Mika Sipuran verkkopäiväkirja

OAJ väläyttää lakkoasetta, kertoi tokkuraisen oloinen Matti Rönkä eilen. Erkki Kangasniemi televisiossa ei jaksa enää edes naurattaa. Surulliseksi siitä tulee. Erosin OAJ:stä saatuani kahden kuukauden työttömyysajalta niin sanottua ansiosidonnaista korvausta 29% peruspäivärahasta. Minusta järjestö ei ole tehnyt työtään. Floranpäivän kukkahatturetket jäävät väliin, mutta saan korvaukseksi kuutisenkymmentä euroa kuussa. En oikein ymmärrä edes sitä miten minun ja työnantajani välinen sopimus voisi kuulua täysin tuntemattomalle, "palveluksistaan" laskuja lähettelevälle osapuolelle. Minun palkkani on hyvä. Muidenkin opettajien palkka on hyvä. Siihen ainoaan ongelmaan, nuorten opettajien työsuhteen pätkimiseen virttyneiden viranhoitajien pulju ei puutu. Jos sellainen ihme tapahtuisi että päätyökseen ihmisten hyvinvointia miettivät opettajat ajattelisivat edes kerran itsekkäästi, minä olisin koulussa pitämässä jonkinlaista liikettä yllä. Olisin petturi, paska jätkä. On vaikea olla tyytyväinen.

Vehkeet leviävät. Pesukone uuvahti syyskuussa kuin preludina. Samoihin aikoihin heitin kierrätykseen muun muassa yhden kameran, kämmenkokoisen sääaseman, EOS-kameroihin sopivan lankalaukaisijan ja parikymmentä AA-akkua (500 latauskertaa, mai azz). Känny dementoituu - unohtaa ottaa vastaan puheluita. Äiti ja erään oppilaan äiti olivat soittaneet eilen, mutta kännykkä ei ollut kuullutkaan moisesta. Sciencemobiili ruostuu pihaan. Viime viikolla hajosi biologian luokkaan sijoittamani kaiken nähnyt läppäri. Naps, naps, piiiip, piiiip, ja hiljaisuus. Uuden läppärin näytönohjaimella on ongelmia projektorin kanssa. Projektoristakin kuuluu napse. Sitten hajosi televisio. Työhuoneen tietokone vetelee viimeisiään. Yritin siirtää tiedostoja talteen ulkoiselle kovalevylle, joka hyytyi kesken kopioinnin. Mikroaaltouunin vika osoittautui persoonallisemmaksi. Mahdollisesti tulta syöksevä kosketusongelma on pistorasiassa, joka sijaitsee kaapissa jossa säilytetään kynttilöitä.

Huomenna menen taas kouluun jotta saisin rahaa laitteisiin jotka ovat välttämättömiä jotta voisin käydä töissä. Kyllä, pesukonekin on sellainen koska nyrkkipyykkärinä en ehtisi tekemään töitäni. Televisiokin, sillä joidenkin mukaan opettajan pitää seurata aikaansa. Tasaisen vauhdin taulukosta arvioituna saan kuulla aamupäivän aikana vastineeksi noin kahdeksan kertaa miten huono opettaja olen koska 1) tunneilla on tylsää eli vittupaskaa, 2) en tee paperitöitä riittävän nopeasti, 3) en tiedä riittävästi asioita ja 3) en osallistu riittävällä riemulla kaikkeen. Koulupäivän jälkeen siivoan, tiskaan, ryömin, konttaan, laitan välipalaa, heitän syömättömät välipalat säkkiin, kuuntelen kiukuttelua ja yritän samalla miettiä miten huomisen syöksykierrettä saisi loivennettua. Kahdeksan maissa illalla lapset nukkuvat ainakin osittain, joten minulla on aikaa diagnostisoida ja korjata edellä mainittuja ongelmia. Tekee mieli vain tuijottaa tositeeveeseen, eli klasista mäjelle. Istahdettuani minuutiksi huomaan rintakivun, klonksuvien polvien kolotuksen, ristiselän jomotuksen, aavehammassäryn poistetun hampaan kraatterissa, parisenkymmentä mustelmaa, tihrussa olevan vasemman silmän päällä olevan udun ja veren maun yskiessä. Kauankohan pää kestää?

Katselen vanhoja valokuvia. Pääosin ne ovat merkityksettömiä potretteja merkityksettömistä asioista erilaisissa valoissa, mutta joukossa on myös kuvia jotka esittivät jotakin, joissa tapahtuu ja jotka terävöittävät uudelleen haljuja muistoja. Joukossa on sellaisiakin joissa kuva ja sen kohde ovat merkityksettömiä, mutta joiden takaa vyöryy tarina. Oksettava, pelottava, nostalginen, surullinen, haikea, epätoivoinen, vapauttava... Alla olevat ovat näitä. 1) Pako, pettymys, luopuminen. 2) Vapaus, toivo, seeste. 3) Raadollisuus, avuttomuus, epätoivo. 4) Luottamus, rakkaus, ymmärrys. Usein on tuntunut älyttömältä saastuttaa maailmaa huonoilla kuvilla. On hyvä muistuttaa itseään ajoittain siitä ettei tärkeintä ole kuva - vaan kuvaaminen.

