Mika Sipuran verkkopäiväkirja

Luulin pitkään ettei minulla ole vastausta mihinkään sellaiseen kysymykseen jonka potentiaalisilla vastauksilla on useita hyviä ja huonoja puolia. Että olen sellainen toisaalta-ja-toisaalta -jaarittelija, intohimoton yleisymmärtäjä ja jeesmies. Tähän turhautuneena olen opetellut kevään aikana käyttämään pätevältä vaikuttavaa yleisavainta: lopputulos ratkaisee. Aina sama lauotko lonkalta vai hierotko vuosia. Aivan sama ponnistatko kansakoulusta vai norsunluutornista. Aivan sama näetkö vaivaa, etenetkö kivistä tietä vai luikerteletko myötävirtaan - lopputulos mitataan. Ja sitten tuli tämä keskustelu eutanasiasta. Vihreät, Räsänen, Valtaoja ja hyvämaineinen Karjalohjan seurakunta. Nyt olen taas toisaalta-ja-toisaalta -jaarittelija, intohimoton yleisymmärtäjä ja jeesmies.

Robin Dunbarin näkemys ihmisyyden kehityksestä on poikkeuksellisen järkeenkäyvää ja loogista tieteellistä spekulaatiota. Uusimmassa kirjassaan How Many Friends Does One Person Need? antropologi, evoluutiopsykologi ja sosiobiologi Dunbar esittelee lyhyesti melkoisen määrän vääjäämättömiltä vaikuttavia päättelyketjujaan, kenties jykevimpänä paatena hänen omaa nimeään kantava Dunbarin luku. Dunbarin näkemyksen mukaan sosiaalisuus on ominaisuus joka eniten erottaa ihmisen muista eläimistä. Ihmissuhteiden hallinta on monimutkaista, joten sitä varten on kehittynyt laskukone, ihmisaivot, jotka sivutuotteena kykenevät myös muihin laskutoimituksiin - soittamaan selkäpiitä värisyttävästi viulua ja rakentamaan älypuhelimia. Aivot ovat kehittyneet miljoonien vuosien aikana käsittelemään korkeintaan heimoyhteisön tyypillisen koon, korkeintaan 150 ihmisen väliset suhteet. Nyt on ajautuneet muutamassa sadassa vuodessa sosiaalisen yltäkylläisyyden maailmaan, jossa voi helposti morjestella, halailla ja kehua tuhansia ihmisiä päivässä. Sosiaalisuuden laskukone kaatuilee samalla kun valuutta itse kärsii hyperinfaatiosta.

Jostain syystä kuluneena keväänä on äidytty paheksumaan arvojen jamaa. On puhuttu ahneuden, kilpailun, ääriliberalismin ja rahan vallan lisääntymisestä. Kaikki nuo ovat kuitenkin vain ihmisenä olemisen välineitä tai sivutuotteita, eivätkä luultavasti edes lisääntymään päin. Ne jotka puhuvat arvojen kovenemisestä ovat oikeilla jäljillä, mutta eivät luultavasti ymmärrä todellista syytä: sosiaalisuuden yltäkylläisyyttä. Ihmissuhteiden ovet käyvät. Maantiede ei enää sido. Ei ole pakko olla väleissä kyläläisten kanssa, kyllä maailmalta aina kavereita löytyy. Ystävyys on saanut uusia merkityksiä ja ihmissuhteita kuvaavia käsitteitä on lanseerattu. Ihmissuhteiden sijaan on helpompi puhua kontakteista jotka on helposti vaihdettavissa paremmin markkina-arvonsa säilyttäviin.

Kuulin tänään pätkiä kolmesta keskustelusta. Kaksi siideripissistä paheksui toisen serkkua joka oli heivannut tämän Facebook-kavereistaan. Tytöt päätyivät toisiaan usuttaen molempia tyydyttävään loppulauselmaan: serkusta ei ollut ollut koskaan mitään hyötyä, joten sai mennäkin. Kostoksi päätettiin poistaa tytön kaverilistalta hyödyttömän serkun sisko - menköön kerralla koko suku. Kolme hieman vanhempaa naista vaati marketin edustalla työpaikkademokratiaa tositeeveestä opituin keinoin: äänestetään perjantaisin viikon epäonnistujat maantielle. Radiossa kehotettiin lähtemään parisuhteesta nykyistä hanakammin. Kannustettiin pakenemaan jos toinen on pahis - ärjyy, tulee uhkaavasti kohti tai ei tottele. Ihmisistä voi valita rusinat ja heivata haasteelliset. Ihmistä ei tarvitse sietää silloin kun hän ei ymmärrä olla hyödyllinen. Dunbarin luku on tasapainossa, mutta jokainen hylätyksi tulemisen tunne repii enemmän kuin uusi kontakti hellii. Tuntevista tulee riekaleita ja haarniskaan verhotut pyörittävät maailmaa.

Arkadian taidelinjan Näytön paikassa. Nimestään huolimatta puolitoistatuntinen oli taas täynnä vapautunutta tekemisen riemua, oivalluksia ja monipuolista virtuositeettia. Tanssia, laulua, soittoa ja näytelmiä. Pitkästä tavarasta rakennettua ja elementtirunkoa. Yritin kantaa oman korteni kokkoon, mutta valo oli amatöörille liian vaikea eikä kuvia kertynyt kuin kourallinen. En jaksa siitä nyt synkistellä. Voiko ihmisellä olla ylevämpää tunnetta kuin se kun katsoo ihmisiä jotka osaavat - ja kun he joka osaavat on me.

Hurjan urheiluvuoden vähäinen, mutta kyllästymiseen saakka hehkutettu näytös on viimein ikuistettu. Venäjä on sen kaikkein legendaarisimman punakoneen veroinen ylivertainen mestari, ja Kummola sittenkin varsin inhimillinen (kummi)setä. Roskalehti retostelee kyyryssä Nybergin showssa istuneen Pekka Karhuvaaran paljastuksella: jääkiekko ja formulat ovat tuoneet hetkessä 160 000 uutta asiakasta maksuteeveelle. Roskalehti ei kerro sitä että Canalplussan jääkiekkolähetykset ovat olleet valovuosia parempia Ylen punakoneeseen verrattuna. Eikä sitä että tämä maksuteevee vie kympin, ja Yle yli kaksi kymppiä kuussa. Kun Ylen ei enää tarvitse maksaa kalliista televisiointioikeuksista, me lupamaksun maksaneet saamme luonnollisesti palautuksia?

Olen ennustanut tämän kevään keskeiset urheilutulokset oikein (JYP, The Rocket, Chelsea), joten tiesin käyttää viikonlopun parempaan: olemattomien lintujen kuvaamiseen. Kausalanlahdella ei ollut rähiseviä nokikanoja, venerannan mustakurkku-uikkuja oli jäljellä enää aikuinen ja hylätty muna, eivätkä Tervaslammin pikkulokit suostuneet kuvaan. Otin sitten kuvan västäräkistä.

