Mika Sipuran verkkopäiväkirja

Tuore Urheilulehti listasi tämän hetken parhaat kotimaiset urheiluselostajat. Suomalaiseen tapaan minäkin suhtaudun tällaiseen venäläinen kateus kärkenäni: miten kirpeästi mahtaakaan vihlaista kymmenen listan ulkopuolelle jäänyttä ammattihöpöttelijää. Kymmenen joukkoon mahtuvat parhaat viihdyttäjäni, joten käännyin pian amerikkalaisuuteen: olkoon se heille kunniaksi.

Minäkin olisin nostanut ykköseksi Peter Selinin, joka parhaillaan selostaa poikansa kanssa Ranskan ympäriajoa Eurosportilla. Tasamaaetapeilla ajellaan hissukseen 193,2 kilometriä, kunnes viimeisen kahdensadan metrin matkalla kärki käy kamppailunsa. Mark Cavendish tai Thor Hushovd ylittää ensimmäisenä maaliviivan. Viiden tunnin aikana ei tapahdu mitään, mutta kilpailun seuraaminen on tavaton nautinto. Peter Selin edustaa sitä mihin yritän lukiolaisia kannustaa. Olkoon pyöräily tai vaikkapa fagotinsoitto elämän sisältö, se ei estä nauttimasta kirkon kauneudesta, vuorten jylhyydestä tai paikallishistorian anekdooteista.

Upean tunnelman luojia on listalla liuta. Mauri Myllymäki tekee urheiluselostuksesta lausuntataidetta. Hänelle olisi ehdottomasti varattava jakkara Lontoon olympialaisten uinti- ja yleisurheiluselostamoista. Tapio Suominen tarjoaa studioisäntänä ruudun kautta takkatulen napsetta ja pehmoisia villasukkia, mutta samalla hän on myös ykkönen niinkin erilaisissa lajeissa kuin jalkapallo ja taitoluistelu. Aki Kauppinen merkitsee snookerille samaa kuin Peter Selin pyöräilylle: hän tekee sen todeksi suomalaiselle yleisölle. JP Jalon amerikkalaistyylinen kurkkuröhinä ei ole minun makuuni, mutta omalla sarallaan hän on lyömätön. Antero Mertarannan paikka listalla jääkiekon maajoukkueselostajana on selviö, mutta jopa lätkää enemmän olen viihtynyt hänen ja Bubi Walleniuksen yleisurheiluselostusten parissa. Huomenna viihdyn Pariisin kultaisen liigan ääressä toisesta syystä. Kun Mika Saukkonen toteaa Blanka Vlašićin yrityksen olleen edellistä parempi, Arto Bryggare napauttaa: Ei ollut!

Peter Selinin spatiaalinen analyysi johdatteli minut päivän huoleen: lukion maantiede lähestyy kriisiä. Ainereaalissa terveystieto on kaapannut blondeillekin sopivan aineen roolin. Maantieteen kirjoittavien määrä on romahtanut. Samalla koko alan olemassaolo on kyseenalaistettu. Maantiede saatetaan tulevaisuudessa korvata jollain luonnonvaratiedolla, väkisin väkerretyllä haamutieteellä jolla ympäristösuojeluideologian sopii ratsastaa. Minäpä menen väittämään että kysymys on tajuttomuudesta: suuri osa maantieteen opettajista ei ymmärrä mistä on kyse, eivät edes professorit. Maantiede tutkii asioiden ja ilmiöiden levinneisyyttä ja jakaumaa Maan pinnalla eli spatiaalisuutta. Tekniikan kehityksestä huolimatta me ihmiset olemme yhä sidottuja paikkaan ja aikaan, neljään dimensioon joista maantiede hallitsee kolmea, historia yhtä. Ihmiset tarvitsevat lisää maantieteellistä ymmärrystä, eivät triviaa. Harvalle meistä tekisi pahaa tälläkin hetkellä pohtia, missä sijaitsen ja miksi? Tai missä rakastamani ihmiset sijaitsevat, ja olenko itse sijoittunut oikein heidän sijaintiinsa nähden? Jos olisin rohkea ja voimakas, kirjoittaisin lukion maantieteeseen uuden, lähestymiseltään aivan toisenlaisen oppikirjan. Vaan kun en ole. Tiedän oman paikkani.