En ole humalahakuinen, joten viineillä ja kiljuilla on minulle hyvin vähän annettavaa. Keskenkäyneistä menee maha sekaisin, joten en kanniskele Siwasta vatsanpeitteitä tai pullokoiriakaan. Minun makuni on vahvan maltainen nestemämmi, IVA - IVB latistavan luokituksen mukaan. Olen kuullut väitettävän sellaistakin ettei leipälävessäni ole makua ollenkaan, sillä olen maltaan haukkanakin kieroon kasvanut mutantti. Kun löydän Alkon hyllystä oluen joka pistää suuni sutturalle ja lasittaa silmäkulmaan ahnaan kiillon, hyllyn eteen ilmestyy pian punainen kyltti: poistuu valikoimasta. Ensi-ihastukseni koin kypsällä iällä Sinebrychoffin pannessa parastaan, ja puristaessaan siitä pääsiäisolueksi kutsuttua nektaria. Hieman myöhemmin löysin norjalaisen harrastelijapanimon Det Kompromissløse Bryggerin Nøgnet, tervaiset liemet, savusaunan lauteenpesuvedestä tiivistetyt. Eivät jaksa tuoda niitä enää Nurmijärvelle, enkä jaksa kaljarallia Vantaalle. Näin marraskuussa hyssyyn ilmestyy kuitenkin odotettu tähti: Alkon jouluoluet tulevat myyntiin. Viime jouluna ne loppuivat kesken jo toisena adventtina, ja suuhun jäi napse. Maistelin nyt hyvissä ajoin ja kirjoitin saaliistani trofeet. Alkon data on etunojassa. Omat sanani pönöttävät perässä.

1. Aventinus Weizen-Eisbock. Private Weissbierbrauerei G. Schneider & Sohn, Kelheim, Baijeri, Saksa. Tyyppi: Bock. Kantavierre: 23.5 p-%. Alkoholi: 12 t-%. Ruskea, samea, runsasvaahtoinen, täyteläinen, miedosti humaloitu, makea, hedelmäinen, lämmin. Valmistus: Eisbock tehdään jäädyttämällä olut ja poistamalla jäätynyt vesi. Siten oluesta tulee voimakkaampaa ja aromikkaampaa. Tuottaja: G. Schneider & Sohnin panimo sai oluenpano-oikeudet kuningas Ludvig II:lta vuonna 1872. Perustaja oli Georg I. Schneider, joka halusi pelastaa tuolloin kuolemassa olevan oluttyypin, vehnäoluen. Häntä pidetäänkin vehnäoluen pioneerina. Panimo sijaitsee Kelheimissa noin 70 kilometriä Münchenin pohjoispuolella. Sameus herättelee vatsansuojeluvaiston. Turhaan. Pohjavireeksi paljastuu luostarimainen keskieurooppalainen vehnäolut, jonka päälle on kasattu makuja huojuvaksi torniksi. Korkea alkoholiprosentti peittyy mukavasti muiden makujen alle. Vahva, runsauteensa nähden yllättävän helppo, pitkään sulateltavan monimuotoinen olut. Olisin veikannut alkuperäksi Belgiaa ellen olisi tenttinyt teoriaa etukäteen. Juomalaulattajaksi tuntuvat sopivan sekä Slayer että Vesku Loiri.

2. Bad Elf. Ridgeway Brewing, Beer Counter Ltd, South Stoke, Oxfordshire, Englanti. Tyyppi: Ale. Kantavierre: 14,2 p-%. Alkoholi: 6 t-%. Pähkinänruskea, keskitäyteläinen, voimakkaasti humaloitu, yrttinen, kevyen sitruksinen. Tuottaja: Ridgeway on Peter Scholeyn vuonna 2002 perustama panimo. Peter toimi viimeisenä panimomestarina kuuluisassa, vuonna 2002 suljetussa Henley-on-Thamesin panimossa. Panimon vuosituotannosta 80 % on pullokäymisoluita. Muuta: Ridgewayn panimo on tuonut markkinoille Elf-nimisiä oluita vuodesta 2003. Bad Elf oli sarjan ensimmäinen. Joka vuosi syntyy uusi 1,5 % vahvempi Elf-olut. Bad Elf on mukavasti maustettu Ale, muttei tällaisena kovinkaan jouluolutmainen. Panimon prosentinkasvatusohjelmassa sekä maku että jouluisuus kasvavat alkoholiprosenttien myötä, joten on harmillista että Alko päätti ottaa tänä vuonna valikoimiinsa alapäätä. Very Bad Elf (7,5%), Seriously Bad Elf (9%) ja Criminally Bad Elf (10,5%) muodostavat tasaisesti nousevan sarjan, joten epäilen uusimman Insanely Bad Elffin (12%) olevan Ridgewayn jouluoluista se minulle mieluisin. Tämäkin pieni kritiikki on luonnollisesti suhteutettava: karvahattuversio Bad Elfistä on parempi kuin yksikään tällä hetkellä myynnissä oleva kotimainen lager. Taustamusiikkia maistiaisiin rytkytti ensin Korpiklaani, sitten Wintersun.

3. Ayinger Winter Bock. Brauerei Aying Franz Inselkammer KG, Aying, Baijeri, Saksa. Tyyppi: Bock. Kantavierre: 18 p-%. Alkoholi: 6,7 t-%. Musta, erittäin täyteläinen, keskiasteisesti humaloitu, pehmeä, paahteinen, karamellinen, makeahko. Tuottaja: Brauerei Aying sijaitsee Münchenin lähellä Ayingin kylässä. Pieni maaseutupanimo on valmistanut olutta vuodesta 1878 lähtien. Panimon on koko sen olemassaolon ajan omistanut Inselkammerin perhe. Ayingerin pehmeys on sen vahvuus ja heikkous. Maitokaupan kaljojen jälkeen pukki pökkii mukavasti, mutta tämän listan oluiden seuralaisena se jää haahuilemaan varjoihin. Miellyttävä, kiva. Olutta vahvempana ryyppyseurana hönkäili Leonard Cohen, (lähes) elävänä Lontoossa.

