä. Istuimme ringissä, parisenkymmentä ihmistä, ja jokainen kertoi vuorollaan tilanteestaan. Kenelläkään ei mennyt hyvin, mutta joillakin meni paremmin kuin joitakin vuosia sitten. Moni itki ja muut jakoivat jaksuhaleja. Kun minun vuoroni tuli, kerroin aluksi ajasta jolloin oli vaikeaa, mutta viimeiset puoli minuuttia käytin hyvien uutisten kertomiseen. Olin tavannut mukavan neidon, ja meillä oli kivaa yhdessä. Tunsin kuinka vieressäni istuneen, jo alussa ryhmän matriarkalta vaikuttaneen naisen syke kiihtyi, ja hän alkoi liikehtiä levottomasti. Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut. Seitsemän, tai jotain sellaista. Niitä tulee ja menee, eikä niitä kannata ottaa vakavasti. Joitakin ihmisiä vain käytetään ponnahduslautana. Muut nyökyttelivät, ja ryhmän ohjaaja totesi, että selviytymissuhde oli todennäköisesti kyseessä, sillä surutyöni näytti olevan kesken.

Seisoin virallisen kierroksen jälkeen seinäruusuna, ja katselin kun muut lohduttivat toisiaan. Häpesin ajattelemattomuuttani. Olin saastuttanut vertaisteni surun. Olin epäonnistunut surutyössäni, vaikka se vei neljänneksen elopainostani, hiukset ja varpaankynnet. Kotona Kati huomasi jo ovella, ettei kaikki ollut hyvin, ja ehdotti etten enää menisi istuntoihin. En mennyt. Ryhmän ohjaaja yritti kerran soittaa, mutta en vastannut, sillä en olisi osannut sanoa mitään. Laskua ei koskaan kuulunut.

Tänään tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun selviytymissuhteemme alkoi. Tapasin Katin muutaman viikon viestittelyn jälkeen Nurmijärven kirkonkylän kirjaston edessä 17.7.2005. Ostimme tötteröt. Seuraavana päivänä menimme Korkeasaareen, jossa oli pikkupandoja ja valkoposkihanhen paskaa. Joensuulaisen suotutkijan sisko vihki meidät pari vuotta myöhemmin pyhään avioliittoon. Meillä on kolme lasta. Kaikki ovat fyysisesti terveitä, muuten vanhempiensa kaltaisia. Voin suositella selviytymissuhdetta kaikille. Se on samanlainen kuin muut parisuhteet, parempi vain. Kiitos Kati näistä vuosista. Ja tulevista.

16. heinäkuuta 2015

Noitavasara

Share

Cradle of Filth on harmillisen aliarvostettu viihdemusiikkiorkesteri. Syitä ei tarvitse erityisemmin hakea. Niitä on liikaa. Dani Filth on pedantin kauhumetallinsa keskellä koominen hahmo, mikä ajaa arvaamattoman kuulijan dumppaamaan bändin Lordin kaltaisten pellehevibändien laskipääläriin. Kokoonpanot eivät kestä muutamaa vuotta pidempään, ja touhu tuntuu lehdistä luettuna repivältä. Taltioitujen live-esiintymisten perusteella Cradle of Filth aina väärässä paikassa, sillä mikään stadion valo- ja pyrotekniikoineen ei riitä yltiömahtipontisten teemojen ja orkestraatioiden näyttämöksi. Cradle of Filth ei mahdu itseensä.

Tasaisella tahdilla kuitenkin tulee näitä levyjä, viimeisimpänä tämä kuusi päivää sitten julkaistu Hammer of the Witches. Ja kaikki nämä ovat huikeita teoksia. Ihan sama kuka säveltää tai kuka soittaa, Cradle of Filth on omanlaistansa taituruutta ja tarinoita. Dani Filth perehtyy aiheisiinsa huolella, ja ammentaa keittoonsa tunnelman, joka tekee levyistä modernia Hammer-elokuvaa. Sellaista joista on helppo osoittaa kömpelyyksiä, mutta jotka jäävät vaivaamaan ikuisesti. Hammer of the Witches jatkaa tätä koukuttavaa perinnettä upeasti. Mutta ei tästäkään tulla kylillä vouhottamaan. Hyvä ja suosittu ovat eri asioita.

10. heinäkuuta 2015

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen blogimerkintäni Mixmaailmaan, josta siirryin pian tänne Verkkopäiväkirjaan. Aloin kutsua kirjoituksia (joissa on ollut joskus vain kuvia) lastuiksi, jotka voisin vapauttaa poukkoilemaan ajan virtaan. Tahti on ollut hidas, sillä lastuja on kertynyt vain 2004, pari sataa vuodessa. Toisaalta, monien kirjoittaminen on vienyt päiviä, jopa viikkoja, ja mittaa on kertynyt sen mukaan. Silloin tällöin olen suunnitellut elämääni Verkkopäiväkirjan ehdoilla. Kymijoen melontaretkille (I ja II) tein reittisuunnitelman lastun kuvasuunnitelman pohjalta. Melkoisen määrän puisevia kirjoja, levyjä ja elokuvia olen lukenut, kuunnellut ja katsellut loppuun, koska Verkkopäiväkirja on vaatinut tutustumisen koko pökäleeseen.

Alussa lastujen vuolentaa paheksuttiin. Tällainen paljastelu ei ole sopivaa. Ei ainakaan opettajalle. Huoli on ollut turhaa, sillä yksittäisen ihmisen tarkoituksellisen sekavasti kirjoitetut, ja mediaseksikkäitä aiheita kiertävät ajatukset kiinnostavat näiden kymmenen vuoden aikana syliin tursahtaneen tarjonnan seassa vain harvoja. Enimmäkseen Verkkopäiväkirjan laskuri on nakuttanut 20-40 kävijän päivätahtia, jos amerikkalaisia robotteja ei lasketa. Välitön poistumisprosentti on huidellut 90 molemmin puolin, mikä tarkoittaa, että vuorokauden aikana noin kolme ihmistä on viihtynyt lastuilla useamman sekunnin ajan. Voisin myydä täältä palstatilaa: ”Haluatko piilottaa pimeimmät salaisuutesi? Laita ne Sipuran Verkkopäiväkirjaan!”

Itselle kirjoittaminen, omin ehdoin, omin aikataluin, omin säännöin, jopa omaa kielioppia soveltaen on ollut terapeuttista ja kasvattavaa. Vaikka potentiaalinen julkisuus on pakottanut jonkinlaiseen laadunkontrolliin, vapaudella on kääntöpuolensa: en osaa enää kirjoittaa normaalisti. En osaa kirjoittaa myyvästi, enkä kohdeyleisölle. En tekstiä, jonka on oltava ensisijaisesti ymmärrettävää. Olin tovin tekemässä pätevän ryhmän kanssa oppikirjaa, mutta jo alusta lähtien oli selvää, etten hallinnut sellaista. Kun on vuosia yrittänyt kirjoittaa tekstiä kiemurrellen, ja yrittäen piilottaa sanottavaansa mutkiin ja viestejänsä sedimentteihin, oppikirjasta tulee väistämättä antioppikirja, joka takuuvarmasti estää oppimisen. Samalla olen luopunut lapsuuden unelmastani, tietokirjan tai romaanin kirjoittamisesta. Tämä tässä on nyt se unelma. Verkkopäiväkirja saa lisää lastuja niin kauan kuin nykyinen ulkoasu toimii. Kun Livejournal modernisoituu, tulee loppu. Kaikki lastut kymmentä ensimmäistä lukuun ottamatta olen tallentanut pdf:ksi, ja tulostanut ne paperille kansioon. Jonkinlainen elämäntyö. Sekin.

25. kesäkuuta 2015

Lähtö Kilpisjärveltä klo 6.00. Edessä Googlen mukaan seitsemäntoista tunnin ajo. Tien yli lennähtää sepelrastaskoiras klo 6.12. Ajamme kolmen tunnin vuoroissa halki aurinkoisen pohjoisen ja sateisen etelän. Muistan asioita, joita minun piti tällä reissulla tehdä. UV-mittarit eivät mitanneet, eivätkä sukelluskotelot kastautuneet. Makrokin unohtui reppuun. Voi olla että näille seuduille täytyy vielä palata. Päässäni soi varsin mieluisana korvamatona Arch Enemy. Jätettyäni Jarkon Lappeenrantaan löydän lokerosta sattumalta levyn, jolle olen poltellut Arch Enemyä, Epicaa ja Yövissyä. Köykäisiä minun makuuni, mutta naisäänen ja mörkö-örinän kontrasti pitää mukavasti hereillä. Olen kotona kello 22.31. Trippimittari näyttää lukemaa 4313.

Viimeinen päivä Yliperällä. Löysä lomailu alkaa ällöttää, joten asetan itselleni tiukan tavoitteen: raapaisen terävän lajikuvan kiirunasta. Olkoot pönötys, kunhan on terävä. Kiipeämme Saanalle, ja löydämme ensimmäisen mallin kaakkoisjyrkänteen partaalta. Koiras on peloton, joten kuvasta tulee terävä. Tavoite täyttyy. Pohjoisrinteeltä löydämme vielä kiirunapariskunnan ja keräkurmitsoja. Huipulla yritämme houkutella kohtuullisella menestyksellä pulmusta kuvausetäisyydelle Jarkon puhelimen laululla. Kuvaussessio jää lyhyeksi. Saanan hupun lämpömittarista roikkuu vinoja jääpuikkoja. Viima tönkköyttää sormet.

Jarkko päättää kiertää Saanan, tavoitteenaan sepelrastas. Minä suuntaan autolle. Käyn ottamassa vesinäytteen Siilaskoskesta, ja harkitsen kiipeämistä Mallalle. Lumessa rypeminen ei innosta, joten hylkään ajatuksen. Ampuhaukkaa kookkaampi jalohaukka liitää Jehkatsin rinteellä ja saa tunturikihun peräänsä. Jarkko tulee kämpälle viisi tuntia myöhemmin. On löytänyt sepelrastaan yritettyään pitkän kaavan mukaan. Käymme ravintolassa syömässä retkikunnan viimeisen ehtoollisen, ja pakkaudemme.

Jäykistää. Vaikeuksia lähteä liikkeelle. Emme lähde. Luksushuvilassamme on roskasapuskaa ja kaikki länsimaisen ihmisen kaipaamat mukavuudet pesukonetta lukuun ottamatta. Sellainen näkyy ikkunasta. Norjalainen perhe on laittanut asuntoautonsa peräkonttiin sivusta täytettävän Whirlpoolin ja kuivausrummun, ja nostanut ne tuohon auton taakse mättäälle. Moiseen en ole aiemmin törmännyt. Sähkö tulee asuntoautosta, ja jätevesi valuu muovipaljuun, mutta puhtaan veden lähde ei pintapuolisella tarkastelulla selviä. Katselemme kun punatukkainen neito hipsii crocseissa kirjopyykille. Aamupäivä kuluu näin leppoisasti.

Iltapäiväksi ajamme Norjan puolelle koluamaan Didnojoen varsia. Keli on kurja. Tuulee ja pilvet roikkuvat matalalla. Kun kasvitkaan eivät ole ehtineet tuottaa vihreää, maisema on väritön. Haltin suunnassa näyttää olevan lunta, joten emme lähde Lossujärvelle. Ampuhaukka lennähtää, mutta muuten on hiljaista. Sopuleja tosin on. Yksi niistä syöksähtää jaloistani, ja tunkee itsensä kivenkoloon. On siellä turvassa. Tuhahtelee. Otan vesinäytteen joesta, ja alamme talsia tuhnussa alas laaksoon.

Päivä jota olen odottanut eniten. Olen haaveillut jäätikön railosta, sinisestä luolasta, jossa voisin häkeltyä kirkkaan päivän satumaisessa valossa, ja tuntea olevani toisessa todellisuudessa. Samalla seuraisimme Kiekusen jalanjälkiä tämän etsiessä Norjan laaksojäätiköiltä sopulivaellusten alkujuuria. Lyngenin Sydbreenillä ja Vestbreenillä sellaisia ihmisen mentäviä luolia todistetusti on, ja matkaa Kilpisjärveltä on vain puolisentoista tuntia. Koko alkumatkan olen kuitenkin mustannut mieltäni sääennusteilla. Sekä kotimainen Ilmatieteen laitos että luotettavana pidetty Norjan kollega ovat olleet jo pitkään täysin varmoja siitä, että tänään sataa. Jo aamuyöllä ripeskelee kevyesti, ja viimeistään aamukuudesta lähtien pisaroita loikottelee solkenaan.

Lähdemme liikkeelle olemattomien yöunien jälkeen aamukahdelta. Telttaöiden jälkeen lakanoissa olisi viihtynyt hyvin, mutta lupaamme toteuttaa pitkän urvotuksen seuraavana yönä. Kilpisjärvellä on pakkasta ja lehdetön maisema harmaa. Vuonon rannalla on muutamia lämpöasteita ja kesä. Ryhdymme nousemaan Furuflatenin jalkapallokentän nurkalta haalean turkoosia jäätikköjokea myötäillen rehevää lampaiden laiduntamaa laaksoa kohti vuoria. Täällä nähtävyyksiä on oikeastaan kaksi. Jäätiköt ovat se toinen, ja toinen on tämä rehevä laakso, joka kasvillisuuden yleispiirteiltään ja kevään äänimaailmaltaan muistuttaa eteläsuomalaista lehtoa. Lehtokerttu ja kirjosieppo laulavat. Kotkansiipi levittäytyy lepikkojen ja koivikkojen alle.