Paarustin painava kamerareppu selässä eteläiittiläisiä jokilaaksoja. Taasianjoki on savikkopeltojen halkojista suurin ja tunnetuin, mutta vain parin metrin levyisen Kaaliojan vehmaat varret samoajalle mielenkiintoisimmat. Ojapahanen alkaa erottua maisemasta virratessaan Lassilan ja (todellakin!) Tikanojan peltojen läpi syöksyäkseen Konttilasta Saarasille varsinkin keväisin kuohuvana Kaalikoskena. Paavolan kohdalla ojan pohjoispuoli levittyy kumpuilevina niittyinä, eteläpuoli monimuotoisina metsäsaarekkeina. Viimeisen kilometrinsä Kaalioja meanderoi taponlehtikuusikoiden läpi ja laskee lopulta harmaanruskean vetensä Taasianjokeen.

Niityt hehkuivat keltaisina. Ojanvarren värittivät rentukat, kuivemmat niityt voikukat ja kostean välimaaston kiiltävälehtiset mukulaleinikit. Kullerot olivat vielä nupuillaan, samoin tuomet ja kielot. Nokkosperhoset, neitoperhoset, sitruunaperhoset, suruvaipat ja karttaperhoset pörräsivät levottomina kukissa. Uuttukyyhkyt kujersivat, ja haavoissa pesivät naakat metelöivät.

Myrskyssä kaatuneen haavan kolossa oli kasa liito-oravan papanoita. Keskellä peltoja, saarekkeessa joka on halkaisijaltaan vain muutamia kymmeniä metrejä. Ja yhä kerrotaan satuja klassisesta ikimetsien lajista joka tarvitsee pärjätäkseen laajoja vanhoja metsiä eikä kykene ylittämään avohakkuita. Tutkimustuloksista ei puhuta yleisölle. Luonnonsuojelubiologiakin on vain ideologia.

Olen palannut nuoruuteni vuosiin 1993-1995. Luen oppikirjoja, Jack Bradburyn ja Sandra Vehrencampin Principles of Animal Communicationia ja Lee Alan Dugatkinin Principles of Animal Behavioria (principles on turha sana molemmissa). Istun veden partaalla tarkkaillen sammakoita, mustakurkku-uikkuja ja rantahämähäkkejä. Nyykötän kannonnokassa seuraten sinitinttikoiraan hermoilua naaraan hautoessa pöntössä. Ja olen hukassa. Nuorempana osasin tulkita eläinten käyttäymistä, ja ymmärsin jokaisen raajanheilautuksen merkityksen. Nyt näen edessäni liudan yhtä todennäköisiä vaihtoehtoja. Aivoni on rapistunut. Tai ravistunut?

Ensimmäinen linnunpönttöni. Jokainen naula on erilainen, seinälaudat kolmea eri puulajia. Katoksi löytyi raksalta vesivanerin pala. Ei ollut pyörösahaa, joten etuseinän yläreunaan piti sahata suorakaiteen muotoinen lovi, ja täyttää yläosa irtopalalla. Pönttö vietiin Luhtalammen rantaan, vahvaoksaiseen mäntyyn, neljän metrin korkeuteen. Siinä pesi talitintti aina kun sen tarkastin.

Kukkahattutädit ja urheilunvihaajat ovat kriisissä: Yleisradio ei televisioi enää sporttia paheksuttavaksi. Eivät pääse vanhatpiiat helpottamaan oloaan äimistelmällä mielipidepalstalla miten urheilua päästetään lastenohjelmien päälle. Maikkarikaan ei enää lähetä tätien putkitelefunkkeneihin kuin tiivistelmän sitä lajia jossa kierretään autoilla kehää, ja nopeutetaan ilmastonmuutosta (joka tätien mukaan liittyy UV-säteilyn voimistumiseen saasteiden takia - tai no jotenkin siihen kun ahneet ovat ahneita). Minä täällä katselen harjoitusten renkaanvaihdot, ja vaihtopenkin juomapullontäytöt - ja nautin. En nauti yksin Kummolan ilmeestä hänen huomatessaan kukkahattuja nuolevan elitisminsä kyykähtäneen alkuunsa. Nautin mielikuvasta jossa täti raastaa permanenttiaan kun ei enää näe ihanasti paheksuttavia korskeiden lätkäurosten verisiä tappeluita. Ei sitä täti selvin päin kestä. Lisää Fresitaa!

Omistan laillisen kopion jokaisesta U2:n julkaisemasta livetaltioinnista. Pelkkää studioääntä en ole vaivautunut hankkimaan lukuun ottamatta c-kasetiksi yllättävän irtonaista soundia sisältävää The Joshua Treetä. Moinen vinouma kuvastanee asennettani yhtyeeseen: U2:n touhu perustuu yhden mesoavan rockkukon ja kolmen charmantin aseenkantajan karismaan, ei musiikkiin.

Odotukset eivät olleet siksi korkealla kun Jukolan musiikkiopiston bändi Razorblade kertoi valinneensa Pink Floydin ja Stingin jatkeeksi Springsteenin ja muiden vahvojen ehdokkaiden joukosta juuri U2:n. Mutta hyvinhän se osui. Oli mukava kuulla biisejä kaiken sen maailmanparantamisen ja 360 asteen isottelun sijaan. Bonon erottaa Jumalasta se ettei Jumala kuvittele olevansa Bono, ja Razorbladen U2:sta se ettei Razorblade halua tehdä muuta kuin musiikkia. Ja musiikki on musiikissa ensteks primääriä.

Ajelin hyvissä ajoin ennen auringonnousua Kytäjärven rantaan. Halusin kuulla aamukuoron, ja löytää paikan jossa voisin päästä näkemään kesällä bambin. Auringonnousun aikaan ja pitkään sen jälkeen istuin autossa, ja ajattelin että johan on taas helvetin noloa. Olin lähtenyt pakkasessa liian hennoissa hepeneissä matkaan, eivätkä luut tahtoneet lämmetä vaikka kiskoin norjalaisen villapaidan ylle. Tilannetta ei helpottanut se että menin lankeamaan aamutokkurassa kyljelleni vastaperatun ojan humusvelliin.

Päivällä löysin kotipihan lammikolta kohmeisen sisiliskon. Näin sen pälyilevissä silmissä itseni usvaisella Kytäjärvellä; joskus ei vaan raaja nytkähdä. Kivan helpottunut olo tulee siitä kun muillakin menee huonosti. Ymmärsin sisiä. Siirsin liskon aurinkoon.