4. Saku Porter. AS Saku Ölletehas, Saku, Viro / Carlsberg Estonia Holding OÜ / Carlsberg Group, Kööpenhamina, Tanska. Tyyppi: Portteri. Kantavierre: 16,3 p-%. Alkoholi: 7,5 t-%. Musta, täyteläinen, keskiasteisesti humaloitu, makeahko, karamellinen. Tuottaja: Sakun panimon perusti Karl Friedrich Rehbinder vuonna 1820 Sakun kartanoon. Varsinainen höyrypanimo valmistui vuonna 1876, ja se oli Viron kuvernementin 36 panimosta suurin. Tallinnan lähistöllä sijaitseva Saku Õlletehas on yhä vieläkin suurin Viron noin kymmenestä panimosta. Sen omistaa nykyään Baltic Beverage Holding, jonka puolestaan omistaa Carlberg Breweries ja Scottish & Newcastle. Sakun oluet ovat miumaumukkaa, mutta juuri tätä Porteria ikävöin silloin kun on seuran vuoksi maistettava suomalaisia kuravesiä. Saku Porter on kuin Eestin kansa. Pohjana on suomalaistyyppinen junttius, mämmi ja karjalanpaisti. Tämän peittää keskieurooppalainen hienostuneisuus, josta sosialismi on tahrinut turhan kiillon. Jos olisin niitä baarikärpäsiä jotka lipittävät joka päivä samaa mallasta janoonsa, toivoisin että hanassa olisi Saku Porteria. Musiikiksi valitsin itseoikeutetusti Metsatöllin. Lämppärinä Juicen biisejä hehkutti Pate Mustajärvi.

5. Lump of Coal Stout. Ridgeway Brewing, Beer Counter Ltd, South Stoke, Oxfordshire, Englanti. Tyyppi: Stout. Kantavierre: 17,1 p-%. Alkoholi: 8 t-%. Musta, erittäin täyteläinen, keskiasteisesti humaloitu, kuivahko, paahteinen, maltainen. Tuottaja: Ridgeway on Peter Scholeyn vuonna 2002 perustama panimo. Peter toimi viimeisenä panimomestarina kuuluisassa, vuonna 2002 suljetussa Henley-on-Thamesin panimossa. Panimon vuosituotannosta 80 % on pullokäymisoluita. Muuta: Olut on saanut nimensä hiilikokkareesta, jonka pukki jättää takanreunuksen joulusukkaan, jos lahjansaaja on ollut tuhma. Stoutia Bad Elfien panimosta, joten odotukset olivat viime vuonna korkealla. Maistoin tätä tänä vuonna täysin vailla mielikuvia, joten ilmeisesti odotukset olivat olleet liian korkealla. Ei tämäkään huono olut ole, täyteläinen ja ruskettunut. Minun makuhermostani hiilimöykky ampuu vain hiuksenhienosti ohi. Viinahissi kluksutti rauhallisesti Stingin talvilauluihin eläytyen.

6. Nøgne Ø God Jul. Det Kompromissløse Bryggeri as, Grimstad, Norja. Tyyppi: Ale. Kantavierre: 20,6 p-%. Alkoholi: 8,5 t-%. Musta, täyteläinen, voimakkaasti humaloitu, lakritsinen, mausteinen, hennon paahteinen. Tuottaja: Nøgne Ø on Norjan suurin pullokäyviä, pastöroimattomia ja suodattamattomia oluita valmistava panimo. Panimon perustivat Gunnar Wiig ja Kjetil Jikiun vuonna 2002. Gunnar ja Kjetil olivat intohimoisia kotioluidenpanijoita, joiden mielestä Norjasta ei saanut kunnon olutta. Niinpä he päättivät perustaa oman panimonsa. Panimo on sen viidelle omistajalle vain vapaa-ajan harrastus. Panimo on tässä tapauksessa laadun tae, vaikkei jouluolut saattelekaan aivan perille nirvanaan. Mustaa, lakonista, tylyä. Tätä on hyvä olut. Maku alkaa lähes velckomaisella makealla henkäyksellä, tarjoilee sitten savua ja tilkan kotikaljaa, ja päättyy onttoon, tylppään, stoutmaiseen rekyyliin. Taustalla soi tummanharmaan metallin pyhä kolminaisuus: Primordial, Sólstafir, Thyrfing.

7. Jingle Bells. Ørbæk Bryggeri, Fyn, Tanska. Tyyppi: Ale. Kantavierre: 16,7 p-%. Alkoholi: 7 t-%. Kahvinruskea, samea, keskitäyteläinen, miedosti humaloitu, suklainen, pehmeän mausteinen. Tuottaja: Oerbaekin panimo perustettiin vuonna 1906. Vuodesta 1996 sen ovat omistaneet isä ja poika Niels ja Nicolai Roemer. Panimo tuottaa luomuoluita, siideriä ja virvoitusjuomia. Vuotuinen tuotanto on 600 hehtolitraa. Panimo sijaitsee Ørbækissä Fynin saarella. Vaimea maku koukkaa suuhun laitojen kautta, katoaa pian, mutta jättää merkiksi vierailustaan hennon mausteisen haiun. Oluessa on jotain hyvin kotikutoista, kotikaljamaista tai sahtimaista, joihin värikin viittaa. Vahvojen ja räyhäköiden makujen ystävänä tanskalaislaisolut ei hurmaa. Jälkikäteen huomaan kuitenkin muistelevani taianomaisesti esiin nousseita mausteita. Jingle Bells lienee kalvakka vain kovassa seurassa. Säveltaidetta nautinnon yhteydessä edusti laulu- ja soitinyhtye Swallow The Sun. Kesken kaiken kuvittelin maistavani tangon, ja laitoin soimaan Las Chicas Del Tangon La Voz Femeninan. Oluen maailma on ihmeellinen.