Kivikkoinen joki muuttuu yhtäkkiä laajaksi kentäksi, jossa jokien palmikoista vain toinen laita on käytössä. Jäätiköt näyttävät sulavan tällä hetkellä hitaasti. Suuntaamme kohti jyhkeämpää jäätikkötörmää, ja huomaamme pian olevamme aivan liian aikaisin liikkeellä. Sinistä jäätä näkyy vain vähän, sillä jää on pääosin lumen peitossa. Jäätikön reunalle olisi lisäksi kiivettävä jyrkkää jäistä rinnettä pitkin. Meidän jalkineemme eivät sellaiseen kykene, joten käännymme takaisin, ja lähdemme ylittämään vaivalloisesti harjannetta, tavoitteena sen takana häämöttävä jäätikön reuna. Jäätikön edessä törmäämme luonnonvastaiseen geomorfologiaan. Soran päällä on viidentoista sentin kerros löysää vetistä savea, ja sen pinnalla nyrkinkokoisia kiviä. Ovatko kivet vettenpäälläkävelijöitä? Prosessi näyttää toimivan jokaisen jäätikön reunalla, mutta sen mekanismi jää arvoitukseksi.

Oikoreitti tarjoaa upeat maisemat, mutta polvet alkavat tutista. Kuljemme jyrkkää lumista rinnettä, jossa kumisaappaideni pito-ominaisuudet joutuvat koetukselle. Jos lähden luisuun, katkon luitani lohkareikkoon. Jos luisu ei pysähdy ensimmäiseen lohkareikkoon, kuolen seuraavaan. Pelkään niin että että elämännauhani alkutekstit ilmestyvät näkökenttään. Lähden valumaan kohti laaksoa, mutta Jarkko päättää yrittää kinkaman yli. Myöhemmin sovimme, että lopetamme vuorikaurisimitaation, ja pysymme jatkossa tasamaalla, vähintään huutoetäisyyden päässä toisistamme. Seikkailun jälkeen tuntuu hyvältä olla elossa.

Toinenkin jäätikkö on lumen peitossa, eikä luolia näy. Otan näytteen jäätikön alta tulevasta vedestä lukion laboratoriossa analysoitavaksi, sillä haluan tietää, mikä tekee siitä väriltään ja maultaan niin omalaatuisen. Sitten käännymme takaisin. Myöhemmin illalla chileläinen Facebook-kaverini Claudia vääntää tietämättään veistä märkivässä haavassa julkaisemalla kymmeniä kuvia juuri sellaista sinisistä luolista. Hän heiluu niissä parhaillaan jossain Andeilla. Vaikka jäätiköt tuottavat pettymyksen, maisemat ylentävät mielen. Ei näitä mäkiä suotta kutsuta Lyngenin Alpeiksi. Kävelemme kaksitoista tuntia jyrkillä rinteillä ja lohkareikoissa. Huomaamme naaman käristyvän kirkkaassa paahtessa. Kiroamme sääennusteet. Matkaa kertyy noin 24 kilometriä, mikä on minun kunnollani, tässä maastossa, parin tunnin yöunien jälkeen ylärajalla. Laahustamme tolkuttomina hoipperehtien alas laaksoon, ja päätämme sohvaperunoitua toistaiseksi luksuskämpässämme. Kinttuja kivestää.

24. kesäkuuta 2015

Vaellamme Hetassa pyhiin. Yrjö Kokon Ungelon torpalle ei ole minkäänlaista opastusta. Arveluttaa. Onko niemi yksityistä omaisuutta? Saisiko sinne mennä lainkaan? Menemme silti, ja vietämme hiljaisia hetkiä. Niemi on kaunis, torppa ei niinkään. Vaikutun pyöreän haudan äärellä: Molli on siinä, maailman viisain koira. Uutun lentoaukolla on untuva, mutta emme osaa päätellä, onko se telkän vai ungelon. Olkoon romantiikan vuoksi ungelon. Mutta nyt hei ryhtiä Enontekiö! Kunnassanne ei ole kuin Kilpisjärvi, muutama hietainen tieva ja Yrjö Kokon kirjallinen perintö. Kaupallistetut museot ja monumentit pystyyn.

Pysähdymme evästämään muovikassiruokaa Järämän linnoitusalueen parkkipaikan laitaan. Saaristolaisleipä ja kinkkupasteija alkavat tympiä. Saksalaiset rakensivat tänne Lapin sodan alla Sturmbock-Stellung –nimistä linnoitusta ennen kuin heidät ajettiin seudulta mäkeen. Linnoitus on entisöity, parkkipaikka laakea ja pytinki komea, mutta opasteet ovat olemattomat, eikä kävijöistä tietoakaan. Halkisuomenmatkailu on valaiseva matka aluetukien luomaan todellisuuteen. Maakunnissa tiet ja muu infra ovat mahtipontisia, ja mahdollisuuksia on, mutta viimeinen kinkama jää usein ylittämättä. Kylätie hiljenee entisestään.

Lupaan Hetassa Jarkolle, että näemme Kilpisjärventien varrella taatusti hiiripöllön. Näemmekin, mutta Tundrean majoituksen pihassa lajista katoaa romantiikka kokonaan. Respan poika huomaa kiikarit Jarkon kaulassa, ja kertoo pihapiirin pöllöistä. Hiiripöllö on pesinyt lasten leikkipaikan vieressä. Nuorin poikanen on yhä pöntössä, joten emot eivät voi vielä viedä poikuetta syrjemmäs, ja poikasista ja emoista on siksi helppo ottaa kuvia. Räiskimme muutamia, ja lähdemme Saanan rinteille etsimään sepelrastaita. Saana on jylhä. Pältsän ja Paraksen pohjoisrinteet ovat vielä paksun lumipeitteen peitossa, joten sinne ei ole kalosseilla menemistä. Kilpisjärven jäät ovat lähteneet tänään, ja järven eteläpää on vielä hilejään peitossa. Tunturikoivut kehittävät vasta hiirenkorvaa. Eletään varhaiskevättä. Kuuden vuorokauden kuluttua Aurinko seisahtaa Kravun kääntöpiirillä.

23. kesäkuuta 2015

Heräämme paratiisissa. Tuuli on tyyntynyt ja aurinko helottaa. Kokkaamme rauhassa aamiaista, sillä kyyti Hornøyalle lähtee vasta kolmen tunnin kuluttua. Olen jäänyt koukkuun vesitutkimuksiin, joten käyn poimimassa näytteen myös Barentsinmeren 7,2-asteisesta vedestä. Harmaakuvemyyrä häiriintyy touhuistamme, ja päätyy lopulta saaliiksi. Kennolle ja sieltä muistikortille. Tätä leppoisaa leirielämää voisi jatkaa pidempäänkin, mutta ajelemme leirin kasattuamme kohti Vardøtä. Hornøya on nähtävä.

Satamassa on paljon pitkää tötteröä. Nolostelemme omia harrastelijaluokan kolmesataamillisiämme kuin pieniä pippeleitä nakurannalla. Ja paheksumme: ei meidän nuoruudessamme harrastajilla ollut ammattilaisten vehkeitä. Vasta reissun jälkeinen guuglaus paljastaa, ettemme aivan harrastajaseurassa saaressa pyöriskele. Mukana on Ari Tervo, pitkään ihailemani Tuomas Heinonen, Krista Ylinen, Arto Ketola ja lunnipipoon sonnustautunut norjalainen monipuolinen valokuvaaja Jan Kåre Ness.

Lintujen määrä tyrmää paatin lipuessa saaren laituriin. Meteli on melkoinen ja tuoksu orgaaninen. On vaikea edes kuvitella ääni- ja hajumaailmaa myöhemmin kesällä poikasten liittyessä guano- ja kurnutusvahvuuteen. Sitä kun emojen poikasille rahtaamien kalamassojen guaniinin fosfori rehevöittää rantaveden, ja proteiinien typpi- ja rikkiyhdisteet haihtuvat ilmaan. Minulle sekoamiseen riittää tämäkin. Pitäisi ottaa kuvia lintupaljoudesta, mutta räiskin hajanaisia ruutuja yksittäisten lintujen poseerauksista. Muut jäävät kallioiden alle, mutta me Jarkon kanssa kipuamme hiljaisemmille niityille, majakalle, ja sen taakse. Sieltä löydämme rauhan: vain kourallinen lunneja kuvausetäisyydellä, mutta hyvä valo ja rauhallinen tunnelma. Saan kuvan, jota lähdin hakemaan. Palaamme jyrkänteelle rauhoittuneina. Viisi tuntia kaakotuksessa ja paskanhajussa kuluu siivillä.

Törmäämme Vadsøssä pyöräkilpailuun, jonka toimitsija estää meiltä pääsyn huoltoasemalle. Otamme bensaa hirmuiseen hintaan pienemmästä puljusta, ja aloitamme päättömän matkan. Saamme Kilpisjärven kämpän avaimen 24 tunnin kuluttua, ja ajoaika vie hieman yli kymmenen tuntia. Reitti ja ajankäyttö ovat vapaat. Kierrämme Varanginvuonon eteläpuolelle, seudulle joka yllättää minut jylhyydessään positiivisesti. Ylitämme rajan Näätämössä, ja ajamme itäisten erämaiden läpi Inariin, jossa teemme päätöksen: pystytämme teltan rajan tuntumaan Karigasniemellä. Kun mikään paikka ei miellytä, lähdemme kuitenkin ylittämään Finnmarkia Suomi-Neidon ohimolta hauikseen. Suopöllöjä näkyy paljon, mutta Norjakin osaa olla oikeassa valossa ankea, joten päädymme Kautokeinoon, jossa teemme väsymyksen pakottamana lopullisen päätöksen: rajan yli, ja sitten saa surkeampikin paikka kelvata. Sellainen löytyy levähdysalueelta lähtevän sivutien varresta Näkkälästä. Auton mittari näyttää +3 °C kun ryhdymme kasaamaan pikkutunneilla telttaa kohmeisin sormin ja hytisten ei-mihinkään. Ihan kaljatölkkikasan viereen.

Sääennuste povaa tuuliselle kelille jatkoa, joten siirrämme Hornøya-retken huomiseen, ja ajelemme suosikkimaisemissani rantatiellä Hamningbergiin. Lintujen määrä saavuttaa koomisia piirteitä. Merikotka istuskelee tiellä, rannassa kelluu satojen isokoskelojen lauttoja, kahlaajia vilistää rantaviivassa, ja ulapalta voisi löytää vaikka mitä, jos viimakyynelten takaa jotain erottaisi. Lokkeja jallittavia merikihuja tuntuu olevan enemmän kuin viime kerralla, mutta vesipääskyjä ja isokihua ei näy.

Poikkeamme matkalla Vardøssä ostamassa liput Hornøyalle puksuttavaan Hornøya-nimiseen paattiin. Saareen vievä tunneli on jännä. Putki laskeutuu 88 metriä alas meren pohjaan, ja nousee 2890 metrin päässä pintaan saaressa, jonka täyttää idyllinen pikkukaupunki. Löydämme satamasta perkeitä kyttäävien harmaalokkien ja pikkukajavien joukosta kaksi isolokkia, ja Ben Hur-nimisen kalastusaluksen vanavedestä muutamia myrskylintuja. Rantarakennusten spraymaalitaitelijat palkkaisin isolla rahalla koristelemaan Nurmijärveä. Maisemaa hallitsee kuitenkin NATO, erityisesti kukkulan päällä monumentaalisesti möllöttävä Globus II tutka, jota tiettävästi käytetään Venäjän ballististen ohjusten tarkkailuun. Ollaan idempänä kuin Suomen itäisin kolkka, ja matkaa Venäjän maaperälle on alle sata kilometriä. Norjalle NATOon kuuluminen ei silti ole ongelma.

Maiseman jylhyys Hamningbergin tiellä hengästyttää. Pahdat kohoavat korkeuksiin, ja tie puikkelehtii kivipaasien keilastossa. Varanginvuono taittuu pian Barentsinmereksi. Kaukana pohjois-luoteessa on Huippuvuoret, koillisessa Frans Josefin maa ja idässä Novaja Zemlja. Sinne kuoli keripukkiin sairastunut alueen uhkarohkea tutkimusmatkailija Willem Barents, jonka rintakuva pönötti yksinäisenä Vardøn satamassa. Jarkko huomauttaa linnutkin ylittävästä kiinnostuksestani historiaan, mihin en voi kuin nyökätä toteavasti. Historia oli suosikkiaineeni koulussa. Maantieteen löysin vasta yliopistossa, mutta olen jo teininä ajatellut kaiken sijainnista rakentaen. Maa ja nykyisin myös jää ovat tästä paikasta kaukana, ja vastatuuleen vyöryvät mainingit sen mukaiset. Linnusto saa lisää merellisiä piirteitä, ylväimpänä kaikista ulapalla saalistelevat suulat. Olen seurannut kunnioittaen räyskän kalastusta Suomenlahdella, ja kirjokalastajan touhuja Egyptissä ja Ugandassa, mutta suulan sukellus on majesteettisuudessaan omaa luokkaansa. Laskeudumme kivilinnoituksilta raikkaiden tunturijokien laaksoihin ja dyynirannoille, ja nousemme uudelleen terävien lohkareiden labyrinttiin. Ainakin tähän aikaan vuodesta tämä maailmankolkka on paratiisi.