Istuin viisi tuntia ojanpenkalla sammakoiden mulinointia tirkistellen. Olen mukamas biologi, ja vieläpä käyttäytymisekologian ammattilainen, mutta en muista lukeneeni yhtään tutkimusta tuosta tunnetusta ja näyttävästä draamasta. Touhuhan vaikuttaa lähinnä promiskuiteettiselta ryhmäsoitimelta, jonka havainnointi ei olisi monista muista lajeista poiketen ongelma: sammakot tottuvat kyylään nopeasti ja pelaajat on helppo opetella tunnistamaan yksilöllisesti ilman arveluttavaa merkintää. Tuossakin ojanpahasessa rooliansa veti näyttävä mutta suoraviivainen vaaleaverikkö, leopardiasuinen sähikäinen ja yksinkertaisen oloinen plösö. Tumma ja jäntevä suklaasilmä viihtyi seurassani – se kurnutti saapastani lääppien, kunnes vetäytyi nuorikkonsa kanssa laonneiden osmankäämien yksityisyyteen. Merkitsin vihkooni muutaman rivin havaintoja, ja useamman rivin kysymyksiä. Olen tyytyväinen opettajana, mutta kiehtova on myös ajatus siitä että tuollaisesta kevätauringossa istuskelusta voisi saada palkkaa.

Olen pahainen kakara. Kaipaan kannustusta ja kadehdin niitä jotka sitä saavat. Juron ja murjotan. Loukkaannun ja kerään arpia. Kun tänään sain tietää kahdennenkymmenennen apurahahakemukseni tulleen hylätyksi, painuin oitis pihalle pistämään puskaa matalaksi, riistämään elämän viattomilta kasveilta. Riehuessani noiduin kompostin höyryäviin uumeniin kaikki ne julkkispissikset ja viidakon tissit jotka kertovat "tutkineensa" asioita ja kirjoittaneensa tietokirjoja, ja joita yhteiskunta kieli ruskeana hieroo. Ja johan helpotti! Täytyy myöntää että kasveihin kohdistuva fyysinen ja tuntemattomiin ihmisiin kohdistuva henkinen väkivalta auttavat. Nyt ei enää harmita kuin ehkä vähän tulevien kiukkujen juureksi. Jospa ottaisin vaarin ainoasta saamastani palautteesta: kauttaaltaan toeteuttamiskelvottomia ideoita. Onhan se jollain primitiivisellä tasolla jopa hienoa toteuttaa toteuttamiskelvotonta.

Vanhaksi tulemisen tietää siitä ettei tee mieli inttää kysymyksistä joiden ratkaisu riippuu resoluutiosta. Karvapäisenä nuorena minäkin puolustin Linkolan suurten pikseleiden ekofasismia ja pienen fundamentalistijoukon kurmoottamaa pienten pikseleiden vulgaarievoluutioteoriaa. Tuin äänekkäästi minun maailmassani mahdollisimman eksoottisten vähemmistöjen oikeuksia ja vastustin ydinvoimaa. Loukkaannuin verisesti kun minulle perusteltiin aukottomasti ettei Sielun Veljien musiikki voi olla hyvää.

Nykyistä päättämättömyyttäni voidaan nimittää joko dementiaksi tai ikääntymisen kypsyttämäksi viisaudeksi. Se on sitä kun ei osaa valita resoluutiota. Luin uutisen, ja laskin oikein kalkulaattorilla että ulkomaalainen mies on syyllistynyt jollain aikavälillä raiskaukseen 8,44 kertaa todennäköisemmin kuin suomalainen, ja suomalaiset ovat tehneet 77% raiskauksista, mutta en keksi näille luvuille mielekästä käyttöä. Lähden ruopsuttamaan puutarhaa. Hyvä saada törröttäjät pois n+1 -sukupolven versojen tieltä.

Päivä aurinkoisessa Porvoossa. Sisilisko- ja rupikonnaväijyä Emäsalon lammilla ja kalliolla. Metson hakomismäntyjä samoilla huudeilla. Hanhimuuttoa Tolkkisissa. Oppineita naakkoja McDonaldsilla. Nokikanapainia Ekuddenilla. Kevät näyttää nyt kaiken.

Vihdoinkin aikaa lukea! Otin käteeni ensimmäisenä Laxnessin Salka Valkan, mutta totesin pian ettei juuri sille ole vielä aikaa. Sitten yritin Tervon Laylaa. Sen aika ei tule koskaan. Yritinpä vielä jatkaa kesken jäänyttä Kilven Alastaloakin. Ei kutsunut sekään, joten ajauduin vanhaan: erityissivistän itseäni tietokirjan kaltaisilla painotuotteilla. Niitä onkin hyllyssä lukemattomia.

Nallen kirja Markkinat ja Demokratia täytyy tietysti lukea. Se vaikuttaa äkkiseltään plärättynä kaltaiselleni talousummikolle tuhdilta oppikirjalta ja maailmanparannuskirjojen joukossa melkoisen tuoreelta tuulahdukselta. Seesteisemmin elkein tuulettaa mukava mies Edward O. Wilson, joka näyttää tiivistäneen koko elämäntyönsä punaisen langan vielä painolämpöiseen kirjaansa The Social Conquest of Earth. Saman alan miehistä tavoilleen uskollisena niukasti kirjoittava Robin Dunbar esittelee kavalkadin neronleimauksiaan tuoreimmassaan How Many Friends Does One Person Need?, vähintään yhtä fiksu Robert Trivers keskittyy itsepetokseen kirjassaan The Folly of Fools ja varsinainen kynäilijä Matt Ridley parantaa maailmaa kertomalla miten se onkaan parantunut. Näiden ohessa yritän kahlata läpi huojuvan pinon eläinten kommunikointia ja linnunlalua käsitteleviä opuksia, kenties omalaatuisimapana filofian professori, klarinetisti ja säveltäjä David Rothenbergin kirja Why Birds Sing. Että jos näillä alkuun.

Koepaperit on viimein töhritty punaisin viivoin. Edessä on mahdollisuuksien meri, jota kohti ideat virtaavat kuin Vantaa. Paljon niitä on, mutta kovin sameilta ne näyttävät, ja useimmat haiskahtavat siltä kuin ne olisi päkistetty sulaan maahan. Kun en muuta keksinyt, yritin tuulettaa tänään päätäni testailemalla vimpaimia: Zoom H4n -tallenninta ja Uni-Loc Major System 1600 -jalustaa.