8. Mikkeller Santa’s Little Helper. Valmistuttaja: Mikkeller, Kööpenhamina, Tanska. Valmistuspaikka: De Proef Brouwerij, Belgia. Tyyppi: Ale. Kantavierre: 21,6 p-%. Alkoholi: 10,9 t-%. Musta, täyteläinen, keskiasteisesti humaloitu, makean luumuinen, hennon yrttinen, kevyen kirsikkainen. Tuottaja: Mikkellerin panimo on perustettu vuonna 2006. Sen perusti kaksi kotioluenharrastajaa Mikkel Borg Bjergsø ja Kristian Klarup Keller. Mikkeller on kahdesti valittu Tanskan vuoden panimoksi. Vuosituotanto on 1500 hehtolitraa olutta. Panimo sijaitsee Kööpenhaminassa. Mikkeller on positiivinen yllätys. Pliisun etiketin perusteella odotin jotain hyvin viinimäistä, mutta sainkin lasiini täysverisen oluen josta henkii hengenheimolaisuus jopa parhaisiin Nøgne-oluisiin. Makujensa runsaudessa Mikkeller vertautuu lähinnä Aventinukseen. Yritin pitkään miettiä, mikä on se maku joka leijuu pinnimmaisena, se tuoksu jonka haistoin pienenä naapurin kummitustalon kellarin ovella maaliskuun ensimmäisten keväisinä päivinä? Se sama joka joskus leijuu sadepäivänä luhistuneesta ladosta. Se muodostuu terttuseljasta, jostakin homeesta ja läpimärästä, osittain lahonneesta puusta. Humalahan sen vain oluessa tekee, mutta kylläpä on täsmäsuunnattu mielikuvaohjus. Mikkelleriin voi kyllästyä nopeasti, mutta nostan sen toistaiseksi tämän listan kakkoseksi heti Nøgnen perään. Musiikkina soi Muse yhdessä esikuviensa kanssa; mahtipontisen Queenin ja intellektuellin Radioheadin.

Televisio hajosi. Se oli ensimmäisen sukupolven LCD-paneeleita. Thomson. Paksu pölynkerääjä, sirkuttava ja kuvaltaan nykyisiin teräväpiirtäjiin verrattuna surkea. Menetys on valitettava, mutta ei lainkaan niin kivulias kuin se olisi ollut muutamia vuosia sitten. Olohuoneen iso ruutu on oikeastaan vain lastenohjelmia varten. Katsomatta jääneet suosikit haetaan meillä yleensä netti-tv:stä. Opetusmateriaalin tallennan tietokoneen kovalevylle, tai näytän Ylen Areenasta. Elokuviin ei ole enää juuri aikaa, harvoin dukumentteihinkaan. Huumoria, musiikkia ja dekkareita palvon valitettavan harvoin. Ajankohtaisohjelmia vilkuilen sivusilmällä työpöydän pikkutelkusta oppitunteja valmistellessani. Vain urheilu on kuluttanut ruutua lasten nukkuessa. Merkitsen kalenteriinikin kokousten, kouluasioiden ja menojen sijaan vain urheilutapahtumia: snookeria, pyöräilyä, golfia, lätkää, potkista. Olympialaisiin mennessä on myytävä vaikka omin kourin työstettyjä pipareita uuden Sony Bravian (46"?) kustantamiseksi.

Urheilun lisäksi pystyn nimeämään vain yhden TV-ohjelman josta en suostu missaamaan minuuttiakaan: Stephen Fryn Matka halki USA:n. En ole törmännyt edes etäisesti toiseen ihmiseen jossa näkisin oman peilikuvani. Stephen Fryssa näen. Hieman muotopuolena, mutta suorastaan pelottavan terävänä. Lämmitti seurata bileissä kituvaa Frytä: Inhoan hauskanpitoa.

Siivosin. Kävin kirjastossa. Pidin oppitunnin maailman energiaratkaisuista. Olin perheen kanssa pulkkamäessä. Puhaltelin Otson kanssa saippuakuplia suihkussa. Valmistelin tehtäviä ympäristöekologiasta. Jossain vaiheessa kollega kurkisti kassiini, jossa oli kirjoja, metallimusiikkilevyjä, Jarkko Martikaisen uusin ja muutama elokuva. Hän halusi kirjauttaa pöytäkirjaan näkemyksensä: hänen mielestään olen omituinen otus. Olen kolmatta mieltä. Minusta ihmistä ei pitäisi tuomita kassiensa perusteella.

Minusta tulee pian Martti Ahtisaari. En viittaa tällä ceeveen vaikuttavuuteen, en liioin kyvykkyyteeni rauhaanpakottajana. Vaan polviin. Edellisellä Nukarinreissulla survaisin oikean kinttuni kivenkoloon ja nojasin avuttomana koko ruhollani kiilautuneeseen sääriluuhun. Sääriluu taipui kuin kataja ja luukalvo rusikoitui. Lopulta polvi muljahti, ja silmissä säkenöi. Könkötin rähjällä polvellani koskilla kuusi tuntia peläten seuraavaa aamua ja lopullista jäykistymistä. Luulin selvinneeni säikäyksellä kuljaillessani seuraavana aamuna sujuvasti omin pikku käpälin. Vasta kahden vuorokauden kuluttua, pitkän koulupäivän jälkeen polvi alkoi huutaa tuskaansa. Varoin rasittamasta potilasta, minkä seurauksena raatamaan pakotettu vasen polvi alkoi vihoitella. Nyt ovat molemmat lumpiot muljahdelleet viikon. Olen keikutellut. Vaikka syljen vanhan kansan sanontoihin, päätin tänään kokeilla yhden sellaisen voimaa. Jos liukastelisin iltapäivän hyssyssä Nukarinkosken loskaisilla kivillä, tointuisikovatkohan polvet?