Taas viedään hyvää uuteen kotiin. Tokinan 10-17 -millinen kalansilmäobjektiivi on ollut kameralaukussani aika tarkasti vuoden. Neljä kertaa olen kiinnittänyt sen runkoon, tuloksena alle 40 kennollista valottuneita. Tiedän kaikkein vaikuttavimpien otosten syntyvän kalansilmällä, mutta tässä koulutuksen vaiheessa en vaan osaa. Sigman 100-300 -millinen on ollut kameralaukkuni harvojen tuntema salaperäinen jalokivi, jonka on nyt myös aika lähteä. Se piirtää upeasti ja tuntuu miehekkäältä kädessä. Mutta kun samasta laukusta löytyy vakaajallinen 200-millinen, Sigman ekolokero on jäänyt turhan suppeaksi - jos en pääse tilanteessa niin lähelle kohdetta ettei 200-millinen pure, sata milliä lisää ei ole ratkaisu. Haavailen kuljeskelevani joskus kaukana tulevaisuudessa 500-millisen singon kanssa Jorma Tenovuon tapaan. Sigman 1.4x telejatke ja Ansmannin akkukahva 450D-runkoon saavat puolestani mennä koska eivät pääse koskaan tositoimiin. Kameravehkeet tykkäävät siitä että niillä kuvataan.

Hahmottelen yläkertamme hautovankosteassa mikroilmastossa keväällä alkavaa kehitysmaantieteen kurssia. Sateiden lepuuttaessa pilkistellyt aurinko on paahtanut näppistä hakkaavat nakit. Kestohiki kiiltää kaljussa, vaikka Lorealin voide lupaa mattapinnan jopa vuorokaudeksi. Kahvia hakiessani kompastuin leijonaan. Ruudun takana juoksee nandi-heimon miehiä. Rahaa on tuskin päivittäiseen hiilarikupilliseen, mutta raadoksi olen itseni raatanut epävarmuutta torjuessani. Vain kaskaiden sirinä uupuu autenttisesta kolmannen maailman tunnelmasta. Hard-Onsien eteläinen kohkauspunk on saanut täyttää äänimaisemaa.

Tuorein mielin käyn taas sorvin ääreen, kymmenennen opettajavuoden alkaessa. Ihmiset ja vuorovaikutus motivoivat, vaikka substanssiinkin avautuu jatkuvasti uusia kulmia. Seinille minun ei tarvitse tätäkään kurssia pitää, sillä Wilma kertoo ryhmään ilmoittautuneen kesän aikana 30 valistuksenjanoista - vain kuusi jakkaraa on vapaana myöhäisherännäisille. Kypsyttelen sisältöjä pikkuhiljaa, ja lyön lopullisen setin pöytään vasta huhtikuussa. Lähestymiskulma on jo selkeä: en suostu vesittämään kaikkea poliittisesti korrektiksi, vaan yritän suistaa opiskelijoita urilta, kenties ikuisesti vainoavaan etsintään. Ajatukset kehitysmaiden maataloudesta, väestönkasvusta, slummiutumisen syy-seuraus-ketjuista, alkuperäiskansojen oikeuksista, naisen asemasta, matkailusta ja maailmantalouden vinoutumista alkavat saada jo muotoaan. Konfliktit ja niiden liikkeelle sysäämät muuttoliikkeet ovat levällään. Nämä tarjoavat mahdollisuuksia niin monenlaisiin lähestymiskulmiin, etten ole osannut purkaa vyyhteä. Olisiko mahdoton ajatus aloittaa kurssi stereotypioilla kyllästetyllä elokuvalla, joka johdattaisi ajatukset vaivihkaa leppeistä Tarzan-tunnelmista mielettömään väkivaltaan, ja lopulta maantieteelliseen kysymykseen: miksi juuri Afrikassa on kaikki niin päin arsetta? Päiväntasaajan Afrikkahan on ihmiskunnan koti. Se voisi olla paratiisi. Ihmisen elimistökin toimii parhaiten savanni-ilmastossa. Miksi juuri kunniakkaan Gondwanan vanhin perillinen on kaikkien hyvien jumalien hylkäämä persläpi?

Tarvitsisin länsimaisella asenteella tehdyn elokuvan, josta on löydettävissä sekä afrikkalaisen ihmisen lohduton arki että olosuhteisiin nähden häkellyttävä optimismi. Elokuva analysoidaan kiireisen lukiotyön keskellä, joten sen on oltava kerronnaltaan tiivis ja runsas. Ja tietysti sen on oltava maantieteellinen: tila, paikka, alue ja maisema ovat keskeiset käsitteet. Katselen, ja yritän painaa pahojen päivien varuiksi mieleeni naapureiden ja kylänmiesten vahvistaman: on tullut valittua harvinaisen hieno ammatti.