Tuo jalusta onkin varsin veikeä vekotin. Kolme jalkaa ja keskiputki on pakattu hieman kaarevaan nippuun, jonka yksi ainoa kookas veivi lerpauttaa vallan hervottomaksi. Vauvahikeä otsalle nostattavan harjoittelun jälkeen jalustasta syntyy perinteistä muistuttava kolmijalkakin, mutta vahvimmillaan Uni-Loc on venkoillessaan kenottaviin makroasentoihin. Toisesta päästään taipuvan keskiputken molemmissa päissä on kierre, joten kaivoin kaapista pitkään huilanneen Manfroton makrokiskon saman valmistajan kuulapään kaveriksi. Ei liene asentoa johon jalusta ei tällä varustuksella taipuisi, ja rakennekin on painoon nähden hämmästyttävän jämäkkä. Tämän jalustan kun parkkeeraan hyönteisen viereen kasteiseen viitaan, veivaan ruuvit kohdalleen, säädän makrosalaman huomaamattomaksi ja tarkennan Canonin MP-E 65mm makron ötökkään, kohde on jo edesmennyt. Kuka tahansa pissis ottaisi paremman kuvan siideripäissään iPhonella, mutta tältä jalustalta kuvaaminen on paljon hauskempaa.

Eilen Porvoossa. Sain tehtyä sen mitä halusin, ja osan siitä mitä en halunnut. Kuvauspaikkojen etsimisen ja materiaalinkeruun ohessa tiirailin ensimmäistä kertaa lintuja älypuhelin kourassa. Saunalahden 3G-verkko tuuppasi tiedon valtaväylää Kråkössä kahdeksan ja Sondbyn syrjäkylilläkin neljän megan nopeudella. Kun en muistanut Killingön niemen kärjessä pikkujoutsenen äänen soundia, kuuntelin näytteen kuulokkeiden avulla verkosta. Pähkinänakkelin nähtyäni vertailin pohjoiseurooppalaisen ja siperialaisen rodun eroja netin kuvissa. Arosuohaukan liideltyä Sikosaareen tarkastin kevään havaintojen määrän Tiirasta, ja huomasin samalla jonkun nähneen yksinäisen merimetson haahuilemassa saaren vastakkaisella laidalla. Suuntasin katseeni itään, ja näin tämän luodolle paskojan kauhovan kohti. Tallensin muistikortille liikkeitteni koordinaatteja ja mittailin kävelynopeuksiani. Bongasin satelliittikuvien puita ja kareja. Kun en saanut korvamatona soineen Kosmikudin kappaleen rytmiä elämään, kuuntelin kappaleen Youtubesta - äänenlaadulla jota älpeitäni pyörittäneet myllynkiven painoiset vekottimet eivät kyenneet tuottamaan.

Killingön lempeässä ilmassa oli sähköistä urheilujuhlan tuntua, mutta Emäsalon kärjen hyinen aamu oli se josta tulen saamaan polttoainetta pimeisiin alkutalven iltoihin. Nyykötin vesirajassa, ja yritin ennustaa aaltojen muodosta, nopeudesta ja rytmistä mitkä niistä pärskähtäisivät kallioon. Kastuin ja kihisin. Tiesin ennustamisen olevan mahdollista, mutta olin tyytyväinen etteivät fyysikonkykyni siihen riittäneet. Ei tieto välttämättä lisää edes tuskaa, eikä mahdollisuus tehdä mitä lystää ole sama kuin vapaus.

Pääsiäinen opetti. Iitin Kupparinojalle oli asettunut kahden aikuisen ja kolmen nuoren joutsenen tokka. Ilmeisesti ojanreunan tumman humuksen marinoima kortteikko tarjosi pitkäkauloille ylivertoa purtavaa, sillä ne eivät malttaneet lopettaa syömistä vaikka makoilin hangessa vain viidentoista metrin päässä lattanokista. Kuulin nokkien lässytyksen, keula-aallon kohinan ja höyhenten puhahtelun. Räpsin kuvia, ja katselin tuloksia kameran näytöltä innosta kihisten. Vaikutti siltä kuin linnut olisivat olleet ilokseen mallina. Toinen aikuisista pyörähti kierroksen edessäni ennen lähtöään. Viiden metrin päässä se pysähtyi, ja tuijotti minua toista minuuttia. Ihmetteli kai kun en ottanut kuvaa sen kauniista silmistä. Vai odottikohan se tippiä? Rairuohoa?

Tietokoneen ruutu tarjosi tiedostotolkulla pettymyksiä. Minulla näytti olleen suuria vaikeuksia tarkentaa jopa kirkkaassa valossa paikallaan seisovaan lintuun. Tilanteet olin missannut täysin. Olin täyttänyt tohkeissani kolme muistikorttia enemmän ja vähän enemmän epäonnistuneilla poseerauksilla. Mutta minäpä en lannistu. En, turha toivoa sellaista pahat ihmiset. Onnekseni kuulun kädellisiin, joilla on joidenkin (subjektiivisten) tutkimusten perusteella poikkeuksellinen kyky oppia. Yksilöllisiä eroja tosin on.

Erkka Westerlund pudotti kesken pudotuspelien pommin: päämäärä ei ole tärkeä - vaan matka! Ajatus on niin originelli etten saattanut olla soveltamatta sitä matkatessani kesäloman aloittajaisiin kaupunkiin jossa maailman toiseksi onnellisin kansa mieluiten asuisi. Vallitsevan käsityksen mukaan minun pitäisi peräti työkseni saarnata joukkoliikenteen puolesta, joten tämä matkantekoon liittyvä filosofia tarjosi samalla mahdollisuuden tutkivaan journalismiin: mitä joukkoliikenteellä on tarjottavanaan ihmiselle joka on valinnut asuinpaikkansa esteettisin ja taloudellisin perustein. Kummajaiselle joka ei halua asua saatanallisen möykän keskellä. Ihmiselle jolle luonto ei merkitse ainoastaan ihmisluontoa. Isälle joka ei halua työntää lapsiaan ovesta paskaan.

Vastaus on selvä: hyvin vähän. Röykästä ei pääse Tampereen junalle järkevästi, eikä bussin erinomaisuuteen pitkän matkan liikenteessä usko kuin Pelle Miljoona. Oli siis ajettava omalla pirssillä Riihimäen rautatieasemalle. Ja se asemapa olikin elämys ihmiselle joka haluaa nähdä 28-vuotiaan marokkolaisteinin iskevän pandamaskiin sonnustautunutta 14-kesäistä pissistä. Tai Eekejä ja Taneja jotka ottavat Koffia, ja tukea pylväästä päästäessään nesteen refluksiin. Tai plösön Pasin joka katselee kulkijoita käsi verkkareissa, ja kiihdyttää vatkaustaan kun ohi kävelee nainen kipkopkoroissa. Kattauksesta ei uupunut kuin huumekauppa. Jotain sellaista pääsin sentään todistamaan Tampereen päässä vihikoiran näköisten lökäpöksyjen vaihtaessa pikkuruisia pusseja tuhtiin nivaskaan seteleitä. Elämys asemalla oli niin vahva että harkitsin lippujen luovuttamista voimakkaasta limanerityksestä kärsivälle rastafarille, ja moottoritietä. Taivaan kiitos, Luoja on luonut meitä parempaa väkeä varten varten yksityisautoilun.