Hamningberg on hiljainen ja tuulinen. Kuvaamme tyrskyjä, ja asetumme kivikkoon ihailemaan maininkeja ja niiden seassa viilettäviä lintuja, erityisesti suulia. Aaltojen seasta pomppii esiin juhlapukuinen jääkuikka. Ahavoittavan merituuliannoksen jälkeen lähdemme ajelemaan viipyillen ja pysähdellen takaisin. Päätämme peseytyä tunturipurossa, tuoreessa sulamisvedessä, ja käymme siitä virkistäytyneenä iltakävelyllä aurinkoisella tunturiylängöllä. Ihmettelen puikoiksi rapautuvaa punaruskeaa kiveä, joka muodostaa tuntureille älykkään suunnittelijan infrastruktuuria. Tunturikihut ovat tähän aikaan arkoja kuvattavaksi. Siimahäntä on ollut suosikkilintuni siitä lähtien kun näin kuvan Einari Merikallion hattuun hyökkäävästä emosta. Einaria ei tohtinut lähestyä edes Olli Järvinen. Mutta kihu. Päätän hankkia Merikallion kirjan Jäämeren ääreltä. Maksakoot rahat.

Yöpymispaikaksi valitsemme täydellisimmän lähes täydellisistä. Puro puuttuu, mutta autossa on pänikkä. Jarkko rakentaa hioutuneesta ajopuusta riu’un, jolla äkistäminen saavuttaa viiden tähden ylevyyden. Jo on kun paskallakin saa kuvata tappituntumalta merikotkaa ja tunturikihua! Pehmeä tunturinummi tarjoaisi makoisat unet ilman makuualustaakin, terävä kivikko antaa paikalle luonteen, lumenviipymä taustalla muistuttaa alueen ankaruudesta ja Jäämeren mainingit tuudittavat uneen. Tuuli tyyntyy, pilvet kaikkoavat ja halli nousee pintaan yöttömän yön punaiseen valoon. Nyt on hyvä ihmisen.

22. kesäkuuta 2015

Sade on tauonnut. Tuhtia kuorivaatetta ylle, ja Kiutakönkäälle. Koskikara puikkelehtii yli kuohujen, mutta virtavästäräkkiä ei näy. Yritän riuhtoa jonkinlaista potrettia kohisevasta koskesta, ja turhaudun. En vaan osaa. Sähellän jalustan, harmaasuotimien ja lankalaukaisimen kanssa niin innokkaasti, että koskelle aamukävelylle tulleet ihmiset vetäytyvät metsän kätköihin. Luulevat meitä Into Konradeiksi. Eivät tahdo ikuistua ikuisiin maisemakuviin. Jarkko löytää partaalta sateen masentamia, pisaroiden nöyristämiä, mutta dolomiitista ystävän löytäneitä neidonkenkiä. Kämmekät jaksavat aina hullaannuttaa eksoottisuudellaan.

Matkaan. Kemijärven ja Sodankylän välillä vastaan tulee pitkä letka värikkäitä autoja, Sirkus Finlandia. Ihmisiä, jotka elävät rakkaudesta lajiin. Sodankylä vaikuttaa kuolleelta, festarikaupungiksi. Porukka lienee katsomassa leffoja, tai toipumassa niistä. Ihmiset, jotka elävät rakkaudesta lajiin. Me poikkeamme Ivalossa reitiltä. Rakkaudesta lajeihin. Käymme etsimässä Tiirassa ilmoitettuja pikkusirkkuja. Laji olisi elis molemmille. Luen ensin karttaa väärin, ja päädymme ei-mihinkään. Sitten löydämme oikean paikan: teollisuusalue, pääsy kielletty. Ajellessamme takaisin päätielle haen kaikki Suomen pikkusirkkuhavainnot. Silmä poimii listasta äskeisistä kartoista tutun paikan: Neitiaapa. Havainto on jo vanha, mutta paikka on lähellä, joten poikkeamme. Jarkko soittaa puhelimesta pikkusirkun laulua. Pian laulajia on kaksi. Piilotteleva lintu tulee suolta lähemmäs tietä. Varsin tavallisen näköinen pikkulintu paikassa jollaisia Suomi on tursullaan. Suorutakossa. Silti eksoottinen elämys.

Rajan tuntumassa otamme energiaa autolle ja äijille. Ailegasburgeri Annukan grillistä pilkkaa lihapiirakkamausteillaan burgereita, mutta maistuu hyvälle. Sitten Norjan puolelle, ja taas kerran tuttu havainto. Miten on mahdollista, että Suomen puolella on vain rääseikköä, mutta Norjan puoli joesta tuntuu Keski-Euroopalta (vaikka siirrytään vain kymmeniä metrejä pohjoiseen)? Lampaiden hoitamat niityt ovat kauniita, ja talot hyvin hoidettuja. Maisema joen paremmalla puolella on vauras, mutta siinä ei näy raha. Olemmeko me suomalaiset tyhmiä, vaiko vain sivistymättömiä, epäesteettisiä ja välinpitämättömiä?

Kohteessa. Tuuli lähentelee myrskyä. Siirryn kolmen takin taktiikkaan: alla ohut kuoritakki, välissä taukotakiksi tarkoitettu kevyt toppatakki ja päällä paksumpi kuoritakki. Kaikki mustia. Housut, pipo ja hanskatkin ovat mustia, joten päätän käyttää maastokenkinä Calvin Kleinin punaisia tennareita. Keskustelemme tovin edesmenneen virolahtelaisen rovasti Lauri Leikkosen kenttävaatetuksesta. Pyhän messun Leikkonen piti ykköspuvussa. Arkisempia rovastin askareita hän hoiteli kakkospuvussa. Lintuja hän rengasti kolmospuvussa, ja jos oli riski ryönääntyä, kuten vesilintuja verkolla veneestä pyydystettäessä, hän käytti nelospukua. Pukua kuitenkin. Hävetkööt harsukarvaiset hienhajuiset ituhipit. Linnuillakin on tähän aikaan vuodesta juhlapuku.

Tuulen viuhuessa kierrämme Nessebyn kirkon takaista niemeä. Vuorovesiranta kiehtoo, vaikka roskien määrä harmittaa. Muutama ristisorsa, merimetsoja, merikotkia ja hautausmaalla poikasiaan lämmittävä meriharakka. Ja varpusia. Joka paikassa Ruijassa on varpusia. Eteläisestä Suomesta kadonneet varpuset ovat tulleet tänne. Ajamme Ekkerøylle, ja pystytämme teltan. Kasaamme narujen päälle lohkareita, ja lähdemme jyrkänteen partaalle. Pikkukajavien tuttu nenäsointinen nauru saa hyvälle mielelle. Mutta missä ovat kajavakolonian muut linnut? Jokunen riskilä vedessä pörrää, mutta karimetsotkin puuttuvat. Haaveilen valaista. Jarkon ensimmäisen retkikunnan näkemät miekkavalaat sykähdyttäisivät. Vetäydymme telttaan, missä havaitsen puutteen varustuksessa: korvatulpat. Tuuli paukuttaa telttakangasta rajusti. Olemme rautatietunnelissa. Unessani.

21. kesäkuuta 2015

Havahdun klo 5.45. Puhelimen piti herättää klo 5.25. Tekniikkaan ei voi luottaa. Mutta hätää ei ole. Olen pakannut kaiken autoon valmiiksi, eikä aikatauluja lähiaikoina tunnusteta. Yritän selittää pystyyn ponkaisseelle Lauralle lähitulevaisuuden rakennetta: iskä lähtee yhdeksäksi vuorokaudeksi reissuun pohjoiseen. Laura nyökyttää, vaikka ei taatusti ymmärrä ajan määrää, eikä matkan tarkoitusta. Kumpaakaan ei kenties voi ymmärtääkään. Lähden katselemaan maisemia, verestämään vanhoja muistoja ja tukevoittamaan niitä uusilla. Jarkko lienee enemmän lintujen perään, mutta saatan minäkin niitä vilkaista.

Matka taittuu sarastuksessa. Aurinko porottaa silmiin, +12 °C. Kello 6.25 puhelin ryhtyy herättelemään. Ihmiseen ei voi luottaa. Äkkinäisempi nuoruuden palvoja saattaisi luulla, että iän karttuessa matkanteko muuttuu puisevammaksi: kaikki on jo nähty. Asia on toisin. Tie Nurmijärveltä Iittiin oli kolmisen vuotta työmatkani, ja tie Iitistä Joensuuhun vähän aiemmin matka kodin ja opiskelupaikan välillä. Matkalle mahtuu paikkoja joissa olen joutunut melkein kolariin, paikkoja joissa olen saanut sakon, paikkoja joissa olen istunut autossa pientareella odottamassa lumituiskun taukoamista. Muistan matkan varrelta satoja lintuhavaintoja, karhun ja kymmeniä syvällisiä keskusteluja ihmissuhteista. Kolmetuntinen aamuajo on kokoilllan elokuva.

Nostalgian huumassa ja tunteiden myrskyssä paahdettuani olen perillä Lappeenrannassa etuajassa. Jarkko seisoo koivun juurella valmiina, eikä matkanteko kuulumisia vaihdettaessa ainakaan hidastu. Pakollisen pysähdyksen Joensuun Prismassa yleiset syyt vaativat. Burgeri Hesestä ja kahvipannu kaupasta. Kajaanissa kehitämme keinotekoisen jännityksen bensavalon hehkuessa. Keinotekoisen, sillä peräkontissa on kanisterillinen nestettä satojen kilometrien etenemiseen. Kuusamoa lähestyttäessä alkaa ripeksiä. Oulangan porteilla sataa jo reippaasti ja on pimeää. Määritämme kipurajan: jos mökki leirintäalueella maksaa yli 50 euroa, laitamme teltan metsän laitaan. Mökki maksaa 48 euroa. Kuuntelen kesäyössä Jarkon kuorsausta ja sateen ropinaa. Leppälintu laulaa, ja kuukkeli höpöttelee. En osaa arvostaa Metsä-Lappia. Huomenna maisema vaihtuu. Pääsen elementtiini.

7. kesäkuuta 2015

Kävin Helsingin sambakarnevaaleilla ensimmäisen kerran vuonna 2007. Olin lukenut talvella lehdestä, että sinne kannattaisi aloittelevan ujon valokuvauksen harrastajan mennä. Eivät juokse ihmiset kameraa karkuun, vaan punkevat kuvaan. Sittemmin sambaajien kuvaaminen on muuttunut vuosi vuodelta tympeämmäksi. Juuri kun olet onnistunut rynnimään väkijoukon sekaan, ja ojennat kameran kohteeseen, eteen nousee kiinalaismummelin iPad ja maleasialaisäijän Nokia 3310 (jossa ei ole kameraa!). Ammattilaisia tuntuu olevan vuosi vuodelta enemmän. He tuntevat tärkeytensä, ja käyttävät hanakasti teräviä kyynärpäitään. Niinpä olen viime vuosina kadehtinut intensiivisen tovin karnevaalin virallista valokuvaajaa, kulkueen seassa juoksentelevaa Mikael Rantalaista, ja hakeutunut sitten tyhjälle kadunpätkälle tärisevin käsin puhelintaan kohottavat tuohivirsupapan viereen.

Papparaisen vierestä syntyy kyllä pikselimössöä Internetin täytteeksi, mutta vuosi toisensa jälkeen palaan sambakarnevaaleille muusta syystä. Sambakarnevaalit ovat päätepiste kevään ihmeelle. Keväällä suomalaiset heräävät henkiin, ja talvikauden jurovista synkistä mörökölleistäkin tulee oikeita ihmisiä. Sambakarnevaalilla kevään ihme saturoituu, ja pysyy kuukauden verran vakiona. Sambakarnevaaleilla suomalaiset ihmiset ovat (ammattivalokuvaajia lukuun ottamatta?) vapautuneimmillaan. Siksi saatan käydä karnevaaleilla vielä sen kymmenennenkin kerran. Jospa ilman kameraa, Lotan ja Lauran kanssa? Kuvei täs.

3. kesäkuuta 2015

Kokoillan vaellus

Share

Cheryl Strayedin kirja Villi vaellus tuntui elokuvakäsikirjoitukselta. Se oli road movie, kasvutarina, jossa oli alku, ja ilmaan, huomattavasti alkua ilmavampaan tilaan roikkumaan jäävä loppu. Mutta kantaisiko se? Tarina ei ole millään lailla erikoinen, ei dramaattisuudessaan ja tyhjentävyydessään likimainkaan Erämaan armoille -elokuvan kujanjuoksun luokkaa. PCT:n kävelee moni, ja moni kokee taatusti saman tuskan ja vapautumisen kuin Cheryl Strayed. Pääroolin esittäjän pitäisi olla Oscar-tasoa, säveltäjän tulisi olla vähintään Eddie Vedderin poika, ja leikkaajan täytyisi löytää ylittämättömän mukaansatempaava rytmi.