Sadattelin aamulla kunnollisten sääkarttojen katoamista. Saksasta asti piti hakea asiaa. Kotimaiselle pullamussuväelle väännetään kangesta, onko tulossa pilvenkuvaa vai kultasakaraista. Haluaisin nähdä painekäyrät ja rintamat, ja ennustaa niistä itse. Onko tulossa pientä vai suurta pisaraa? Vihmooko vai ripeksii? Sitten muistin - ennenkin elettiin. Näpsäisin alla olevan kuvan tänään klo 10.24. Ennustin sen perusteella isopisaraisen sateen alkavan klo 13.20. Sade alkoi klo 15.32. Jatkan harjoituksia.

Veikko Huovinen. Uhosin keväällä lukevani Huovisen koko tuotannon kesän aikana. En ole varsinainen Väyrynen, sillä viiden viikon jälkeen työstän vasta neljättä nidettä, jo toistamiseen fuskaten. Ihmisen kuvaamisessa Huovinen on hyväntahtoisessa satiirissaan erinomainen, pihkantuoksun ja tanniinien höyrystämisessä rivien väliin kaiken arvostelun yläpuolella. Siksi aloitin sekundaarisukkession oppikirjasta, Puukansan tarinasta, ja jatkoin sitten Havukka-Ahoon ja Konstan Pylkkäseen. Luen hitaasti. Yritän oppia jokaisen lauseen ulkoa, ja analysoida samalla, miten hän sen tekee. Uuden, kortteeria hakevan Pylkkerön kuuntelin äänikirjana, sillä lääppäännyin Kari Pajun ääneen. Eilen tunnustin viimein hitauteni, ja aloin harppoa Lyhyitä kaksiosaisesta kokoelmasta Bakulainen pahvala. Nuo viisi kirjaa saattaisivat lähteä autiolle saarelle. Lisäksi ehkä viiksiniekoista se pahin.

Veikko Lavi. Vepa ei ole minun arvomaailmastani, mutta mielen kymäläiset perusrakenteet ovat samat. Ruikonperän multakurkku Jaakko Teppo kuulunee samaan trubaduurien piiriin, mutta hänen taiteeseensa en pääse sisään. Kymäläinen ei ymmärrä pohjoiskarjalaista. Luulen kotkalaisten mielenlaatualleelien olevan 95-prosenttisesti samoja kuusaalaisten kanssa, ja kuusaalaisethan ovat primitiivisiä iittiläisiä, joten Vepan verta virtaa minunkin ahtaissa valtimoissani. Vepan silakka-apajallakin kuulen iittiläisen doomin ja mollin, ja arvaamattoman maanisuuden, vaikkei Leininselältä silakkaa nouse (vaan muikkua).

Kausalalainen Snällin Antti oli lapsuuteni Vara-Vepa. Punakka humoristi tunteella. Originaali Vepa honotti pentinmäkeläisille venepukin päälle naulatusta mankasta, mutta Antin olemus oli esikuvaansa aidompi. Muistelen Antin istuneen joskus hanurinkin päällä - mahtoiko olla amatöörikurtisti? Helteillä Antti savusti lahnoja rennosti blackhorsen kerrastossa, jonka viilon vitjoilla viipynyt käsi oli venyttänyt holtittomaksi, ja josta komeat kalleudet paistoivat ylväästi kansalle. Antin lahnat olivat kuin Vepan kappaleet. Ei niitä millään salatulla reseptillä valmistettu, mutta jäljittelemättämiä ne olivat silti. Munilla savustettuja, väittivät.

Vesa-Matti Loiri. En ole huomannut kenenkään toimintakykyisen ihmisen kuolemaa pohjustettavan samalla lakonisuudella, kyseenalaistamatta. Vesku ilmoitti Kasarin olevan hänen viimeinen levynsä, ja Provinssirockin monimuotoinen yleisö kyynelehti mestarin ensimmäistä ja viimeistä festarikeikkaa. Viime viikolla Vesku ilmoitti jättävänsä kipulääkkeet, ja viettävänsä loppuelämänsä mieluummin kivun kanssa eläen. Kollektiivinen varmuus tulevasta tuntuisi surullisemmalta jos jokin olisi jäänyt kesken. Vaan kun Ivalolla, Inarilla ja Kasarilla laulaa pelottavan valmis, merkittävän kokenut ihminen, jonka tulevaisuuden kaikki vaihtoehtot ovat lisäarvoa. Olen käyttänyt Eino Leino -tulkintoja yömyssyinä jo kymmenkunta vuotta, mutta liian alas putoava murahtelu Inarijärven rannalla kuunneltuna toi Veskuun uuden ulottuvuuden. Maisemaa ei voi enempää pelkistää. Mahtoiko katsella samaa yöruskoa järven toisella rannalla, konjakkilasi ja rööki kädessään, tuo jumalainen Jabba Jabba?