Junassa oli ilokseni toinen meno. Olen matkustanut junalla satoja kertoja, mutta pikajunalla viimeksi toista kymmentä vuotta sitten. En saa kaivettua muistikuvistani näiden kahden tunnin stintin veroista lutvakkaa matkaa. Kolkotus, seniilit konnarit, aina jokin häiritsi. Ulkoisesti muutokset eivät vaikuttaneet pikaisen havainnoinnin perusteella suurilta: junissa oli sähköpistokkeet, langaton verkko ja menomatkalla molemmat konduktöörit olivat naisia. Rintamamiestalolta haiskahtava maitoosokerii? -täti oli vaihtunut hymyileväksi neidoksi joka tarjoili virvokkeita valkkarista vaaleaan suklaaseen. Kahden lyhyen kokemuksen jälkeen en silti aio liittyä VR:n vastustajien sankkaan ja äänekkääseen joukkoon. Paremmin ne vetää kuin ennen. Yrittäkää itse ajaa raiteilla.

Muutama sana päämäärästä. Viikate veti peruspullalevyn jälkeen riskittömän peruspullakeikan. Kokemus tuo varmuutta, mutta nyt kaivattaisiin vähintään Erkka Westerlundin tasoisia ideoita. Kosmikud sen sijaan yllätti jo toistamiseen: lähelle hurmosta päästiin. Jos bändistä jotain negatiivista kaivaa, niin onhan suora kantaaottavuus pippelinsä kanssa heiluvien katolilaispappien toimiin ja päättömään väkivaltaan aika tavalla naiivia ja historian pölyttämää tereperestoikkaa. Kosmikudin tapauksessa tämä on kuitenkin aitoa (Suomen keikkojen jälkeen yhtye esiintyy J.M.K.E.:n kanssa) ja luo koukuttavan särmän, joten laitan keikan miinuspuolelle lähinnä oman tietämättömyyteni - sen etten tuntenut biisejä. Sekin vaje on jo työn alla. Olen saanut siitä kuitin.

En odottanut ihmeitä, ja sain sen mitä odotin. Sain 17 euron hintaisen levyn jonka kansipahvin yhtyeen jäsenet olivat totuttuun tapaan sotkeneet tusseillaan. Sain levyn joka on pyörinyt iPodissani koko rahan edestä. Levyn joka alkaa iskelmällisillä koukuilla, mutta kääntyy iankaikkisia teemoja kierrättäen vähitellen vihreän levyn mieleen tuoviin motörheaddoom-tunnelmiin. Levyn jolle puupalttoossa räntäsateessa värjöttelevän tummanharmaan vanhan Viikatteen ystävä voi myhähtää hyväksyvästi. Levyn jota uuden Viikatteen ystävä kuuntelee lantiotaan keinuttaen ja hymyillen. Levyn jolta muiden ylle nousee säveltaiteena järkyttävä, kertosäkeeltään ärsyttävä, sanoitukseltaan näppärä ja rockjyränä aidat kaatava Itkijänainen. Eilen oli hyvin, nyt on parempi olla.

Kaksi koepäivää. Niiden jälkeen edessä avautuu 18 viikon mittainen jakso ilman lukujärjestystä, kuristavaa minuuttiaikataulua. Onhan joukossa koearviointia, uusintakokeita, kokouksia, palavereja, järjestelyä, laboratorion rakentamista, tulevan lukuvuoden kasaamista sirpaleista - ja saatetaanhan jossain välissä joku kissakin ristiä. Silti: korkeintaan kaksi kalenterimerkintää viikossa!

Köllöttelylle en aio antaa pikkusormea. Tyhmä joutuu selviämään vähemmällä, viisas paljon työtä tekee - varsinkin jos sattuu pitämään pakertamisesta. Kaksi kirjaprojekteistani saa kyytiä, kolmas vierihoitoa, neljäs menee unikouluun. Kameran suljin säpsähtelee, haulikkomikrofoni imee ääntä tallentimeen, Blackstorm kuumenee. Saattaapa joku yleissivistävä kirjakin levitä hiirenkorville. Terassi ja autotalli saavat uuden maalin, pihamökki luopuu lahoista sisuskaluistaan. Otson kanssa kasvattelemme perhosia, Lotan kanssa hymykuoppia. Jos hyvin käy, olen syksyllä vähemmän hengästynyt opettaja, keskinkertaisempi isä ja itsekeskeisempi ihminen. Ja jos oikein hyvin käy, verkkopäiväkirjani 1360 lastua saavat odottamaansa seuraa. Jos käy. Hyvin.

Pohjustin orastavaa maastokautta tarkastamalla rännänrätkeessä perinteikkään metsonsoitimen. Suosituin hakomismänty oli myrskyn murtama, eikä varapuun alta löytynyt paskahippustakaan. Homenokkain kukkuloilla ei ollut jälkiä siivenvedosta. Ei kuulunut kopsehdintaa, ei hiottu. En kuullut edes kolmivarvastikan pärryytystä. Teeret vain soivat äijäporukalla lähijärven jäällä.

Hirvien teutarointijäljet nostivat esiin ikiaikaisen kysymyksen: miten niin suuri elikko selviää talvesta pelkillä risuilla? Oli joku routaisten peltojen pehtoori kipannut lisäeineeksi Tuhti-lastillisen potaattejakin, mutta niihin ei oltu kajottu. Kuka sitä nyt jäisiä ja savisia Puikuloita rouskisi. Avaisivatkohan RKTL:n herrat sarvekkaiden risubudjettia jos utelisin? Ovatko laskeneet kalorit?

Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen tammikuinen lausunto jäi tuoreeltaan huomaamatta, vaikka tiesin sitä odottaa. Vuosia sitten aloimme pienellä porukalla kyselemään yo-kokeiden arvioinnin avoimuuden perään. Tällaisen riviopettajan oikeustajuun ei mahdu se ettei elämän suuntaa ohjaavan kokeen arviointiperusteita kerrota sen enempää opettajille kuin kokelaille. Opettajien järjestöt kyllä julkaisevat omia pisteytyssuosituksiaan, mutta niitä voi järjestöjen edustajien mukaan laatia kuka tahansa, eivätkä sensorien myöhemmin päättämät pelisäännöt välttämättä niitä noudata. On vaan otettava annettu. Pisteet napsahtavat jostakin.