Otin samalla reissuilleni tavoitteen. Kun kerran koskilla tulee sahattua, voisin saman tien kerätä kuvatutkielman Nurmijärven koskien vuodenajoista. Aiemmin syksyllä kävin tallentamassa syvät värit. Nyt maisema oli paikoin vielä syvempi, paikoin väritön. Jos täydentäisin sarjaa pehmeällä, hämyisellä, huurteisella, kirkkaalla, jäisellä, tulvaisella, heleällä, vehmaalla, elähtäneellä ja värikkäällä, voisi polvikin olla tyytyväinen. Mausteita voisin noutaa Myllykoskelta ja Kuhakoskelta. Ja rauhoittavia soilta.

Muutosta. Luen taas kirjoja. En sellaisia hienojen ihmisten korkeita veisuja, vaan ihan tavallisia. Sellaisia joissa on paperisia sivuja ja viisaiden ihmisten kirjoittamia sanoja painomusteella präntättynä. Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat luin eilen. Lähes päivittäin olen työstänyt Ernst Haeckelin elämäkertaa The Tragic Sense of Life. Lukutahti kertoo paljon. Mies on kiinnostava, kirja kovin raskas soutaa. Ja onhan minulla tuo massojen huvikin, Tiibet-innostus, ja kahdeksan kirjaa aiheesta huojuvassa pinossa. Tänään olen vilkuillut Juha Vakkurin matkakirjaa Afrikan poikki. Syy miksi halusin maksaa kirjaston varausmaksua 80 senttiä on varsin selvä. Saharan eteläpuolinen Afrikka on toinen henkinen kotini, ja Eero Paloheimon Tämä on Afrikka niin vahva kokemus että kaipaan sille seuraa. Stereotypioissani en odottanut Vakkurilta yhtä terävää analyysia, mutta hyviä havaintoja ja asiantuntemusta Paloheimon tapaan. Ensihavainto osuu odotusten ylärimaan. Vakkurin kirja ei ole mustavalkoinen vaan ruskeavalkoinen, ja siinä on paljon kuvia. Vakkuri tuntee Afrikkaa. Hän osaa havaita. Tästä tulee hyvä.

Enqvistin kirja jätti ilmaan pelkkiä kysymysmerkkejä kuten ilmeisesti hyvän kirjan kuuluukin. Minusta ei silti tunnu siltä että olisin lukenut hyvän kirjan. Alun kuvaus japanilaisten langanohuista elämän seiteistä Yhdysvaltain ydinpommikoneiden hyrrätessä kaupunkien yllä on lupaava. Toisessa luvussa Enqvist zuumaa omaan elämäänsä, omien vanhempiensa tomumajan rappeutumiseen ja tuhoon. Tuntuu kuin Enqvist olisi kirjoittanut luvun pyrkimyksenään tieteellisen viileä suhtautuminen kuolemaan elämän reunoiltaan utuisena päätepysäkkinä, mutta ajautunut liian koskettaviin muistoihin pitääkseen mopon rukkasissaan. Näissä muistoissa pieni poika huomaa olevansa aikuinen mies, ja Altzheimerin tautia sairastava äiti lapsi josta pellavapää nyt huolehtii. Hämmentynyt ja tuskainen on katse ikkunasta äidin hömpperehtiessä paikalle. En kiellä tipauttaneeni kirjalle jokusen kyyneleen. Olen pahoillani, kirjan seuraavaksi varannut Nurmijärven kirjaston asiakas.

Ja juuri silloin kun aikakirjat näyttää kasvavan Enqvistin teosten kärjeksi siirrytään naiiviin uskontokritiikkiin. Halpaan wannabeedawkinsilaisuuteen, vapaa-ajattelijoiden nettikirjoittelun tasoiseen nakkikioskikirjallisuuteen. Uskonto on virus, joka johtaa mielenvikaisuuteen. Piäksävät, tappavat ja silpovat, ne hörhöt. Enqvist korostaa liian usein olevansa uskonnoton. Ei ateisti, ei agnostikko. Hän ei ole uskottava. Ei varsinkaan kun kirjan kolmas luku on ladattu kärjistyksillä jotka varmasti loukkaavat uskovia, ellei peräti Jumalaa. Moniin Enqvistin ajatuksiin on sinänsä helppo yhtyä. Hän tietää, hän tuntee, hän on nähnyt, hän on perehtynyt. Hänen reduktionisminsa lienee paras lähestymiskulma silloin kun sorrutaan metafysiikkaan. En silti ymmärrä miksi kirjassa täytyy jankuttaa ulkopuolista uskonnottomuutta silloin kun henki on taistelevan ateismin jostain Dawkinsin ja Hitchensin välistä. Kirja on niin ilmeinen, että tunnen itseni huijatuksi. Mitä ihmeen vedätystä?

Sataa lunta. On heti lämpimämpi olla. Olen värkännyt pähkinöitä purtavaksi perjantaiseen aikuislukion uusintakokeseen. Kun Lotta siirtyy tuosta takaa tuhisemaan Katin viereen, sytytän valot ja ryhdyn arvioimaan päivälukion uusintakokeita. Työ takkuaa, sillä ajatus harhautuu alkuviikolla päättyneeseen työsuhteeseen. Työnanantaja on baijerilainen perheyritys, jonka liikevaihto oli viime vuonna 53,20 miljardia, ja liikevoitto 921 miljoonaa. Työntekijöitä oli yli sata tuhatta, nyt vähemmän. Työntekijä on nuori mies joka hankki meille muutamalla sanalla Helsingin jäähallin kupeesta yksityisen, ilmaisen ja vartioidun parin hehtaarin parkkipaikan Musen konsertin aikana, kun kaikkialla tuntui olevan täyttä. Hän on toinen niistä kahdesta, joihin luottaisin jos tehtävänä olisi hakea kivi Marsista, RNA-maailmasta. Molempien osapuolten täytyi olla tähän työsuhteeseen tyytyväisiä. Ajan henki oli vain väärä. Parempi työ löytyy, en ole siitä niinkään suruissani. Maailma on sittenkin oikeudenmukainen. Kenties minua häiritsee enemmän kontrasti eiliseen Ajankohtaiseen kakkoseen jossa kerrottiin Rautaruukin Raahen tehtailla tapahtuneista itsemurhista. Karmeat työolosuhteet olivat mukamas ajaneet duunarit hirteen. Itsemurhat unohtuivat kun aloin syynätä orjuutettujen omakotitalon sisustusta ja autoa. Kyllä noihin palkkoihin ja etuuksiin voi vaatia 42 tunnin kestohien ilman laiskistuttavia vapaita. Jos pää ei kestä setelisadetta, riistetty voi vaihtaa viihtyisämpään kirjastoalan ammattiin. Juopa noiden ruikuttajien vikinän, ja ahkerien osaajien nöyryyden välillä helvetin leveä ja vastenmielinen.