Lenkit Otson kanssa pitenevät. Talvella pörrättiin tunti leikkipuistossa. Nyt reissataan päivittäin Klaukkalan kylillä, lähemmäs kolme tuntia pötköön. Käydään nytkyttämässä useampikin jousiheppa, kaakutaan, keikutaan uhkarohkeasti, tarkastetaan ovatko koppotikoppoti-hepat hereillä tai lehmät lypsetty, ja lasketaan mopot ja ruohonleikkurit. Harhailen hukatun vanhemmuuteni perässä: annan kaksivuotiaan valita. Eilen Otso valitsi paikan eväskeksien ja pillimehun nautiskeluun, parhaan kuvauskohteen tämän läheltä, ja retken kohokohdan tulevaisuudessa toistettavaksi. Eväitä syötiin laitumen partaalla, hepankakan ääressä. Turistiin kakasta (miten heinä ruskettuu), ja tökittiin sormea vuoroin hevonmunkkiin, vuoroin keksin täytteeseen. Kuvauskohteeksi Otso valitsi häikäisevän keltaisen läikän. Reissun kohokohta oli tien poskessa nyyköttänyt räksänpoika.

Olen haikaillut elämän perään. Sen joka jää kun kaksi pientä lasta ottaa omansa. Elokuvien, teatterin, konserttien, kirjojen, mallorkanmatkojen, ajautumisen, holtittomuuden, yksinäisten iltojen, kaksinaisten iltojen. Kun tuo on mahdollista, olen aivokuollut luuska tai depristä. Tarvittiin kaksivuotiaan viisaus palauttamaan minut hetkeen: kun valinta on tehty, se on oikea.

Räiskin Oulangan leirintäalueella päättömästi pokkarilla. Silloin se ilmestyi minulle. Paljas kakkula ei siivekästä havainnut, mutta kuvassa se inkarnoituu. Enkula, perkele! Kati väittää keijuksi, mutta sellaisiin en usko. Pirun pienihän tuo on enkeliksi, mutta en muuta selitystä keksi - ellei sitten mielinkuvitusolentojen maailmasta. Vasemmalla kokonaiskuva, oikealla serafi syynissä.

Reitti: (Nurmijärvi/Kaarina - Helsinki -) Kuopio - Kuusamo - Oulangan kansallispuisto - Kemijärvi - Sodankylä - Inari - Utsjoki - Ekkerøy Varanginvuonolla - Utsjoki - Inari - Sodankylä - Kemijärvi - Oulangan kansallispuisto - Kuusamo - Kuopio (- Helsinki - Nurmijärvi/Kaarina). Matkassa mukana Petri, Jussi ja mä. Joukossa poikkeuksellisen paljon syyllisyyssairaita isiä. Ajopelinä Dethleffs 5891 2.8 JTD Turbodiesel. Kilometrejä neljättä tuhatta. Tavoitteet: a) katsella Lappia lyhyin pistoin, b) hengittää muutama henonen raikasta meri-ilmaa, c) näpsiä valokuvia, d) ihmetellä luontoa ja e) länkättää läpyskää. Mieleen painuneita luontohavaintoja: Tunturikiuru, virtavästäräkki, pikkukajavayhdyskunnan kalantuoksuinen ilmapiiri ja Valkoinen Peura. Matkan jälkeen askarruttanut havainto: ABC-huoltoasemakonseptin ylivertaisuus. Kaikki on ABC-asemilla paremmin kuin muilla huoltiksilla (ja monien kaupassa ja kotona). Jos maailma olisi oikeudenmukainen ja hyvä saisi palkkansa, ABC-ketjun tulisi välittömästi saada alallaan sadan prosentin markkinaosuus. Jostain syystä ihmiset vain tuntuvat ajattelevan toisin päin. Kuvei.

Kuvasin Helsingin sambakarnevaalikulkuetta hikisenä ja takuten. Joskus tulee sellaisia päiviä etten jaksa etsiä uutta - luoda. Aamu lupasi herttaisen kuultavapilvistä keliä, ja samalla ongelmatonta loivaa valoa. Olen jättänyt salaman hankkimatta, koska en Markku Kakkosen herkällä rungolla tule tarvitsemaan välähtävää lääkkeeksi yleisvalon puutteeseen. Kun astuin junaan, pilvet kaikkosivat, ja kova paahde ryhtyi luomaan jyrkkiä varjojaan. Joissakin tilanteissa hillitty täytesalama olisi paikallaan. Ensi vuodeksi täytynee investoida 580EX:än. Uuden rungon harjoitussessiosta tämänvuotinen sentään meni. 140 kuvaa galleriassa.