Monsteri, ihan liian painava rinkka. Siihen osaan samaistua. Ensimmäisellä vaelluksellani kasasin 35 kiloa tuiki tarpeellista roinaa mukaani, ja tiesin ensimmäisen 200 metrin nousun jälkeen, että joko luovuttaisin tai kuolisin. Varsinaisen vaeltamisen kuvaamisessa elokuva epäonnistuu, tai se ei edes yritä sitä. Elokuva ei kerro kävelemisestä. Se ei pysy polulla. Se on sarja kohtaamisia, joita nivotaan yhteen takaumilla. Musiikkina ovat kaskaat, kojootit, kivien napse, tulen räiske ja sadepisarat. Ja takaumissa kaupungin syke. Leikkaajan työtä ei huomaa. Reese Witherspoon osaa ammattinsa, eli on - Antero Mertarannan sanoin - ilmiömäinen. Wild on elokuva, joka ei kasva suureksi, mutta sen katsoja voi kasvaa. Wild on elämänsuuntaelokuva.

Paluu varjojen yöhön

Share

Paradise Lostin DVD The Anatomy of Melancholy on yksi kaikkien aikojen parhaista livetaltioinneista. Se on melkoinen suoritus, kun ottaa huomioon, että silloinen pannutaiteilija Jeff Singer pieksi kalvoja vähän sinne päin, ja välihöpinät viestivät Nick Holmesin vakavista itsetunto-ongelmista. Liven jälkeen yhtye on julkaissut kaksi hyvää studiolevyä, ja nyt kolmannen, erinomaisen. The Plague within on paluu juurille, vähän deathiin, enemmän doomiin. Levy sisältää aiempaa vähemmän kevyitä koukkuja, joten sitä joutuu sulattelemaan pidempään, mutta kun se avautuu, se avautuu rysäyksellä. Synkkyyttä, varjoja yössä, ikuisuuteen tuomittuna virumista, itkua, kaltereita, loputtomuuden enteitä. Ihanaa tuskaa valoisiin kesäöihin.

30. toukokuuta 2015

Lakkiaispäivä. Laskin bakteerit, tiskasin ja tyhjentelin vesikanistereita. Kävin katsomassa valkolakkeja, ja aprikoin, pitäisikö toisten alle ryttääntyneitä lippiksiä oikoa? Ei kai. Päässähän ne ottavat muotonsa. Ja illan päätteeksihän ne ovat lopullisesti rutussa. Muutama entinen oppilas kävi kysymässä, vieläkö muistan. Muistan tietysti. Kun toisen ihmisen reaktioita tarkkailee muutaman vuoden, ja liikuttuu kasvusta, muistikuvat eivät helpolla pyyhkiydy. Tulevien ylioppilaiden sisäänmarssin katselin parvelta nieleskellen: upeita ihmisiä. Sitten odottamaan lapsia kevätjuhlasta. Olivat käyneet mummon ja ukin kanssa jäätelöllä.

29. toukokuuta 2015

Viimeinen Amfirock. Viimeinen, koska amfiteatteri saa väistyä lukion takapihalta uuden, uljaan Arkadia hallin alta. Ida kertoi myöhemmin puheessaan huomanneensa lukiomme yhteishengen kohonneen huimasti viimeisimpienkin vuosien aikana. Siihen on helppo yhtyä. Vaikka tämän koulupäivän väliin jättämisestä ei sanktioita voida juuri langettaa, porukka tuli, oli ja viihtyi. Sade tosin katkaisi ulkoilmafestarin, mutta pikaroudauksen jälkeen päästiin jatkamaan sisällä. Minusta hieno tapa käyttää tämä väliin putoava päivä. Jospa ensi vuonna Raksarock? Ja sitten Amfirockin reinkarnaatio.

28. toukokuuta 2015

Erään lukuvuoden loppu

Share

Palauttelin kokeita hämmentyneenä. Yleensä lukuvuosi päättyy epäonnistumisen tunteeseen, ja depressiiviseen itseruoskintaan. Nyt tulvahtelee onkaa. Tuntuu, että en ole onnistunut häiritsemään oppimista entisellä teholla. Syksyllä bilsan ja mantsan yo-kokeisiin osallistuu ennätysmäärä kokelaita, ja luulen että tuloksissakin rikotaan ennätyksiä. Bilsan ykköskurssille tulevat viimeisessä jaksossa yleensä ne, joita aine ei niin kiinnosta, mutta nyt ryhmässä vallitsi kohtuuttoman positiivinen tunnelma. Osa kursseista levisi viimeisellä jaksolla käsiin, mutta viime hetken teutarointi vei satamaan. Melko vähän jäi hampaankoloon.

Palautusten jälkeen opekokous, jossa hienoinen suru: moni upea ihminen jää ilman stipendiä. Moni joka ansaitsisi. Kokouksen aikana pädiini tuli tukku viestejä: ryhmät täynnä, pääsenkö kurssille? Minun Wilmani näytti kaikki kurssit tuplana, mutta vailla osallistujia, joten en kyennyt tekemään asialle mitään. Sitten pikainen tulevien ykkösten ryhmänohjaajien palaveri, ja Vivin, Andrén ja Aleksin kanssa Valkjärven länsirannan puroille ja labraan. Tunnelma oli ajankohtaan sopivan hyrsyvä. Puroilla, kuten koko päivän ajan luokassa minun oli vaikea peitellä liikutusta. Minulla on etuoikeus työskennellä hienojen ihmisten kanssa. Rottingille kaareutuen tunnen jopa olevani etulinjassa kun Suomea kammetaan nousuun. Hallitus, seuratkaa!

19. toukokuuta 2015

Viimeistä päivää

Share

Järkyttävän raskaan lukuvuoden poikkeuksellisen tuskallisen viimeisen jakson viimeinen opetuspäivä. Pitkä. Pahasti hapoilla. Aamulla bilsa seiskassa perinteinen biologian kurssit päättävä rotan avaus. Ensin järkytyin tyyneydestä, jolla tytöt leikkasivat poikarotalta peniksen ja kivekset. Sitten ajauduin katatoniseen tilaan huomattuani, ettei kaiman pöydälle nostama tyttörotan suoli ollutkaan suoli, vaan kohtu, jossa oli 11 pikkurottaa. Bilsa ykkösessä kävimme läpi asioita ekosysteemiekologiasta, ja jäimme odottamaan ryhmissä lasipurkkeihin rakennettujen suljettujen ekosysteemien selviytymistä ensi viikkoon. Mantsa kakkosessa pääsimme vihdoin asiaan, alueelliseen erilaistumiseen, ja lopetimme kurssin saman tien. Bilsa kutosessa enemmistö selviytyi eläinlajintuntemuskokeesta. Bilsa kolmosen toinen osakoe näytti sen sijaan olevan kinkkisempi pala. Kaiken tämän kaoottisen kriisin keskellä olen yhteen hätäratkaisuun tyytyväinen: bilsa kakkosen osakoe oppikirjan ja netin avulla toimi!

16. toukokuuta 2015

Toisen veden matkassa

Share

Virus alkaa hellittää otettaan. Eilisen työpäivän hoipuin vielä irvistellen, eikä tämä aamukaan luvannut vauhdin hurmaa, mutta sain kammettua itseni liikkeelle. Viime vuonna laskeuduimme Daniellan, Julian ja Sannan kanssa tulvivia jokia alas valuma-alueen reunalta Vantaanjoelle. Vaikka aihe liittyi Valkjärveen vain löyhästi, siitä syntyi hieno tarina, joka kaipasi toistoa. Nyt kiersimme reitin Eevan ja Katariinan kanssa kolmella uudella näytepisteellä täydennettynä. Aurinko helotti ja tytöt selvittivät veden ominaisuuksia ammattimaisesti. Valkjärvi-kurssi on ihmeellinen. Pinnallisen digihömpän entisestään kuivattama lukioarki on käytännön työn rinnalla zombien huutelua kuivuneesta kaivosta. Ihminen tarvitsee elääkseen savea ja kuravettä.

14. toukokuuta 2015

Notkahdin eilen. En selviytynyt kesään saakka. Kahdeksankymmentä lastua syntyi. Seitsemänkymmentäyhdeksän lastua liikaa.

12. toukokuuta 2015

Heräilin yöllä horkkaan. Kahdeksalta aamulla alkava työpäivä ei tuntunut pimeässä täristessä houkuttelevalta, mutta tiesin, ettei minulla olisi aikaa eikä rahaa korvata menetettyjä tunteja. Nappasin väkevän Buranan, ja ajelin lukiolle. Hikoilin itseni auton penkkiin kiinni samalla kun tunsin leijuvani korkeuksissa. Joku oli jättänyt mantsan luokan dataprojektorin ja kaikki muut laitteet yöksi päälle, ja projektori oli louhahtanut ylikuumenemiseen. Kukaan ei ollut muistanut huolehtia hätäsuihkun vesilukosta, eikä hikinen oppitunti syövästä paskanhajuisessa labrassakaan ollut varsinainen pedagoginen fiesta. Kähisin bilsa ykkösen ja mantsa kakkosen tunnit väkisin läpi, ja säntäsin ulos hypätäkseni Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan suuntaavaan bussiin. Bussi ei tullut. Soittelin useamman kerran ajomestarille. Kun bussi viimein tuli, se ajoi väärään paikkaan. Tutustuminen ulkopuutarhaan jäi väliin, mutta opastuskierros kasvihuoneissa sujui kivasti. Yksi asia sujui. Nyt se kesäloma.

Ääni kähisi vielä aamulla, aamupäivällä se ei edes pihissyt. Usutin Otson kouluun, liuottelin viimeisen kuvottavan makuisen kuumetta alentavan poretabletin veteen, odottelin hikoilukohtauksen, ja ajelin sitten apteekille hakemaan lisää roppia. Lyhyiden päiväunien jälkeen olo tuntui kohenevan. Katselin viimeisten opetuspäivien aikatauluja, ja totesin jakson päättyvän katastrofiin. Viisi seitsemästä kurssista jää kesken. Kukaan ei tule oppimaan asioita, joiden opettamisesta minulle maksetaan palkkaa. Missä tahansa muussa ammatissa saisin tällaisen mokailun jälkeen kenkää. Yrittäjänä takoisin tappiota, ja maksaisin miinusmerkkistäkin luvuista 60% veroa. Mutta olenkin opettaja, joka päästetään kiitokseksi pariksi kuukaudeksi vapaalle.

Puoli viideltä latailin vielä kameran akkuja, aikeena käydä ottamassa kuvia Arkadian taidelinjan Näytön paikasta. Tämä on perinteisesti ollut vuoden kohokohta, vähän kuin loppunäytös taitoluistelukisoissa. Sitten romahdin. Kuumetta alentavilla lääkkeillä hankittu energisyys on vain lainaa. Jaksoin katsoa Leijonien peliä kaksi minuuttia. Ryömin pehkuihin, ja sain pian Lauran ja tabletin lastenohjelmat seurakseni. Lauralla oli viikset ja parta. Tuliaisiksi tuomani tikkarit olivat tahmanneet suun ympäristön, joka oli kerännyt nöyhtää vaatteista ja pyyhkeistä. Pienen parrakkaan tytön tyytyväinen hymy pelasti päivän.

Nivelsäryt riivaavat. Herään aamuyöllä napsimaan ibuprofeenia, ja hikoilen sitten muhkean peiton naruksi. Kuumeen mentyä saan pari tuntia aikaa nukkua, mutta puhelin huutaa silti armottomasti liian aikaisin. Bussi tähdätään kello 8.30 vielä kerran kohteeseen: Paneriain metsään Vilnan ulkopuolella. Alue on ollut teurastamo. Alempiin kansoihin kuuluvia, sotavankeja ja juutalaisia on aamuttu kasoihin, ja poltettu sitten kaksi viikkoa leimunneissa kokoissa, 14 000 ihmistä kerrallaan. Luvut ovat menettäneet merkityksensä. Pilkkuvirheillä ei ole väliä. Lahtaaminen ylittää käsityskyvyn. Ihmiset silti muistavat, ainakin näin Voiton päivän tuntumassa. Muistomerkeillä on tuoreita kukkia. Kynttilät palavat. Ihmiset muistavat, koska kivet huutavat.

Alkaa kilvanajo. Ollaan yhä Liettuassa ja kello käy. Ravinnonotto venähtää, ja edessä on vielä kuskin pakollinen 45 minuutin lepo. Keken ohimosuoni alkaa pullistua. Kannustamme ohituksissa ja kiroamme hitaat rötisköt peräkärreineen. Kuski kuroo kaulaa Viron maaseudulla, mutta alkaa jäädä jälkeen navigaattorin ennusteesta Tallinnan ruuhkaisella esikaupunkialueella. Kolme kilometriä satamasta risteys on jumissa. Poliisi nojailee keskellä risteystä autoonsa, ja tupakoi kaikessa rauhassa. Sitten matka alkaa taas taittua. Tallinkin asiakaspalvelu kertoo 19.10 olevan ehdoton takaraja. Olemme satamassa 19.04. Juoksemme portille. Siellä ihmiset seisovat ruuhkautuneessa aulassa. Nåin jännittävää moottoriurheilutapahtumaa en ole aiemmin kokenut.