Picasson näyttely jätti kylmäksi. Ei kuvissa välttämättä vikaa ole - eikä minussa. Me vain olimme väärään aikaan väärässä paikassa, kuten olivat ne sitkaat etanareppanatkin läheisessä italialaisravintolassa. Taide on minulle kokonaisvaltainen elämys, jota en osaa irrottaa ympäristöstään. Minulle merkitsevät äänet, tuoksut ja kosketus. Ateneumin ankeilla käytävillä lauma tungeksi, hölötti ja löyhkäsi miltä lystäsi. Ja rynni kuin karjalaumaa olisi ajettu teuraaksi. Ateneumin valaistus ei tehnyt oikeutta yhdellekään Picasson teoksista. Valo oli minun makuuni liian keltaista, enkä kykene keksimään syytä sille miksi jotkut taulut oli jätetty lipan alle osittain varjoon. Ja on kai se snobienkin myönnettävä: eivät nuo Picasson kuvat ole nykyisessä visuaalisessa maailmassa enää kovin kummoisia. Ne ovat muinaisjäänteitä selvemmin kuin antiikin patsaat. Ainoa taulu jonka äärellä pysähdyin oli Ferdinand von Wrightin. Ei koska se olisi ollut erityisen vaikuttava, vaan koska se oli kaikista teoksista se joka kiinnosti muita vähiten. Oli rauhallista, ja tauluun lankesi hyvä valo. Odotetusti aloin tarkkailla taulujen sijaan ihmisiä. Suuri enemmistö oli paikalla bongaamassa pinnaa josta voisi kertoa sivistymättömille sukulaisille ja työpaikalla. Heiltä jäi huomaamatta näyttelyn tärkein teos. Se jossa Picasson elämä oli kuvattu aikajanalla. Eivät ne taulut ja veistokset vaan se elämä. Se oli yksi maailman unohtumattomimmista taideteoksista.

Katin kanssa oli mukava olla liesussa hyvin pitkän tauon jälkeen - lahjaan kun sisältyi myös lastenhoito. Olemme ajautuneet täysin sivuun monikulttuurisesta sivistyksestä eli Helsingistä (vain 28 kilometrin päässä hämäävästi maalattuun telttaan puetun rautatieaseman tornista). Olin polttaa ravintolassa liivinhihani kun viereisessä pöydässä istunut metroseksuaali suoritti katseellaan meille molemmille täydellisen ruumiintarkastuksen, avoimesti tuijottaen. Onko tämä joissain kulttuureissa tapana? Pitäisikö minun suvaita? Jätin lopulta äläkän nostamatta koska homoseksuaalien arvostelu ei ole sallittua. Näinhän me tasa-arvoa poljemme. Me piilorasistit, piilosovistit, piilonatsit. Naiset saavat haukkua ja nöyryyttää miehiä rajattomasti, koska parempi sukupuoli kyllä kestää. Muslimeita ei saa arvostella koska huonompi uskonto saattaisi siitä loukkaantua. Homoseksuaalien tapoja ei saa kritisoida, koska perverssit ovat kaiken muun luonnottoman ohella myös herkkiksiä. Tai ainakin media on.

Heräsin kun Otson polvi kolahti ohimooni, ja yläpuoleltani kajahti pienen pojan ääni: Ei oo pimee enää! Korisin ja murisin. Sain itseni ylös lähes puolen tunnin kuluttua ensimmäisestä kehotuksestä. Oli vieläkin pimeää. Lämmitin mikrossa eilistä sumppia Katin suihkutellessa, ja katselin kun Lotta söi moottoripyörää ja Otso kritisoi TV:n tarjontaa: Ei oo hyvä tämä. Mulkoilin huonosti nukutun yön jälkeen yhä synkemmin miettein illalla pläräämiäni kirjoja: Länsimaiden tuho ja Sata tapaa tappaa sielu.

Työmatkalla kakaran näköinen kaivurikuski seisoi keskellä tietä juoruten sora-autokuskin kanssa. Näytti minulle keskisormea kun ajoin ohi. Otin siitä itselleni elämyksen: minulle ei ole koskaan aiemmin näytetty keskisormea liikenteessä. Peukaloa on - alaspäin. Ennestään homehtunut ratti mätäni ja kädet haisivat - muisto eilisestä visiitistä kartonkikeräyslaatikolle, pesemättömästä maitopurkista.

Yö oli ollut uneton. En ollut työkunnossa. Jalat notkuivat alla ensimmäisen oppitunnin alussa kun keskitin verenkierron äänihuuliin ja muutamiin motorisiiin osiin cortexissa. Ajattelin sanoa: Menkää tekemään kurssityötänne, minusta ei ole nyt apua. En sanonut, sillä näkyihän tuo muutenkin, eikä minusta tietääkseni ole ollut koskaan apua töiden ohjaajana. Jurotin, ja murahtelin jos joku kysyi.