Olkoon tämä se päivä kun julistan valokuvausharrastuksen uudelleensyntyneeksi. Nyt olen päättänyt harrastaa tosissani, peräsuoli puoli metriä rotkottaen, rystyset valkoisina, veri ohimosuonista tiristen. Filmiaikoina saatoin valottaa rullatolkulla filmiä ilman ensimmäistäkään onnistunutta ruutua. Kuvasin kasveja, vihreää massaa. Digitekniikan myötä opin perusasiat (läheltä ylös, kuten Jari sanoo), mutta jäin lopulta siinäkin junnaamaan. Nyherrys tympäisi, ja koska rahaakaan ei ollut liikaa, päädyin lopulta myymään kuvausvälineet kahta pokkaria ja jotain sälää lukuunottamatta. Vaan enhän minä osaa olla. Munasillaanhan sitä on jos ei pääse mustan laatikon ja järeän tötterön taakse piiloon. Sympatiseeraan kovasti James Hetfieldiä, joka on joskus erehtynyt lavalle ilman kitaraa. Sitäpaitsi, miten ihmeessä tavan ihminen saa aikansa kulumaan ylioppilasjuhlissa ellei kuvaa? Hä?

Välineissä en anna tasoitusta. Keskipisteenä on Canon EOS 5D Mark II -runko. Megapikseleitä on parikymmentä, mutta en piittaa niistä. Minua kiehtoo olematon kohina - ISO 800 alemmas ei kannata normaaliloissa pudottaa. Rungossa roikkuu vakiona Canon EF F4 24-105mm IS objektiivi, jossa käytän tarpeen vaatiessa Hoyan pyöröpolarisaatiosuodinta ja B+W:n valomäärän promilleen pudottavaa ND-suodinta. Edellisellä korostan pilviä ja hävitän heijastuksia veden pinnasta. Jälkimmäisellä saan liike-epäterävyyttä kuviin valoisassa kesäpäivässäkin. Jos tähyän pidemmälle, liitän runkoon Canon EF F4 70-200mm IS objektiivin. Jos tahdon pelkuritkin kuvaan, otan rungoksi Canon EOS 450D:n ja napsautan siihen Sigma F4 100-300mm objektiivin. Kuvanvakaajaa tässä ei ole, mutta lasi piirtää erinomaisesti, ja jalustaltahan tuollaisia tötteröitä on käytettävä joka tapauksessa. Kroppikertoimellinen runko venyttää kuvan vastaamaan 480 millin polttoväliä - se karhukojussa käytetty yli kahdeksan tonnia maksava 400-millinen jää siis toiseksi. Sigman telejatkekin olisi, mutta olen todennut rajauksen tuottavan parempaa jälkeä niihin tarkoituksiin joihin tulen kuviani käyttämään. Makrokuvaukseen käytän Canon 450D:n kanssa EF-S F2.8 60mm -lasia, Kenkon loittorengassarjaa ja Sigma EM-140 DG rengassalamaa. Erikoisempaa näkymää tavoittelen Tokina AT-X DX F3.5-4.5 10-17mm kalansilmällä. Kun järkkärit eivät lähde mukaan kuvaan Sony Cybershot DSC-R1 kompaktikameralla, jonka mukana kulkee Metzin räväkkä salama. Taskuun mahtuu Canonin G9 tai Ixus 90 IS. Kameralaukku on luonnollisesti tursollaan pikkusälää: jalustoja isoista kymmensenttisiin ja hernepusseihin, kuulapäitä, makrolevy, 1-16 gigan muistikortteja, heijastimia aina ihmisen korkuiseen saakka, lankalaukaisimia, vara-akkuja, latureita, puhdistusvälineitä, pikaliittimiä ja piuhoja. Kuvat käsittelen joko pöytäkoneessa tai läppärissä pyörivillä Lightroomilla (2.3), Photoshopilla (CS2) ja Paint Shop Prolla (X2).

Yritän oppia viisaammilta, mutta kapinoin heitä vastaan. En yritä noudattaa orjallisesti kultaista leikkausta, enkä usko vähemmän olevan aina enemmän. Muitakin metalleja voin leikkauksissa käyttää, ja onhan enemmän kuitenkin aina pirun paljon. Pidän kovasti tästä Verkkopäiväkirjasta, joten miksi en voisi kopioida oppeja täältä. Piilota, pakene, koristele, hio. Älä tyydy huonoon.