Tallinkin buffet maksaa 27 euroa, mutta viikonlopputuristien täyttämässä laivassa ravintola on ainoa paikka, jossa ei haise kohtuuttoman pahalle. Raatelen sitkeää sianlihaa, ja jäykistyn tönkkösuolatusta mätisalaatista. Etukäteen varattu taksi odottaa satamassa. Kiertoajelu Nurmijärvellä: Metsäkylä-Palojoki-Kirkonkylä-Rajamäki-Röykkä. Flunssa kiristää otetaan. Kaihertaa. Kati on hereillä. Napsin Buranaa iltapalaksi, käyn suihkussa, ja irrotan tietokoneen piuhoista. Kello on 01.10. Antoisa reissu.

Puiseva päivä. Aamulla kolmeksi tunniksi Arkadia-nimiseen ostoshelvettiin. Hyydyn, mutta tiedän tämän olevan opiskelijoille tärkeää. Opintomatkoilla Kiinan muurit ja Louvret kuitataan muutamalla sanalla, mutta ”SIT me mentiin shoppailee!!!” On arvokasta saada tuttujen ketjujen tuttuja ryysyjä edullisesti. Ostan Burger Kingistä noin viiden euron hintaisen aterian, ja yritän tuloksetta törsätä slotejani vaatteisiin. En tunnu tarvitsevan mitään. Supermarket on hieno. Viinahyllyt notkuvat ja aine on halpaa. Ovatko puolalaiset paljonkin suomalaisia enemmän alkoholisoituneita? Onko etanoli tuhonnut Puolan kansatalouden? Suomen valtiovallan perusteluista näin voisi päätellä. Viinahyllyjen ääressä ei paikallisia pyöri. He ostavat leipää ja kalaa.

Matka Varsovasta Vilnaan körötellään taas pikkuteitä mutkitellen. Mieleen jää keskustaltaan viehättävä Augustown kaupunki, jolla on synkkä historia, kuten käytännössä kaikilla Puolan kaupungeilla. Usean tuhannen juutalaisen joukko koottiin ghettoon kanavan ja joen väliselle alueelle, ja kaikki murhattiin ennen venäläisten saapumista. Kuudesta miljoonasta juutalaisesta puolet tapettiin Puolassa, eikä natseja juuri tarvittu. Puolalaiset hoitivat oman kylän juutalaisväestön teurastamisen itse. Puistattaa.

Perillä Vilnassa ollaan iltakymmeneltä. Hotelli on hieno Radisson Blu. Olen pitänyt tärkeänä sellaista perinnettä, että olen joko vatsataudissa tai flunssassa aina kun pääsen paremman luokan hotelliin, joten en tee nytkään poikkeusta. Kerroksessa 22 olisi nähtävyytenä toimiva Skybar, mutta viestitän: ”Menkää, mie jäin”. Nukahdan vartin kuluessa hotelliin saapumisesta. Vartiksi.

Ranskalainen, esi-isiensä menneisyyden kanssa tiliä tekevä Viviane odottaa meitä kello yhdeksän matkamme pääkohteessa, Majdanekin keskitysleirillä. Majdanek on keskitysleirien joukossa hyvin säilynyt, ja esimerkiksi Auschwitziin verrattuna vähemmän massojen suosiossa oleva synkkishuvipuisto. Vivian kierrättää meitä elämän ja kuoleman portilla, pesuhuoneissa, kaasukammioissa ja myrkyttämöissä. Majdanek oli tuhoamisleiri, jossa onnekkaimmat pääsivät asumaan mutaisten kenttien parakkeihin, epäinhimillisiin oloihin. Turhat kuolivat muutama kymmenen minuuttia saapumisesta. Yhteen parakeista on rakennettu installaatio, jonka avulla voi yrittää pyrkiä asettumaan vangin asemaan. En usko että kukaan pystyy. Tai toivon.

Vihreällä kentällä laulaa harmaasirkku. En heti tunne sitä, en ole kuullut laulua aikaisemmin edes äänitteenä. Yritän väijyä, ja olen lopun matkaa jälkeenjäänyt. Yritän pysyä joukon matkassa, ja räpsiä joitakin kuvia. Vekslaan objektiiveja kalansilmän, 70-200-millisen ja valovoimaisen 50-millisen välillä, mutta mikään ei auta. Kuva ei kuvaa todellisuutta. Tällaisilla reissuilla kamera on lopulta aika turha kapistus. Kuvista tulee juosten kustuja räpsyjä. On oikeastaan parempi, että tietokone sauhahti. Kuvat saavat lahota rauhassa muistikortille.

Tie Varsovaan on suora, ja matka lyhyt. Päivä on ahdettu täyteen ohjelmaa, joten ravintoa täytyy juosta ostoskeskuksesta, Arkadiasta. Myöhästymme kymmenisen minuuttia juutalaismuseosta, mutta se ei haittaa, koska opastus saadaan puhelimen näköisestä laitteesta. Museo on hyvin toteutettu ja isolla rahalla rakennettu. Arkkitehdin kansallisuudesta ei voi erehtyä: pelkistetty, kevyt möhkäle. Yhdessä pienessä huoneessa on enemmän videoprojektoreja kuin Arkadian yhteislyseossa yhteensä, ja laatu on moninkertainen. Informaatioähky ajaa toivottomuuteen, ja luovutan pian. Historiaan ovat jääneet ne ajat kun museoissa oli pääosin vanhoja esineitä. Museon pihalla Keke saa puhelun mieheltä, jonka henkilöllisyys ei koskaan selviä. Hän pyytää meitä synagoogaan. Menemme, vaikka vähän arveluttaa. Tarvitaanko synagoogaan lisää länsimaisia attentaattiuhreja?

Sitten hotellille, kahden tähden. Fasadi ei lupaa hyvää, ja ovella norkoilee karkeapiirteistä kaveria. Kovat kaulukseen, liituraitaa ylle, ja bussi kohti synagoogaa. Aurinko laskee ja sapatti alkaa, joten olemme taas myöhässä. Synagoogassa laulu raikaa. Tytöt ohjataan parvelle ja pojat laittavat kipan päähänsä. Keke on antanut minulle reuhkan, joka on enemmän kauha kuin kipa. Luulen kulkevani karkea läppä päässäni, mutta Keke selittää tämän olevan etelävenäläinen versio suositummasta pienemmästä mallista. Sisään tullessamme israelilaiset vieraat reuhaavat ja tanssivat toistensa harteilla. Miehet istuvat ja seisovat milloin sattuu, kuljeskevat sinne tänne. Kesken kaiken shown valtaavat lapset, joille tarjoillaan mehua. Riemukasta, hallittua kaaosta. Minua hämmentää eniten naisten asema. Naiset ovat toisessa kerroksessa, jotta miesten ajatus ei harhautuisi, mutta silti äijät esiintyvät, iskevät silmää ja vilkuttelevat parvelle. Mutta onhan se luontevaa. Varsovassa on asukkaita 1,7 miljoonaa, ja heistä vain 600 kuuluu juutalaiseen seurakuntaan. Puolison löytäminen omista piireistä ei onnistu baareissa.

Sitten syömään. Käännämme kadulla päitä. Uusnatsi mulkoilee kipaani. Ylihienoksi kerrotussa ravintolassa on huterat muovituolit, ja säästörullasta repäisty paperinen pöytäliina. Israelilaiset tulevat laulamaan meille, ja muutama pojista kyselee opiskelijatyttöjemme ikää. Keke valehtelee puolisentoista vuotta alakanttiin. Ida laulaa Aleksin säestyksellä upeasti – hepreaksi! Ruoka ei ole minun makuuni. Alkumössöjä, kylmää paneroitua kalaa, kanaköntti, kuiva piirakka ja murukahvia. Kaiken kaikkiaan paska ravinteli. Eriäviäkin mielipiteitä esiintyy. Makuasioista saa kiistellä. Muut ovat tosiasioita. Niistä ei.

Takaisin hotelliin vielä saman vuorokauden puolella, kahden tähden. Yritän nukahtaa, mutta kuume tuntuu nousevan. Sitten jonkinlainen huoltomies alkaa ryskyttää naapurihuoneen ovea. Hän käy läpi avainnippunsa äänekkäästi helisten, ja hakee muutaman kerran jostain uuden. Kun ovi viimein aukeaa, käytävän päässä ilmenee tarve putkiremontille. Metalli kolisee ja työkalut kilahtelevat. Kun kalske lakkaa, opiskelijat kokoontuvat käytäville möykkäämään. Ajan yhden porukan huoneisiinsa, ja häpeän heidän puolestaan. Sitten ymmärrän, että he varmaan häpeävät minua. Heillä on siihen syytä. Nukun vajaan tunnin.

Herätys seitsemältä, kelvollinen aamiainen ja luku: kaikki 30 opiskelijaa ja 3 opettajaa skylinerissa. Usutamme bussin kohti yhdeksättä linnoitusta, IX Fortea, Kaunasin puolustamiseen ja hankalien vankien säilyttämiseen muun muassa ensimmäisen maailmansodan ja holokaustin aikaan käytettyä maanalaista bunkkeria. Kirsikat, omenapuut, kevätesikot ja voikukat kukkivat valtoimenaan, mikä loiventaa julmuuksiin eläytymistä. Hyvä niin. Metalliportaiden alle sijoitettu pimeä betonikoppi, jonka päällä rampataan puupohjaisilla kengillä. Viikko sysipimeässä vesilattiakopissa. Remmejä ja kettinkejä. Raakuus musertaa. Jykevän muistomerkin päällä tuulihaukat puivat kolmiodraamaansa. Me otamme monumentilla ryhmäkuvan ja meitsieitä.

Liian hidasta ravinnonottoa. Liian pitkä taival bussissa. Kuski ajaa maaseudulla, pienten kylien läpi körötellen, ilmeisesti tiemaksuja välttääkseen. Silti edetään rivakasti kohti kesää. Tuorerehua kerätään jo pyöropaaleihin. Monessa talossa näyttää olevan muutama yksi lehmä, pari kanaa, pari lamasta ja ankka, jotka näyttävät suvaitsevan toisiaan aina ystävyyteen saakka. Puolan rajalta alkaa havupuuvaltainen metsä, joka on korkeimmalta kohdaltaan hyvin suomalainen. Kaupungit ja kylät ovat Puolan puolella vähemmän nuhjuisia. Sosialismista on toivuttu Puolassa paremmin, vai onko sitä koskaan ollutkaan?

Ilta on vaihtunut yöksi, kun saavumme Lubliniin. Asukkaita 350 000. Puolan yhdeksänneksi suurin kaupunki. Viihtyisän oloista, ainakin näin iltavaloissa, kevään vehmaudessa. Löydämme suurella vaivalla hotelli Focuksen, joka näyttää ”2 huonetta ja keittiö” -tyyppiseltä ravintolalta. Sitä se onkin. Oikea Focus lopulta. Tarkistan ensin huoneeni suihkukopin koon. Edellisen hotellin suihku oli kaltaiselleni normaalikokoiselle ihmiselle alapesula. Niveliä alkaa kolottaa. Ihan kuin kuume olisi nousussa.

Herätys 4.45. Vaatteet valmiina. Uusi kapsäkki valmiina. Kolme runkoa, viisi objektiivia ja pokkari ängetty kamerareppuun. Akut ladattu. Paperit tulostettu. Piipahdus työhuoneessa. Tietokoneen näppäimistön taustavalo palaa. Outoa. Yritän käynnistää koneen, mutta se ei onnistu. Kymmenisen sekuntia se vilkuttelee sinistä valoa. Toisella kertaa se ei tee enää sitäkään. Joku kovalevyistä lienee kosahtanut. Inhoan tällaisia tilanteita, joissa systeemi louhiintuu juuri silloin, kun sille ei voi tehdä mitään. Siirrän kapsakit pihalle, ja alan odottaa taksia. Teeret pulisevat. Käkikin kukkuu. Auto ja Keke saapuvat minuutin myöhässä.

Tunnin ajelun jälkeen Helikin on poimittu kyytiin, ja taksi on suhannut meidät Länsisatamaan. Aamiainen unisella Tallink Starilla maistuu pahalle. Appelsiinimehusta puuttuvat sekä appelsiini että mehu, ja jonkinlaisessa rasvaisessa pihvissä on pitkä blondin hius. Keke tarinoi kokemuksistaan Koffilla ja hautausmaalla, politiikasta ja susista. Kannella tuulee tanakasti, ja olen menettää takkini Suomenlahdelle. Takin taskussa on lompakko rahoineen ja kortteineen, pokkarikamera, Makapaka ja passi.