Seuraavan hyppytunnin käytin tappavan tehokkaasti. Etsin netistä itsemurhatilastoja ja possunuhaan kuolleiden määriä hasardikurssille, ja suunnittelin itsenäisesti ympäristöekologian suorittaville kurssitöitä - luonnon tuhoutumisesta. Ostin ohimennen nettikaupasta halvan mustan takin, jonka olemus valkeni vasta tilausvahvistuksen jälkeen: helevetin ruma ja aivan toiseen vuodenaikaan tarkoitettu. Suoritin käytävillä muotikatselmuksen. Koko koulu näytti valinneen garderoopinsa väriksi pastellisävyn, mustan. Ja huomenna taas saman. Minulla mustan ja harmaan pohjaväriä koristi sentään verenpuna. Kengänpohjassa näytti olevan ruskeaakin. Kasvot olivat valkoiset, huulet siniset, ja hampaat keltaiset kuin Jokisen Vesalla.

Seurakunnan edustaja kävi pitämässä torstaituokion. Alttari oli koristeltu hautajaisfloorin ja kynttilöin. Väki mölisi omiaan. Saimme tietää ettei pyhäinpäivä ei olekaan vain kuolleille, vaan myös eläville (kuolleille). Sitä voi viettää vaikkapa hautuumaalla muiden ruumiiden seassa. Puheen jälkeen soi laulelma jossa kyyneleet valuivat iltaisin. Soundit olivat kylmät ja steriilit kuten aina ruskeakielisessä luterilaisessa mainosmusiikissa. Birgit esitteli koko koululle laatikon johon voi laittaa parannusehdotuksia koulun toimintaan - koulu ei siis toimi. Ja tulossa on lastenoikeuksien teemapäivä - lapsilla ei siis ole oikeuksia.

Vartin myöhässä alkaneella hasardimaantieteen tunnille olin tyrkyttänyt aiheeksi trooppisia myrskyjä ja tornadoja. Tytöt pitivät ansiokkaan esitelmän, jossa kuoli erityisesti köyhiä ihmisiä ja mielenvikaisia myrskynmetsästäjiä. Lehmiäkin lensi. Lopetimme oppitunnin etuajassa koska lopuksi antamassani tehtävässä ei ollut tolkun häivää. Siinä piti arvioida, kuinka suuria aineellisia menetyksiä ja ihmishenkiä myrskyt vaativat kuudella karttaan merkityllä alueella.

Mantsan ykköskurssin tunti alkoi epämääräisen tauon jälkeen. Minä olin finaalissa. Suu kävi viran puolesta. Väsytti ja hävetti. Väki alkoi nuukahdella jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen. Mä en vittu jaksa tätä, kuului viimeisen sinnikkaan äänekäs tunnustus luokasta. Vois mennä kattoon onko Keken hissan tunti menos, ois vittu jotenki edes hauskaa. Tuijotin tunnin jälkeen hetken sutta jonka huonosti kaltatun nahkan alle on työnnetty kutterinlastua. Vilkaisin sähköpostia, joka on ollut viime päivinä hiljainen. Keskusteltiin tutkimuksesta jonka mukaan eurooppalaisten genomi altistaa depressiolle vähemmän kuin itäaasialaisten, mutta yhteisöllisyyden puuttuessa eurooppalaiset angstaavat enemmän. Yle kertoi masennuksesta johtuvien työkyvyttömyyseläkkeiden määrän kaksinkertaistuneen kymmenessä vuodessa. Hain kirjastosta varaamani Kari Enqvistin kirjan, jossa fyysikko puolustaa mahdollisuutta mielekkääseen elämään ilman uskoa ja raapii kuoleman päältä turhan mystiikan.

Kuuntelin kotimatkalla funeral doomia jotta päivään saisi edes jonkinlaista onkaa. Mietin alapuolisista ihmisistä kurssityötään tekevän Teemun kysymystä: Miksi kaikki eivät asu Australiassa koska siellä kaikki on hyvin? Kärmeksiäkään ei ole jos asuu kaupungissa. Ja silloin tällöin kaupunki värjäytyy kauniin punaiseksi. Sinne minä menen tuonpuoleisessa elämässä.

Onko ankeampaa tunnelmaa kuin lukion oppitunnilla tuhnuisena syysloman jälkeisenä maanantaiaamuna kello kahdeksan? Lasittunein silmin, pikasuihkun kiristämin naamoin, turvonnein mielin, dressman-miehen tapaan liikkuen, sammaltaen. Onko lohdullisempaa tunnetta kuin huomata olevansa angstaajalauman pirteimmästä päästä lähes vuoden tauottoman univelanoton jälkeen? Ihminen näköjään venyy kun venytetään. Äärirajoilla ollaan, sillä en enää jaksa hakea tietoa omasta harmaastanikaan. Matalapaineen ämmä piirretään sinisellä ja korkeapaineen koo punaisella, menin väittämään itsevarmana äskeiselläkin oppitunnilla. Hölöpölö! Miten suu voi väittää aivoa vastaan? Pieni yksityiskohtahan se on, mutta on vain ajan kysymys milloin sössin opetustilanteessa jotain paljon suurempaa. Päädyn lööppiin. Vielä ennemmän huolestuttaa se että aivokin alkaa jätättää. Siitä on vierähtänyt lähes vuosi kun viimeksi luin kokonaisen kirjan tai pläräsin lehden kannesta kanteen. Substanssiosaaminen on raakasti retuperällä. Tunnen nyt kansan näennäisviisauden piston kipeämpänä kuin koskaan: se joka ei osaa, se opettaa. Nyt loppuu nysväys! Määrään tästä päivästä alkaen itseni pakko-opintoihin. Jääkööt tunnit valmistelematta,ja viihde viihdyttämättä. Heitän haarapussit olalle ja kasvan kirjan ääressä koukkuun joka toinen ilta klo 21.30-23.30. Muina iltoina en.