Kysyimme Jarkon kanssa asiaa YTL:n puheenjohtaja Juhani Lokilta. Vuoden kuluttua saapuneessa vastauksessaan Lokki takertui yksittäiseen sanaan, kiersi kysymyksen kaukaa ja copipeistasi täytteeksi virkamieshöpinää. Anonyymien nimimerkkien kanssa yritin saada myös biologian ja maantieteen opettajien ainejärjestön puolustamaan tulevien ylioppilaiden oikeuksia. Saimme vastaukseksi monensorttista törkyä ja soopaa - ja minä omalla nimellä esiintyvänä sähköpostiini perin pelottaviakin viestejä. BMOLin kanta oli selvä: ylioppilastutkintolautakuntaa ei saa kritisoida, eivätkä syyt kokeiden pistemääriin kuulu kokeessa olleille.

Inhoan epäoikeudenmukaisuutta, ylimielisyyttä, luutuneita asenteita ja laumaidiotismia. Eniten inhoan riitelemistä, joten kelpo turjakkeiksi tietämiltäni kollegoilta tullut kuona alkoi käydä sietämättömäksi. Heitin pyyhkeen, pieraisin ja käännyin tulosuuntaan.

Pian tämän jälkeen viidakkorumpu päristi kuitenkin ilosanomaa. Joku anonyymi fysiikan opettaja oli uskaltautunut ottamaan askeleen joka meiltä jäi puoliksi tehdyksi. Oli ryökäle mennyt kantelemaan asiasta eduskunnan oikeusasiamiehelle. Olkoot imelää omahyväisyyttä, mutta kyllä se vaan on mukava lukea toisinajatuksiaan maan kenties asiantuntevimman ja puolueettomimman viranomaisen näppäimistöltä kirjoitettuna. Jospa YTL ottaisi kepistä opikseen, ja yksi pala Deedeeärrää siirtyisi taas historiaan?

Odotettu, pelätty, etukäteen puhki hehkutettu kamera on testaajien hypisteltävänä. Canon EOS 5D Mark III ei odotetusti näytä sisältävän jekkuja - se on paranneltu versio edeltäjästään. Lintujen lentokuvaukseen ja urheilukuvaukseen turhauttavan hidasta tarkennusta on nopeutettu, videokuvan laatua on parannettu ja käyttöä helpotettu, ja sarjakuvausta nopeutettu. Canon ei ole lähtenyt Nikonin peesissä megapikkelssikilpaan, mikä viittaa vahvasti siihen että Canon on jatkanut panostustaan kuvanlaatuun suurilla herkkyyksillä. Tulen lähiaikoina kuvaamaan selvästi aiempaa enemmän makroa (MP-E 65mm 1-5x) ja lentäviä lintuja (F4 300mm + 1.4x II), joten juuri se onkin minulle avainkysymys. Olisin onnesta omenaisena jos saisin pidettyä valotusajat tyypillisessä kuvaustilanteessani 1/2000 sekunnin korvilla. Kohinatestit saattavat usuttaa minut pankkiin kyselemään vekseliä.

Teeman toisto minimalistisin muunnelmin. Se on ollut alkuvuoden juoni. Koska kaikki lukiokurssini on ahdettu neljään jaksoon, olen opettanut samat asiat revolveritekniikalla ties kuinka monta kertaa peräkkäin. Päivittäin olen tuijottanut luokan takaseinää pohtien, oliko tämä asia jo esillä tällä kurssilla, toisen ryhmän tunnilla, viime kuussa, vaiko kenties viime vuonna? Muunnelmana olen ollut väliin enemmän, väliin vähemmän sairas. Nyt talvilomalla olen arvioinut edellisen jakson kokeita ja rentoutunut työn töksähdettyä siivoamalla. Olen järjestellyt ja jynssännyt autotallia, kylpyhuonetta, kaappeja, jäätynyttä kompostia ja objektiiveja.

Viime viikkoisella abiristeilyllä deejiit ja trubaduuri soittivat jukeboksintarkasti paskoja kasaribiisejä samassa järjestyksessä kuin viime vuonna. Muunnelmana aiempaan istuskelin nyt muiden valvojien kanssa nuhjuisen Gabriellan seiskakannella pari pöytää lähempänä ahteria, ja jätin seisovasta pöydästä lihapullat väliin. Viime risteilyllä Jouni Hynysen varhaisen närästyskuoleman povannut stand up -koomikko oli kuollut, mutta Hynynen itse varasti toisaalla kännipäissään miespuolisen toimittajan rintaliivit. Ja kuten aina ennenkin, havahduin aamusella toogabileiden ääniin. Naisääni: Oottekste ton sisällä alasti? Miesääni: No vittu kato!

Apuraharintamalla käynnistän huomenna toisen kierroksen. Ensimmäisen vuoden 19 hylätystä hakemuksesta poiketen en enää perustele rahantarvetta kulujen kattamisella. Saavathan kaunokirjailijatkin apurahoja vaikkei niillä mitään kuluja ole. Nyt yritän vain haalia tukuittan rahaa verottomana - koska voitontavoittelu on valtakunnankapitalisti Wahlroosin mukaan ihan luonnollista.

Yksinäinen, homehduttavan harmaa puurtaminen ei ole harmittanut lainkaan. Vilkaisu loppuvuoden kalenteriin on saanut minut vakuuttumaan siitä että tulen vielä kaipaamaan hetkiä työpöydän ääressä. Jukka Pojan toustatessa, The Rocketin pussitellessa.

Istahdan työpöydän ääreen, sähkönsiniseksi verhoillulle tuolille. Eizon 27 tuuman näyttö piirtää PNY Quadro -näytönohjaimen tarjoamaa skalpellinterävää blu-ray-kuvaa Slayerin Big Four -keikalta. Asus Xonar Essence -äänikortin ruokkimat Genelecin aktiivikaiuttimet toistavat uskollisesti särön sävyjä jyhkeän subwooferin puhistessa näytön takana äänelle syvää uskottavuutta. Avaan videoikkunan rinnalle Adobe Lightroomin ja käsittelen 21 megapikselin kuvaa SSD-kovalevyn, kuusiydinsuorittimen ja 32 megan muistin avulla sutjakammin kuin Dave Lombardo settiään. Sanovat ettei materia tuo onnea. Mukinoitta en moista usko.

Keuhkotautini täyttää kahden viikon kuluttua kaksi vuotta. Juhlan kunniaksi päätin järjestää surmajaiset. Nyt joku kuolee, joko pasilisko tai minä. Tapauksen esitutkinnan suoritin tänään asiantuntevan työterveyslääkärin avustuksella HUSsin Nurmijärven laboratoriossa luovuttamalla hoitsuille toista kymmentä putkellista verta, sydänsähköä ja pari sysäystä sähkömagneettista varjoa. Mukaani sain toistaiseksi vain mustelmia kyynärtaipeeseen, ja ainakin piitsiolosuhteisiin nolot posliinilaikut rintakarvoitukseeni. Lisäinformaatiota yritin kerjätä röntgenhoitajan elekielestä. Olivatko ne isot valkoiset laikut keuhkoissa CMOS-kennoon liittyvä tyyppivika, vaiko sakki ilkeästi irvisteleviä pahatapaisia syöpäkasvaimia? Vino se hymy oli. No? Viikon päästä tiedän enemmän.