Satamassa odottaa yllättävän mukava kaksikerroksinen bussi ja kaksi kuljettajaa. Venäjää puhuvia virolaisia. Tai niin luulimme ensin. Myöhemmin paljastui, että he ovatkin liettuaa puhuvia liettualaisia. Siispä pakaasit bussin perään ja matkaan. Yritän impata baltialaista maisemaa. Omakotitalojen monimuotoisuus silmiinpistävää. Virolaisilla hietikoilla liian korkeita mäntyjä. Rannalla houkuttelevia dyynejä. Sisämaassa vehmasta. Pohjoisempana keltaisia laikkuja, kevätesikkoja. Etelämpänä keltaisia laineita, voikukkia. Paljon kattohaikaroita, naakkoja ja mustavariksia. Vähemmän variksia ja harakoita. Ahdistavan tasaista.

Hotelli Magnus tarjoaa sijan Kaunasissa. Yhden hengen hotellihuone parisängyllä on siunaus – voi olla kahden itsensä kanssa. Lyhyt pyrähdys kaupungilla, esirippujaan laskevassa ostoskekuksessa. Keke ei löydä kosher-viinejään. Puisto on sateen jäljiltä kauniin vihreä. Kuvissa ei. En jaksa odottaa viimeisiä kukkujia pizzeriasta. Laistan heti vastuullisesta valvojan tehtävästäni.

5. toukokuuta 2015

Ihan liian pitkä työpäivä. Ja kiusallinen, koska toivoin sen vain loppuvan, ja poisrimpuilu saattoi näkyä takariviinkin. Aamulla bilsa seiskassa immuunivastetta ja veren valkosolujen mikroskopointia, bilsa ykkösessä evoluutio loppuun, mantsa kakkosessa Eurooppaa ja energiantuotantoa, bilsa kutosessa metsiä ja bilsa kolmosessa ensimmäinen välikoe. Ei paineta historiankirjoihin tätä. Jos jotain positiivista väkisin haen, niin kenties se, että olen oppinut löytämään valkosoluja. Viiltohaava pitää löytää. Arpeutunut. Vajaan viikon vanha. Siihen kylkeen kun tökkää neulalla, johan on syyttiä. Monoa, granuloa ja lymfoakin.

4. toukokuuta 2015

Hötkötystä. Heräsin aamulla puoli viideltä, päässäni kaikki ne asiat mitä pitäisi tehdä ja muistaa. Päivä jatkui tuskanhikisenä. Monisuoritin vähintään kahta asiaa yhtäaikaa, ja suunnittelin samalla tulevia. Kokeita oli käynnissä parhaimmillaan neljässä paikassa samanaikaisesti. Vauvahikoilin. Poissaolin. Oppitunnit olivat mitä sattuu. Hyvä ettei kukaan muista niistä mitään.

Sitten työnsimme Katariinan ja Rikun kanssa veneen vesille, ja lähdimme Valkjärvelle laskemaan lintuja. Hötkö hellitti. Tuuli yltyi hieman liian voimakkaaksi, ja Aurinko piiloutui tumman pilven taakse, mutta lintuja oli mukavasti. Silkkiuikkujen määrä näyttää nousseen viime vuodesta, mutta telkkiä ja kalalokkeja on nyt vähemmän. Kaksi kaakkuria kaakotti Lähtelänlahdella, ja selällä korisi kuikka. Haarapääskyt heittelehtivät pitkin järven pintaa, ja ranta tuntui kuhisevan harmaapäätikkoja. Rauhoituin.

3. toukokuuta 2015

Kaksi koenivaskaa ja kuutisenkymmentä kurssityötä arvioitu. Komposti myllätty kesäkuntoon. Ovia pesty. Kamerareppu pesty, ja rungot ja objektiivit puunattu. Polkupyörät huollettu. Auton renkaita vaihdettu. Ruostetta irroteltu pulteista. Environmental Microbiologyä luettu. Raamattua luettu. Haarapääsky kuultu. Leppälintu ja kirjosieppo nähty. Omalla pihalla, samalla oksalla. Lätkää ja snookeria katsottu. Paljon parempi Beck katsottu. Apulantaa kuunneltu ja levitetty. Lauraa keinutettu. Pyhä. Oli.

2. toukokuuta 2015

Alavireinen päivä. Työläs päivä. Kati kipeänä, lapset sadepäivän tylsistyneitä ja minulla työstettävää enemmän kuin ihmiseen mahtuu. Järjestelin Valkjärvi-kurssin aikatauluja, lähetin Samille ohjeita sijaisuudesta, arvioin nipun kokeita ja tein muutoksia kurssien suunnitelmiin. Huominen ei vaikuta toisenlaiselta. Milloinkahan Suomessa siirryttäisiin kuusipäiväiseen työviikkoon?

Annoin Interwebin yllättää itseni eilen: Beck-elokuvia on menty tekemään minulta salaa lisää, ja kaksi niistä on jo julkisessa jaossa! Niinpä piti rynnätä katsomaan niistä ensimmäistä: Rum 302. Mutta jopa oli laimea. Tarina oli varsin tavanomainen, ja kansainvälistä karismaa ohimoilleen kerännyt Gunwald etukeisillä varustettu setä. Peter Haber kertoi haastattelussa lähteneensä uusiin tuotantoihin mukaan, koska oli saanut tekijätiimiltä vihjauksia roolinsa syventämisestä. Ilmeisesti oli porauduttu niin syvälle, ettei katsojalle välittynyt kuin pintaa? Mutta näitähän on vielä seitsemän jäljellä. En tuomitse. Annan mahdollisuuden.

Aamupäivällä ehdimme piipahtaa Lauran kanssa keinumassa ennen sadetta. Laura halusi hiihtää. Sanoin, että on kesä. Laura katsoi kuin siskonmakkaraa, raahasi sukset ja sauvat autotallista nurmikolle. Oli pakko myöntää, että Lauran tekniikalla hiihtäminen onnistuu kesällä paremmin. Sitten hän halusi minun karsivan terijoensalavaa kangassuojus kirveen terän päällä, että puuta ei sattuisi. En ollut tullut ajatelleeksi. Sitten keinuimme sivusuunnassa, koska niin pääsee enemmän ylös ja alas. Mittasin, ja totesin havainnon oikeaksi. Pientä ihmistä ei ole tuhottu ennakkoluuloilla ja naulatuilla totuuksilla. Harmittaa, että olen aikoja sitten menettänyt mahdollisuuden nähdä maailman paljaana. Voisikohan lapsityövoiman käytön sallia tieteessä?

1. toukokuuta 2015

Päätöksenteko on vaikeaa, mutta helpottavaa. Potkiskelin aikani pihamökkimme renkaita, ja totesin tilanteen toivottomaksi. Kattotuolit eivät kestä katon istua, ja kurkihirttäkin on sieni syönyt. Mökki päätyy juhannuskokkoon. Päätös tekee kipeää, sillä mökki miellyttää silmää kovin. Mittasuhteet ovat juuri oikeat, ja gromeluuria sopivasti suhteessa pintaan. Tallennan tarkat mitat ja otan muistikortillisen kuvia. Jospa tuohon joskus nousisi puutarhavajana ja aamiaisterassina toimiva näköisrakennus?

Ihmiset näyttävät valkolakeissaan uljailta. Erityisesti mieltä lämmittävät Arkadian linnut arkadialaisten ylioppilaiden hatuissa ja rintapielissä. Kattohaikaran näköinen kurki on lukiomme tunnus, joka kohoaa taivaalle myös tunnuslaulussamme "Kultainen joutsen". Biologia ei ole koskaan ollut vahva ala lukiossamme. Bilsan maikalla ei edes ole valkolakkia. Liekkö ylioppilaskaan?

30. huhtikuuta 2015

Otson vuoro sairastua, joten toinen kotipäivä heti perään. Netflix huolehti viihteestä, ja minä yritin purkaa rästitöiden vuorta. Luovutin pian. Kuin hykkäisi hammastikulla Alppien kimppuun. Loput Lähtelänoja-aineistosta sain naputeltua taulukkoon, mutta koepinon selättäjäksi minusta ei ollut. Minulla olisi myös vapaat kädet suunnitella tiedeopintokokonaisuutta lukioomme, tehdä sitä missä olen parhaimmillani, ja sitä mikä ei ole koskaan maistunut puulta. Mutta nyt ei irtoa. Paukut on paukuteltu.

Lähtelänojan tulokset ovat mielenkiintoisia, koska ne osoittavat kaikki ennakkoluulot ja odotukset vääriksi. Klaukkalan hulevedet eivät likaa ojaa. Kiintoainetta ja ravinteita tulee hyvin vähän peltoalueilta. Edes epäilyttävä, naudan ravinnolta ennen ja jälkeen tuoksahtava sivuoja ei vaikuta Lähtelänojan veden laatuun. Oja on puhdas, mutta jos joku kuormittava pätkä virrasta pitäisi nimetä, se olisi loppupään ryteikköinen metsätaival. Metsähoitotoimien ulkopuolelle jäänyt savipohjainen pöpelikkö.

Vapusta tulee rauhallista toipilaisuutta. Yritän unohtaa työasiat, ja korvata ne muilla maallisilla murheilla. Pihamökki odottaa täysremonttia ja terassin kaiteessa kasvaa sieni. Kuinkahan mounta Bilteman halppiskonetta noiden töiden aikana sauhahtaa?

29. huhtikuuta 2015

Minä pikkulasta. Laura jähmettyy tuijottamaan, ja kasvoille leviää hätääntynyt, epäuskoinen ilme: ”Haisetko sinä?!?” Kädet huitovat tuuletusta, ja suojaavat sieraimia. Kasvot vääntyvät epätoivoon: ”Äiti, mikä täällä haisee?” Hätä kärjistyy lopulta itkuksi. Haisee! Pitäisikö minun ryhtyä hillitsemään volatiileja päästöjäni? Oli ehkä ihan hyvä, että en mennyt lukiolle. Olisin kai itkettänyt ihmisiä sielläkin. Lamaannuttanut oppimisen ilon. Mutta ei, en haissut. Ei haju ole minun ongelmani. Näkö on.

Avasin kirjan. Pari viikkoa on vierähtänyt siitä kun viimeksi luin kirjaa, muuta kuin opetustyöhön liittyvää lähdettä. Arkadian yhteislyseolle 25/8 omistettu elämä alkaa vaatia veronsa, kertyy raskaita velkataakkoja. Lukemattomuus on yksi näistä. Se on tuntunut paineena, sisäisenä möykkynä. Luulin sitä stressiksi, mutta se olikin puutosoire. Lukemiseen en kyennyt tosin nytkään keskittymään, joten lehteilin yhtä upeimmista taidekirjoista. Sen nimi on Evolution. Jean-Babtiste de Panafieun kirjoittamaa tekstiä en ole lukenut, mutta Patrick Griesin kuvien äärellä olen viihtynyt kymmeniä tunteja. Kontrastikkaita, harmonisesti aseteltuja, huolella valaistuja harmaasävykuvia fossiileista ja luurangoista mustaa taustaa vasten. Näiden ääreen rauhoitun.

28. huhtikuuta 2015

Nälkävuosien mittainen päivä. Kahden vierailijan päivä. Aamulla kuuntelimme Bi7-ryhmän kanssa muksaa tarinaa lääketieteen opiskelusta Turun yliopistossa. Iltapäivällä Luonto-Liiton petolähettiläs piti oppitunnin sudesta Bi3-ryhmälle. Molemmat esitykset olivat erinomaisia, mutta minusta ei enää ole kuulijaksi. Jos silmä ei luppaa, kinttu alkaa vatkata levottomasti. Miten lukiolaiset jaksavat? Puisevia tekstejä, rumia tehtäväläjiä, joutavaa horinaa. Miksei oppitunneilla räjähdellä? Minä lojahtaisin.

Iltapäivällä lisää näytteitä Valkjärven ja sen ympäristön vedestä. Labrassa on pian kaksi sataa litraa vettä sadoissa erilaisissa astioissa. Makeaa, mutta maha alkaa olla täysi. Tunnen tarvetta mennä steriiliin galleriaan katsomaan pelkistettyä abstraktia taidetta. Haluaisin osallistua ortodoksiseen messuun. Nauttisin jopa Toscasta tai Aidasta. Liika ei ole liikaa. Se on liian vähän.

27. huhtikuuta 2015

Tänään sain kuulla, että oppituntejani vihataan. Ensimmäistä kertaa, rehdisti naamasta naamaan. On hyvä että negatiivista palautetta uskalletaan antaa. Muutoinhan mikään ei koskaan nytkähtäisi parempaan. Muilta osin päivä sujui tutuilla poluilla vaeltaen - eli ilmeisesti ei nytkähtänyt? Tytöt jäivät kotiin toipumaan, joten vain me Otson kanssa ampaisimme aamulla matkaan. Ensin maanantaitönkköinen mantsa ykkönen paikallistuulista ja sateista, sitten bilsa kakkonen soluhengitykseksestä. Bilsa ykkösen tunti meni ötökkäpyydyksiä kokiessa ja saalista laskiessa. Bilsa seiskan ryhmä liittyi oporyhmään kuulemaan luonnontieteiden opiskelusta Helsingin yliopistossa. Vajosin muistelemaan omia opiskelujani. Oli niissa ajoissa hyvääkin.