Ruuhkaviikot alkavat viimein hellittää. Jos opettajasetä haaveilee elämää pursuavasta keväästä niityillä ja nummilla kamera ja tekstinkäsittelyohjelma aseenaan, hän saa näemmä varautua yli-inhimilliseen runttaukseen muutaman kuukauden ajan ennen tätä. Työstäni en silti valita - olen etuoikeutettu. Taidelinjan esitys oli virvoittava keidas kuivuudessa vaeltavalle. Laboratorio laitetaan ensi viikolla tilaukseen, syksyn kurssit näyttävät järkeviltä, vaelluskurssille saadaan hyvä porukka, ja useimmat asiat näyttävät järjestyvän niin jouhevasti että on koputettava päätä. Sekunnit vaan eivät tahdo riittää. Kun kolmetoistatuntisen työpäivän jälkeen saavun kotiin kello 21, tungen päivän ensimmäiset murut rinnan alle ja alan miettiä seuraavaa päiväa, elämän punainen lanka alkaa väkisin liestyä. Nyt istun turtana valvomassa jakson ensimmäistä koetta, ja annan aivon toistaa raakanauhaa menneiden viikkojen höntyilystä. Sainpahan mitä tilasin. Pari kuukautta vapaajaksoon, esikesälomaan. Toivottavasti se on vaivan väärtti.

Kävin lauantaina kuvaamassa Jennin ja Mikon häitä. Valmistautumatta. Vihonviimeinen tempaus! Luovuus ja keskittymiskyky eivät riittäneet – kuvista tuli sekundaa. Oli kuitenkin mukava huomata kädellisen oppivan jo viidestä toistosta. Liikuin kirkossa kuin pro. Kuvasin etuviistosta, piilosta saarnastuolin takaa, ja olin valmiina keskikäytävällä kun pari kääntyi kuuntelemaan Ave Mariaa. Olin niin lähellä onnistumista olin että ängen vielä joskus väkisin joidenkin häihin. Valmistaudun pedantisti ja tuotan priimaa. Kirkkokansan pitää näkyä. Hassuja tilanteita pitää olla. Kummia kuvakulmia ja makroiltuja yksityiskohtia. Ja vastavaloa.

Pihabongaus olisi vaatinut tunnin. Katselin ikkunasta sunnuntaina 40 minuuttia. Tulos oli eriytetyn siementarjonnan myötä silti erinomaisen runsas: 144 pikkuvarpusta, 72 keltasirkkua, 16 sinitiaista, 13 talitiaista, 8 harakkaa, 8 mustarastasta, 3 kuusitiaista, 3 naakkaa, 2 varpusta, 2 varista, närhi, korppi ja harmaapäätikka. Punatulkut ja hömötiaiset eivät näillä nurkilla viihdy. Rotta ja jörö viherpeippomamma lienevät jo autuaammilla ruokintapaikoilla. Käpytikka ja töyhtötiainen myöhästyivät. Orava diskattiin.

Valoa. Lumi heijastaa sitä, samoin lukion taidelinjalaisten luomisen vimma uuden produktion keskellä. Eilen pääsin irti myös pitkään riivanneesta syyllisyydentunteesta. Olen vuoden ajan pelännyt olevani kapuloita viskova öykkäri ja turhanmarmattaja kritisoidessani ylioppilastutkintolautakuntaa moraalittomuudesta ja turhasta pimittämisestä. Eilen sain tiedon: valtioneuvoston oikeuskansleri oli löytänyt YTL:n toimista luurangon. Pääsin syyllisyydestäni. Joku toinen olisi saattanut tuntea voitonriemua.

Ja olihan se vaalituloskin riemukas - ties kuinka monessa mielessä. Realismin ja humanismin voitto, itsekkyyden ja populismin tappio. Mutta onko sittenkin niin että Tilia istuu Suomeen Populusta luontevammin, Niinistö Haaviston sijaan presidentiksi? Pekka on Suomelle tilaisuus, mutta Suomi ei välttämättä Pekalle. Pekan pyöriessä murjotuilla sotatantereilla Sauli Niinistö on istunut yksinäisenä pankissa allekirjoittamassa papereita, ja jäähdytellyt sen jälkeen uraansa eduskunnan puhemiehenä. Kenties hänelle pienen maan vallaton presidenttiys voisi olla sopivan hulppea kokardi. Pekka on ulkopolitiikassa eri kaliiberin kaveri, jolla on halutessaan edessään huikea ura uuden maailman vaikuttajana. Kuuden vuoden linnareissu olisi varmasti uuden nousun alku Suomelle, mutta kenties tarpeeton viivytys Pekalle ja maailmalle. Pekan onneksi Ultra Bra ja muu hörhö karnevaalikansa sekoilee tulokseksi 77:23. Annan silti toisenkin ääneni Pekalle. Kannatuksen vuoksi. Jos jaksan könytä äänestämään. Jos ei rätki räntää.

Olen olevinani kokenut lintuharrastaja, harjaantunut komppaaja, pitkän linjan pöntöttäjä. Syksyn aikana olen kuitenkin saanut vääntää itselleni talviruokinnan perusteita rautakangesta. Sapuska on aina parempi toista, joten varsinkin lauhaan aikaan erilaisia siemeniä ei saa sekoittaa. Hirssin seasta rasvaiset pähkinänpuolikkaat on nakellaan surutta märälle ruoholle eltaantumaan - ja auringonkukat silloin kun seassa on pähkinää. Nyt yhdessä ruokinta-automaatissa on vain pähkinää ja toisessa vuoron perään hirssiä ja auringonkukkaa. Kaurat olen viskellyt keltasirkkujen iloksi lumelle. Talipallot saivat seurakseen pehmeämpiä nökkösiä.

Pakkasten alettua siipien suihke on yltynyt Hitchcock-kuhinaksi. Pikkuvarpuset ovat edelleen takapihan enemmistönä, mutta keltasirkut tavoittavat. Närhi kävi, töyhtötiainen vierailee aamukymmeneltä ja kymmenkunta mustarastasta sinisessä hyssyssä. Varpuspöllöstä näin lauantaina siluetin. Arka harmipääkin piipahti tänään aamuhämärässä. En saanut asiallista kuvaa. Harmi.