Illalla soutelin Valkjärvelle testaamaan menetelmiä ja ottamaan näytteitä. Valkjärvi osoittautui perin tasalaatuiseksi. Pinnan ja pohjan lämpötilaero oli vain 1,2 astetta, vesi oli pinnasta pohjaan kyllästynyt hapella, eikä pinnasta ja 30 sentin etäisyydeltä pohjasta otettuja vesinäytteitä kykene erottamaan silmällä. Katselin pikkulokkien kevyttä keijuntaa, ja nostelin 16 litraa vettä purkkeihin. Venerannassa kalastajat katselivat kateellisina, kun raahasin raskaan näköistä kylmälaukkua autoon. Saalista, sano.

26. huhtikuuta 2015

Tämä päivä lienee olemassa muita päiviä varten. Laura ja Kati kipeänä, joten oleskelua rauhallisesti kotona. En osannut ryhtyä kunnolla mihinkään. Katselin lukemattomia lukemattomia kirjoja hyllyssä ja Kindlessä, siirtelin vaatteita laatikosta toiseen, puhdistelin objektiiveja, päivitin kalenteria, siirsin talvileluja vintille, huolsin pyöriä, hipelöin vaellusvarusteita, katselin Snookeria, vaihdoin vaippoja - ja leikkelin vaippaharsoa paloiksi bilsan tuntia varten. Harso, mehupillit ja kertakäyttöiset oluttuopit ovat monikäyttöisiä tutkimusvälineitä. Tiimarin konkurssi oli vakava isku suomalaiselle ekologiselle tutkimukselle.

Työhuoneen ikkunaan näkyvällä kottaraisen kokoluokan pöntöllä kehitellään draamaa. Ensimmäisenä keväänä kirjosieppo hääti talitintit muniensa päältä, ja rakensi pönttöön oman pesänsä, jonka käpytikka tuhosi muninnan alkuvaiheessa. Pönttö oli tyhjillään toista kuukautta, kunnes talitintti aloitti siinä uusintapesintänsä, joka tuhoutui poikasvaiheessa emojen kadottua. Talvella orava laajensi lentoaukkoa, eikä pönttö kelvannut seuraavana kesänä kenellekään. Nyt pikkuvarpunen rakensi siihen pesää koko aamupäivän, mutta koki karvaita takaiskuja sinitintin kannettua pesän höyheniä omaan pesäänsä talon toiselle nurkalla, ja kyllästyi puuhaan. Juuri äsken harmaapäätikkapariskunnalle tuli suukopua rasvamakkaranjämällä, ja ilmeisesti mustasukkasuuskohtauksissaan koiras tunkeutui niskojaan nakellen draamapönttöön, ja heitti sieltä kaikki sisälmykset ulos.

25. huhtikuuta 2015

Väittävät, että auton renkaat vaihdetaan syksyllä ja keväällä. Minun sisäinen kelloni sanoo, että ne vaihdetaan kahden viikon välein. Mutterin kirskunta kaikuu vielä korvissa, kun ryhdyn vääntämään niitä toiseen suuntaan. Osapuilleen neljän viikon välein tuijotan slicksejä, ja aprikoin, vieläkö nuo arvaisi asentaa alle. Nyt saavat Toyotan tassut lähteä kumien taivaaseen.

Aamulla vein pahvinkeräykseen lastin, joka oli tarkoitus toimittaa Rajamäen lootiin joululomalla. Sitten kärräsin nurmikolta ryönäkasat, jotka olin luvannut hukata risujen hautausmaalle kolme viikkoa sitten. Haravoidessani havahduin päivämäärien kahlitsevaan todellisuuteen. Bilsa kutonen! Säntäsin pädin ääreen, ja tökin kalenteria. Edessä on vappu, TET ja muut säädöt, joten kurssilla on jäljellä yksi oppitunti, jolla ei ole kokeita, testejä tai vierailuja. Milloin tehdään hehkuttamani tutkimukset? Milloin käydään suoretkellä? Metsätutkimus vaatisi kolme oppituntia. Jätehuoltotutkimus saman verran. Minulla on vakavia ongelmia ajan kanssa. On hakeuduttava jatkokurssitukseen. Katson vaihtoehtoja netistä huomenna kun palaan tulevaisuuteen.

24. huhtikuuta 2015

Edelleen väsymystä uhmaten bilsa kutosen ryhmän kanssa tutustumassa Klaukkalan jätevedenpuhdistamoon. Olen käynyt muutaman kerran moderneilla aktiivilieteputsareilla, mutta aina ne jaksavat yllättää positiivisesti. Klaukkalan kallioon sisään louhittu laitos on uusi ja hieno. Tekniikassa yhdistyvät insinöörien, kemistien ja biologien osaaminen, joten juuri tuota sen paljon huudellun nousevan vientiteollisuuden pitäisi olla. Suomalainen vesiosaaminen on ollut pitkään huipulla, mutta sitä ei ole osattu myydä, tai sitten nousevat taloudet eivät ole nähneet syytä sitä ostaa. Kone myy täydellä höyryllä hissejä Kiinan kasvaviin kaupunkeihin, mutta kuka puhdistaa kaupunkien kuonan? Kiinassa ja Intiassa markkinoita riittäisi. Paska on ikuista.

Illalla Hobitin Viiden armeijan taistelu Blu-rayltä. Raina jäi syksyllä katsomatta isolta kankaalta, eikä se itse herätä intohimoja vieläkään. Ensimmäisen kerran katson elokuvan, jotta saisin välttämätöntä taustatietoa Making of -dokumenteista nauttiakseni.

23. huhtikuuta 2015

Yöllä pimeää kieriskelyä. Aamulla autossa Perttulan kohdalla sellainen olo, että en pysty. Ajamaan sitä autoa, puhumattakaan siitä, että jaksaisin puuhakkaan päivän. Ei auttanut kuin puristaa, ja piipahdella aika ajoin labrassa ottamassa happea. Bilsan seiskakurssilla avasimme ensin silmät, ja katsoimme sitten ääntä. Mantsa kakkosessa väestöntiheyden kootut selitykset, vettä ja ruokaa. Bilsa kakkosessa kasvien ravinteita ja yhteyttämistä. Mantsa ykkösen hirmumyrsky jäi piippuun, sillä lopputunti kului lahjakkaan Razorbladen parissa. En muistanut, että The Eaglesilla on noin monta hyvää biisiä. Sitten Elinan ja Jasmiinan kanssa viimeiselle Lähtelänojan keikalle. Laittavat pian mustavalkoisen lakin päähänsä, ja lähtevät maailmalle. Ikävä tulee.

22. huhtikuuta 2015

Tökki. Ensin bilsan kolmoskurssi uneliaan väkinäisesti, ja täysin suunnittelematta, mutta riittävällä etunojalla monimuotoisuus kalkkiviivoille. Bilsan kutoskurssista oli tarkoitus käyttää puolet kouluterveyskyselyyn, mutta sitten joku jossain kuormittui, ja tunnin päätteeksi 12/20 opiskelijaa oli saanut lähetettyä vastauksensa. Laitan palautetta käsin kirjoitettuna kirjeenä. Mantsan ykköskurssin tuulista ja bilsan kakkoskurssin solukalvosta vedin vanhoilla pohjilla, koska tiesin, ettei tästä syntyisi konvehtia.

Kesken tuulen huolestuin tuulesta. Se oli voimakkaampi ja puuskaisempi kuin olin ennusteen perusteella olettanut. Suunniteltu näytteenotto Valkjärvellä piti peruuttaa. Vene ei pysyisi paikallaan Valkjärven keskisyvänteen päällä, vaikka miten riuhtoisi airoista. Harmi, sillä tältä tutkimukselta odotan paljon. Valkjärven pintaveden sameus ja veden väri vaihtelevat suuresti. Joskus vesi on harmaata, joskus siniharmaata, sinivihreää tai turkoosia, ja joskus täysin kirkasta. Kukaan ei tiedä, jysähtääkö uusi väri kerralla koko järveen, vai elääkö esimerkiksi syvänne omaa elämäänsä. Spektrofotometri on tässä erityisen kiva lelu. Se mittaa jokaisen aallonpituuden (UV-B:stä infrapunan rajoille) absorbanssin erikseen, joten katsojan silmä saa jäädä elämään omassa subjektiivisuudessaan. Uskon, että kun tätä dataa on kerätty puolen tusinaa kertaa, vedenalainen maailma näyttää uudenlaiselta. Ja ovathan muutkin aiheet perin kelpoja. Erityisesti tutkimus, jossa selvitellään mahdollisuutta johtaa syvänteen hapetonta vettä 1,8 km pitkällä putkella säännöstelypadon yli Luhtajokeen, on paljon ajatuksissa. Maastomittaukset siitä alkavat ensi viikolla.

Parempia aikoja odotellessani ajauduin selaamaan vaelluskurssien Facebook-ryhmiä. Ne ovat kauniita ja ylväitä tarinoita. Ensin valmistaudutaan ja odotetaan, mutta kukaan ei oikeastaan tiedä, uskaltaisiko odottaa mitään. Sitten kävellään. Ja sitten syntyy liekki, jota ei voi kuvailla. Ei kuulu lukion perustehtävään, sanovat ymmärtämättömät. Uskaltaisivatko sanoa saman Aristoteleelle tämän tallustaessa Lykeionin pylväiköissä? Ensi syksynä liekki ei valaise, sillä vaellus taantumatauolla. Voi kun saataisiin Suomi pian nousuun, niin ei tarvitsisi typerehtiä näiden säästöjen kanssa. En tykkää kuonokopasta ja pakkopaidasta.

21. huhtikuuta 2015

Lotta kirjoittaa. Kaivaa heleänvärisen muistikirjansa hörhelöisesta kangaspussukastaan, ja asettuu rennosti luomaan, milloin leikkimökin kaiteelle, milloin kannonnokkaan. Tuijottaa päättäväisesti tyhjyyteen, kunnes ajatus säpsäyttää, ja kirjaimia alkaa piirtyä huolitellusti paperille. Laittaa välillä muistikirjan pussukkaan, ja käy hakemassa inspiraatiota, vaikkapa kuuntelemalla musiikkia, sitä jossa tyttö laulaa. Jatkaa sitten kirjoittamista. En tiedä mitä kirjoittaa. Minua puuha lämmittää. Iskän tyttö.

Bilsan kutoskurssi kirjoittaa myös. Oppikirjat jättävät joitakin asioita huonolle huomiolle, tai käsittelevät niitä sekavasti, joten teemme Googlen dioihin oppikirjan lisälehtiä suit sait. Jokaiselle ryhmälle on annettu vastuualueeksi muutama aihe - tässä tapauksessa biomi - joita muut saavat kommentoida, ja ehdotella muutoksia. Kun näitä dioja sitten käytetään käytännössä ainoana opiskelumateriaalina, motivaatio huomautella on kohdillaan. Jos ryhmä kaksi lusmuilee, minulta saattaa jäädä kymppi saamatta - siispä patistamaan. Minusta homma toimii hyvin, eikä niitä iänikuisia tekijänoikeusongelmiakaan tarvitse pähkäillä. Olisin valmis heivaamaan niin paperiset kuin digitaalisetkin oppikirjat kokonaan, mutta opiskelijat haluavat sellaisen tuekseen.

20. huhtikuuta 2015

Olen usein herännyt vaalien jälkeiseen päivään mustavalkoisuudesta ärsyyntyneenä, ajatuksissa oikeassaolijoiden raju hyökkäys enemmän ääniä saaneita väärässäolijoita kohtaan. Eduskunnasta ei ole saatu vähemmistön lyömäasetta, ja sekös katkeroittaa. Lieneekö ikä vai mikä, mutta en enää jaksa nostaa sykettä. Parissa viikossa tunteet tasoittuvat, ja nyt ehkä vielä nopeammin, sillä vaalien tulos on harvinaisen tasapaksu. Olosuhteet jyräävät ideologiat, eivätkä erot sittenkään ole kovin suuria. Monelta älymystön edustajalta on mennyt ohi muun muassa se, ettei Persujenkaan eduskuntaryhmä ole enää Per-Looks. Puolueesta alkaa löytyä kokemusta, asiantuntemusta ja loogisia perusteluja. Moniarvoisuuden takia on hyvä, että Persut jaksavat jytkyttää.

Otso halusi eilen siirtää maanantaita, ja ehdotti kahdeksatta viikonpäivää, karhuntaita, sunnuntaivapaan jatkeeksi. Olin tänään valmis laittamaan nimeni Otson adressiin. Kevätväsymys alkaa vaivata monia lukiolaisia, ja opiskelusta on paras puhti pois. Minun väsymykseni syy on hieman toinen: tuntuu että aika loppuu kesken. Kesälomaan on aikaa enää pari kotvasta, eikä kaikki tekemisen arvoinen kevätpuuha tunnu mahtuvan sekaan. Tällainen rutiinipäivä tuntuu tuhlatulta ajalta. Maapallon liikkeitä avaruudessa, entsyymejä ja solukalvoa, evoluutiota, keskushermostoa ja aisteja. Krooh ja pyyh. Sitten ostamaan kanistereita. Kymmenen kahdenkymmenen kaveriksi. Ja tuoppeja, harsoa, siivilöitä, siipimuttereita, silikonia ja vateja. Sitten Aurinko jo laskeutuukin kuusenlatvoille. Mutta harrastukseen täytyy toki löytyä aikaa. Kasvatan tohvelieläimiä. Muotovalioita.

Päivän kulttuurielämys on islantilaisen Kontinuumin uusin levy Kyrr. Islantilainen musiikki on ainutlaatuista. En tiedä toista aluetta, joka tuottaisi niin helposti tunnistettavan soundin. Pohjoiseen mystifioituun melankoliaan sekoittuu arjen harmaus, raikas henkäys kasvoilla ja kiihkeä romantiikka. Olen ajatellut melankolian olevan basalttia, harmauden tuffia jään pinnalla, henkäyksen merituulta ja hehkuvan romantiikan laavaa. Kyrr ei eroa joukosta. Se on ihanan etäinen, eteerinen ja levollinen.

19. huhtikuuta 2015

Keinuttelua. Aamupäivällä koko perheen voimin äänestämässä ja leikkimässä. Pohdin, sotkeutuuko seiska heti ykköseen, jos jättää astinlaudan piirtämättä? Lyijäri oli muutenkin liian kova, ja merkintä jäi himmeäksi. Päiväkodin pihassa tehtiin kakkuja, keinuttiin ja puhallettiin saippuakuplia. Minä keskityin keväthepeneissäni värisemiseen. Lotta kirjoitti muistivihkoonsa satua. Otso on kirjoittanut läppärillä zombie-tarinaa jo useamman päivän ajan, joten perheen esikoisteokset julkaistaneen lähiaikoina.

Iltapäivällä soutelin Valkjärven ympäri lintuja laskien. Pintaveden lämpötila oli 6.0 °, syvänteen pohja 4,7° C. Pohjoistuuli yltyi aika ajoin yltiöpäiseksi, ja rannan tuntumassa uiskentelevat vesilinnut katosivat aaltojen pohjille. Taivas ja rannat olivat tuhkanharmaat, vesi ruskehtavaa. Kymmenen naurulokin parvi vastasi yksin kevään äänistä. Jää oli perannut suuren osan viimevuotisista järviruokokasvustoista pois, joten silkkiuikuilla on edessä pelottava kesä. Viime kesänä vain yksi kahdestatoista ensipesinnästä selviytyi rantojen pienpedoilta ja variksilta, ja nyt tilanne vaikuttaa vielä pahemmalta. Ei kaikenkaikkiaan niitä unohtumattomimpia elämyksiä tuo souturetki. Onneksi on tiedossa jännitystä iltaan: Bahrainin GP ja Snookerin MM-kisat.

18. huhtikuuta 2015

Huomenna on se päivä, jolloin osa kellokkaista ilmoittaa somessa muuttavansa pois Suomesta. Tyhjiä lupauksia ne ovat aina olleet. Ja tarpeettomia. Suomalainen politiikka on laimeaa, eikä mitään ihmeellistä tapahdu, vaikka joku kannatusprosentti heilahtaisi äärilaitaansa. Jos oikeisto voittaa, meillä on lähiaikoina vähän vähemmän rahaa. Jos vasemmisto voittaa, meillä on tulevaisuudessa kenties vielä vähemmän rahaa. Jos taas Keskusta tai Perussuomalaiset voittaa, näytämme maailmalla hieman enemmän junteilta tai vastenmielisiltä, minkä seurauksena . . . no, meillä saattaa olla tulevaisuudessa vähän vähemmän rahaa.

Päällimmäisenä tunteena tällä hetkellä on sääli ehdokkaita kohtaan. He värjöttelevät (kuin) viimeistä päivää Valintatalojen edessä jakamassa prosyyrejä, jotka lennähtelevät lukemattomina lähimpiin roskiksiin. Epätoivon täytyy hiipiä ihon alle, mutta negatiivisia tunteita ei saa äänestäjille näyttää. Kun Kokoomus järjesti lukiollamme Hjalliksen kanssa -vaalipaneelin, paikalla oli kourallinen väkeä. Tiedotus epäonnistui surkeasti. Minäkin tiesin tapahtumasta vain, koska luin siitä tussilla kirjoitetun opehuoneen valkotaululta. Senkään viestin tarkoitus ei ollut houkutella ihmisiä paikalle. Valkotaulu on varauskalenteri, joka kertoo: älä tule ope silloin aulaan häsläämään, siellä on maksavia asiakkaita. Ja niinpä he istuivat hiljaisessa hämärässä aulassa, osimoilleen juuri he, joilla on mahdollisuus päästä Uudenmaan vaalipiiristä Kokoomuksen kansanedustajiksi: Hjallis Harkimo, Sanna Lauslahti, Eero Lehti, Elina Lepomäki, Tapani Ala-Reinikka, Outi Mäkelä ja Sari Multala. Kiltisti he kököttivät, ja pätevän näköisinä, vaikka tilaisuus oli viimeisille päiville harvinaisen tehoton. Tuppukyläjupakkaan ei ole kenelläkään varaa.

Tänään oli tarkoitus lähteä laskemaan muuttolintuja, ja testaamaan mittalaitteiden toimintaa Valkjärvelle, mutta ohjelmaan tuli muutos, ja päädyin Katin kanssa Hyvinkään Willaan ostamaan ryysyjä, tilpehööriä ja kapsäkkiä. Inhoan syvästi ostoskeskusten ilmapiiriä ja sovituskoppeja, mutta ehkä on ihan hyvä, että olen edes kerran vuodessa sharp dressed man. Clean shirt, new shoes. Huomenna sitten vähintään kymmenen kilometrin soutu, ja lintuja karttaan. Tarvittaessa vaikka kahdella veneellä.

17. huhtikuuta 2015

Kiintoisa keskustelu kollegojen kanssa: onko opettajalla väliä? Lukion laajoja kokonaisuuksia ja ajattelutapoja ei voi toiselle ihmiselle opettaa, joten voisiko teknisen homman hoitaa kuka tahansa kadunmies - tai kone? On, kyllä sillä on väliä. Minun lukioni alkoi matematiikan nelosten sarjalla, ja jo syyskuussa alkoi kuulua puheita: ”Tämä Mika ei ehkä lukiosta selviydy”. Koko syksyn laskimme äidin kanssa kotitehtäviä. Itkin ja laskin, ja sitten vaan itkin. Kiukuttelin ja heittelin kirjoja seinään. Vähitellen numerot nousivat vitoseen, sitten kuutosen kautta nopeasti seiskaan, ja lopulta sain todistukseen ysin. Aloin selättää vaikeita soveltavia kymppitehtäviä, eivätkä kotitehtävät enää kuormittaneet liikaa. Matikan ylioppilaskoe jäi sen kuuluisan yhden pisteen päähän laudaturista. Minä tietysti tein työn, ja opin, mutta ilman Kiltilän Mattia en olisi urakkaan ryhtynyt.

Yläasteen opettajat olivat huonoja. Yksi yritti huutaa liitusotaa käyvän metelöivän apinalauman päälle, toinen ei uskaltanut ryhtyä edes siihen. Taannuin joukko-oppitasolle. Sitten alkoi samassa rakennuksessa lukio, ja Matti ilmestyi ystävällisesti hymyillen luokkaan. Hän oli opetellut kaikkien pitkän matikan opiskelijoiden nimet etukäteen, mikä teki vaikutuksen. Hänen ei sen koomin tarvinnut kuin hymyillä auktoriteettinsa vahvistamiseksi. Tunnin jälkeen Matti kyseli minulta linnuista, ja kertoi sammalharrastuksestaan. Hän oli selvittänyt meistä muutakin kuin nimet. Matti opetti hyväksi todetuilla menetelmillä. Joskus hän kaivoi ”vähän parempia tehtäviä” kellertyneestä Väisälästä, mutta muilta osin tunnit toistivat orjallisesti samaa kaavaa. Matti oli niin hyvä tyyppi, ettei hänen nähtensä voinut olla huono. Minusta tuli ylioppilas vain koska Matti sattui opettajaksi.

Tätä työpäivääkään en kehtaisi Matille esitellä, vaikka huonompiakin on nähty. Aamulla monimuotoisuuden perusteita, joiden jatkoksi katsomme tiistaina David Attenboroughin dokumentin saarien eliömaantieteestä ja evoluutiosta. Olen pitänyt pyhänä periaatteena, ettei kolmea vuotta vanhempia dokumentteja katsota, mutta tämä on vuodelta 1980. Silti 52 minuuttiin ei mahdu ainoatakaan vanhentunutta asiaa. Bilsan kutosella perehdyimme Heikki Helan avustuksella jätevedenpuhdistamon toimintaan. Viikon kuluttua vertaamme tätä Klaukkalan moderniin putsariin. Mantsa kakkosessa edelleen väestönkasvua ja muuttoliikkeitä, ja päivän päätteeksi bilsa ykkösessä evoluutiobiologian syntytarina - sekin osin dokumentin avulla. Tunnin jälkeen jäin vielä hetkeksi Lähtelänoja-tulosten pariin. Matkan varrelle osuvan maatilan kohdalla bakteerimäärät ja fosfaattifosforipitoisuudet pompsahtavat kymmenkertaisiksi. Paljon puhutuista Klaukkalan taajaman likaisista hulevesistä ei sen sijaan näy merkkiäkään.

16. huhtikuuta 2015

Hairahduin taas lukemaan komeita sanoja uudesta koulusta. Mindfulnessia, tunne- ja tietoisuustaitoja, pelillistämistä ja muuta hienoa. Sitä mitä olen tehnyt aikojen alusta. Nyt olen siirtymässä seuraavaan vaiheeseen: päntätään yhä enemmän faktoja! Paikkoja, alueita ja eliöryhmiä. Ajattelu ei kiipeä, jalat eivät nouse maasta, ellei ole jotain mihin tarttua. Ajattelun on oltava tasapainossa. Koulun on oltava tasapainossa. Kutsun tätä balansuaaliseksi lähestymistavaksi. Saan sillä paljon some-tykkäyksiä.

Tänään hermoja ja aivoja, väestönkasvua, karttoja ja alueita, ja DNA:n rakennetta omin hyppysin askarrellen. Sitten Elinan, Jasmiinan ja Roosan kanssa Lähtelänojan penkereille. Tulkoot hulevesiä, sortukoot penger, mutta Lähtelänoja on puhdas. Kannatti tutkia itse. Molempien analyysivaakojen louhahtaminen laski tunnelmaa, mutta labran varustelu on nyt mallia ultra.

Lähtiessäni poikkesin Kokoomuksen vaalipaneelissa lukion aulassa. Muutaman minuutin aikana sana "työ" toistui kolmisen kymmentä kertaa. Ja se että "ihminen sais valita". Isäntänä toiminut Hjallis vaikutti jo vaaliväsyneeltä, ja minä haukottelin parvella hänelle tahtia. Kaikki vaalikoneet tyrkyttävät minulle pääosin RKP:n ehdokkaita, joten olen ajatellut luovuttaa stereotypioistani. Moni tuttu on jo kertonut äänestäneensä Carl Haglundia. Miksei? Minä kun tykkään siitä pakkoruotsistakin. Luulen että monen Kokoomuksen, Keskustan ja Vihreidenkin äänestäjien arvomaailma vastaa lähinnä RKP:tä, mutta kieli- ja kulttuurikysymys hiertää. Oikeisto-vasemmisto -jako on vanhentunut. Tarvittaisiin kai puoluekentälle se Ihmisten Puolue?

15. huhtikuuta 2015

Laura kipeänä, joten huolella valmistellusta työpäivästä tuli kotipäivä. Iskääää, räkäääää! Ja sitten taas niistettiin, vähintään kymmenen minuutin välein. Puolen päivän maissa tilanne kriisiytyi, ja kriisi eskaloitui. Laskeskelin, että tytöt ehtisivät hyvin syödä palat mummin mustikkapiirakkaa ennen kuin olisi aika mennä vastaanottamaan koulusta palaavaa Otsoa. Vaan enpä muistanut, että Laura nauttii mustikkapiirakan koko vartalollaan. Ensin pesimme varpaat, sitten mahan, sitten kädet, ja lopuksi suun ympäristön - laajassa merkityksessä. Kun viimein vapautin tytön, tämä viipotti kantapäät mustikkaisina kohti sohvaa.

Illalla ajelin lukiolle iltavuoroon. Viilasin pari tuntia tutkimusvälineitä, ja esittelin sitten tämän vuoden projektiamme Pro Valkjärvi ry:n kevätkokouksessa. Jo ennen tätä yhdistyksen hallitus oli myöntänyt projektillemme 2 000 euron stipendin. Osa tästä on tarkoitus jakaa opiskelijoille stipendeinä, mutta pääosin raha on tarkoitettu välinekustannusten kattamiseen. Häkellyin ja mykistyin. Paljon on tarjottu hullun papereita, mutta joku arvostaa! Loppukokouksen istuin luokassa mykkänä. Kasvattava kokemus. Kokeiluasteella oleva automaattinen kokeenvalvojani häiritsee pahasti. Poistan sen, ja luotan jatkossa ihmiseen.

Sivun tarjoaa LiveJournal.com