Presidentinvaalit eivät ole kiinnostaneet sen jälkeen kun presidentin valtaoikeuksia alettiin karsia kovalla kädellä heti ensimmäisen suoran kansavaalin jälkeen. Valtaapitävät osoittivat ettei demokratia todellakaan kuulu parlamentaariseen demokratiaan. Nyt on pirteämpi ääni kellossa, sillä ilmeisesti ensimmäistä kertaa Suomen historiassa joukkoon on eksynyt erinomainen ehdokas. Simo Hovari, rocktoimittaja, Sudanin sotasankari, cityvihreä, rauhantekijä, opintonsa kesken jättänyt harmaanvihreä kuplamies, Pekka Haavisto. Ihmisessä minua kiehtoo eniten se ettei koko totuus paljastu ensisilmäyksellä, se että ihmisessä on monta ihmistä. Ja se ettei koko ajattelun arsenaali ole ollut valmiiksi rakennettu syntymässä, se että ihminen osaa kyseenalaistaa, oppia ja ajatella.

Kokoomus on yleensä puolustanyt niitä arvoja jotka ovat minulle tärkeitä: tasa-arvoa, ihmisarvoa, positiivisuutta ja yrittäjyyttä. Nämä eivät kuitenkaan ole presidentin työtä, eivätkä Pekka Haavistolle lainkaan vieraita arvoja, joten puolueella ei ole näissä kekkereissä arpaa. Sauli Niinistön kanssa läheisesti tekemisissä olleet kuvaavat häntä kylmäksi jyräksi, joka itkettää mielellään häntä tukeviakin ihmisiä. Paavo Lipponen on pappa, joka ei enää oikein jaksa. Timo Soini on omalla alallaan huippuosaaja, jolle oppositiojohtajan viitta on ainoa sopiva asuste. Paavo Väyrynen on nykyisellään huipputyyppi, mutta ei enää presidenttiainesta. Paavo Arhinmäki on liero broileri joka muodostaa käsityksensä asioista miettimällä mitä Neuvostoliitto tähän sanoisi. Essayah, Bio-D ... njaah. Ei näköjään ole annettu edes vaihtoehtoja. Vaikka eihän tässäkään todellista ihmistä äänestetä. Vaan mielikuvaa.

Haaviston mielikuvassa on kaksi muttaa: 1) kamalaa jos linnan juhlissa on käteltävänä kaksi miestä ja 2) kuvottaa umpiheteroa se mielikuva tapahtumista Mäntyniemen makkarissa. Ensimmäiseen vastaan: peruutetaan koko kekkerit. Jaetaan baakkelsit köyhille. Jälkimmäiseen kysymykseen liittyen olen tehnyt mentaaliharjoitteita: olen ajatellut sen makkarin tapahtumia Martti Ahtisaaren ja Tarja Halosen aikana. Harjoitteen jälkeen totesin helpottuneena: tervemenoa Mäntyniemeen Pekka ja Antonio!

Anna kirjoitti asiallisen jutun Nurmijärven Uutisiin (sivu 9) kuvan perusteella lähinnä Paavo Lipposta muistuttavan setämiehen harrastuksesta. Olin luultavasti hankala haastateltava, sillä olen tottunut kommunikoimaan vastaavista asioista vain itseni kanssa, tämän verkkopäiväkirjan välityksellä. Toisin kuin lastuissa, lehtijutussa ei ole syytä lähteä piilottelemaan oleellisinta nyansseihin.

Haastattelua varten jouduin ensimmäistä kertaa miettimään isoa kysymystä: miksi kuvaan? Vastaus olisi pitänyt olla selvä aikoja sitten. Silloin kun perheen hankintoja on lykätty minun objektiiviostosteni takia, tai silloin kun olen ollut pienten lasten isän vapaapäivinä suolla kameran kanssa. Vuosien harjoittelun jälkeen olen yhä keskinkertainen kuvaaja, joten muutaman tuhannen euron sijoitusta voisi pitää sikamaisena tuhlauksena. Mutta hyvä että tiedän syyn edes nyt: kuvaamisesta on tullut viimeisen kymmenen vuoden aikana ajattelun apu. Kuvat eivät ole itseilmaisua, ne ovat itselleilmaisua. Kuvat eivät ole omaisuuttani. Ei ole käynyt mielessäkään piirtää niihin isoa ympyröityä c-kirjainta nimeni eteen. Jos joku ottaa joskus jonkun kuvani ilman lupaa ja tekee sillä miljoonia, tuuletan ja onnittelen häntä. Minulle ei merkitse se mikä merkitys räpsyilläni on muille. Parempi jos ei ole.

Kun Verkkopäiväkirjani seuraavan kerran täyttää vuosia, kakkuun on tökittävä seitsemän kynttilää. Avioliitossa tulevan vuoden aikana olisi ylitettävä vedenjakaja, mutta verkkopäiväkirjojen maailmassa se lienee ylitetty vuosia sitten. Aika on ajanut ohi, eikä rappeutuva-aivoinen nelikymppinen kykene enää peesiin. On vaan otettava mallia Paavo Väyrysestä, ja teeskenneltävä ajatonta.

Alkuaikojen blogiastaniaksi kutsuttu blogimaailma oli erilainen. Blogeja ja verkkopäiväkirjoja oli jo tuhansia, mutta erityisesti minun ikäluokkani oli aliedustettuna. Oli luettava sellaisten ihmisten kirjoituksia joiden kanssa minulla ei ollut oikeastaan mitään yhteistä. Oli kirjoitustaitoisen Ikkunaiineksen erinomainen blogi, jonka tyhmä keskustelu kommenttilootassa sittemmin pilasi. Oli vimmaisen Rauno Räsäsen elämästä syrjäytynyt, mutta taatusti persoonallinen blogi. Luin paskantärkeän wannabekirjailijan omakehua, masentunutta teeskentelevän huomionkipeän kukkahatturysää, jonkun hipin kuvauksia varvaskarvoistaan, kuningas Kemppistä, Paahtoleipää, Skeptikon päiväkirjaa ja Arawnia. Ja tietysti myös sitä ensimmäistä, Panu Rajalan verkkopäiväkirjaa.

Nyt luen säännöllisesti neljää blogia. Kahta näiden kirjoittajista muistan patistaneeni oman blogin perustamiseen. Yksi neljästä on oma verkkopäiväkirjani. Kovin moni muu tätä ei luekaan, mutta vuosien varrella olen oppinut halvat keinot nostaa tarvittaessa lukijamäärää. Ihmisiä kiinnostaa kolme asiaa: 1) mitä minusta kirjoitetaan, 2) näytänkö hyvältä kuvassa ja 3) mitä kirjoitetaan asiasta josta tykkään haastaa riitaa? Verkkoihmiskunta on jakaantunut kahtia, esiintyjiin ja niihin jotka eivät ole yleisönä. Harva ennättää mesomisensa lomassa kuuntelemaan. Heitänpä tästä jopa köykäisesti kyhätyn väitteen: tämä on tulevan maailman kuva.