Syysloma alkaa olla takana. Poikkeuksellisen pitkään joulomaan on aikaa vain vajaat kaksi kuukautta. Loma (opettajalle virallisesti koulutyön keskeytys) on aikaa jolloin ei ole sallittua edes piipahtaa työpaikalla. Huutavat hälyttimet uurastajalle. Huudattaa paikalle karpaasi joka huutaa freeze!, uhkaa tykillä ja kopeloi. Näiden lyhyiden, jakson keskelle osuvien keskeytysten tarkoitus lienee työpaikan fasiliteettien arvostuksen pönkittäminen työn tekemistä hankaloittamalla. Tämänkin keskeytyksen ajan olen arvioinut ja ohjeistanut iltaisin kokeita ja kurssitöitä lasisen ruokapöydän terraariovalon alla. En tosin paljon, vain kolmisen tuntia illassa. Ruokapöydän, koska Kati on yövieroittanut narisevaa Lottaa työhuoneen lattialla. Yhtään päivää ei ole kulunut niin etten olisi kirjoittanut ymmärtäväistä ja kannustavaa sähköpostia opiskelijoille. Päivisin ei tietenkään ole ollut aikaa ammatillisiin rientoihin, sillä Lotta on kallonhalkaisuiässä ja Otso muuten vaan päätön menijä. Olemme vahtineet Katin kanssa nelin käsin ja lähes kaksin aivoin ettei Lotta vahingoita itseään, Otso Lottaa, Lotta Otsoa, tai kokonaisuus kokonaisuutta. Kodin ulkopuolella on ollut helpompaa. Jopa eilisessä ostoshelvetissä, jossa Otso arkaili aluksi minulta perimieni geenien ansioista anturat havaintotulvasta märkinä, ja Lotta retkotti silmät ymmyrkäisinä, remeleillä kiesiin vyötettynä. Tätä auvoa kesti 25 minuuttia. Sitten Otso kiskoi suklaadonitsilla pullahumalan ja Lottaan iski havaintokrapula.

Iltaisin kymmenen ja yhdentoista välillä olen antautunut serotoniiniaineenvaihdunnan häiriöstä johtuvan alakulon keskeytykseen ja itsekkääseen hedonismiin, syvällä piilevään taipumukseen johon psyyken ammattilaiset ovat minua jopa kannustaneet. Olen laittanut puolentoista tunnin ajaksi iPodin huutamaan kuulokkeissa, kerännyt lukuelämyksiä harppomalla rivejä, maistellut laatuolutta, läpikäynyt Internetin tarjonnan, katsonut tekstitettyä TV-ohjelmaa livenä ja Ylen Areenasta, ja haaveillut – kaikkia näitä simultaanisesti. Minusta on tullut multielämysten taitaja. Jumalainen Stephen Fry kiertämässä Ameriikkaa, Paradise Lostin uusi albumi ja Saaremaa X Kange Hele Õlu rimmaavat mukavasti pimeydessä. Turisaksen Varangian Way, talvisotiva Yrjö Jylhä ja TV1:n Rangaistuspataljoona svengaavat yhdessä kuin hirviö. Hesarin Fingerporin vuosikerrat toimivat räntäsateen laappiessa ikkunaa sellaisenaan kuin viinaton blandis. Roger Mooren elämäkerta ja myöhäisiltojen Bondit antavat arvon toisilleen, vaikka kirja onkin lajintyyppinsä heikoimpaa päätä. Veikko Huovisen omaelämäkerran äärellä nieleskelin palaa kurkussa – suuri kirjailija on ilmaisukyvytön silloin kun liian suuret tunteet ampuvat kovilla. Matti Pellonpään elämäkertaa, Vakka-Suomen Panimon Prykmestar Savua ja Chydeniuksen veljesten isänpäivälevyä en suosittele sekoitettavan, en edes ravisteltavan. Jää kimpura jälkimaku. Kanadan maajoukkueen avaus Vancouverissa, helmikuinen tähtitaivas, Sólstafirin Köld ja tervaksi poltettu Nøgne Ø Dark Horizon haastavat kaiken edellisen röyhkeästi unelmien maailmassa. Odotan helmikuuta ja olympialaisia enemmän kuin maailmanloppua tänä jääkiekon täyttymysten vuotena. Ja torillahan taas tavataan olympiahumun hälvettyä toukokuussa. Niin kävi viimeksikin kun MM-kisoissa oli mukana kaikki maailman huonoimmat pelaajat. Ja jalkapallon MM-kisathan alkavat heti kun lätkän sukka-MM-kisat saadaan sudittua. Olkaamme kiitollisia siitä ettei Suomen seniili maajoukkue ole siellä häviämässä kolmea ottelua. MM-otteluiden häviämisen aika tulee, mutta paljon nuoremmille pelaajille. He ovat tällä hetkellä 15-18 vuotiaita.

Kiitos Merin, Hyvän Ihmisen isolla Hiillä, minulla oli nivaska lippuja Helsingin kirjamessuille. Jaoin osan innokkaille lukiolaisille, mutta pidin itselläni kolme – koska olen osapuilleen kolmen runotytön massainen. Puntaroin ajankäyttöäni, psyykkistä tilaani ja viime vuoden ahdistavaa kokemusta kirjamessuilta. Jos minulla on kahdeksan tuntia omaa aikaa, käyttäisinkö sen omasta mielestään (ja siinä sivussa tietysti minunkin mielestäni?) viisaiden ihmisten jaarittelun ja näennäispiilotellun itsekehun kuunteluun, ruuhkassa rynnimiseen, jalkoihin jäämiseen, hikoiluun ja miellyttämisenhalua valuvien ylihinnoiteltujen kirjojen selailuun? Sellaisten kuin muuan miljönäärin pasta-kirjan, läpyskän jossa esitellään yksityiskohtaisesti erilaisia makaryynejä! Tuskanhikoilisin junttiuttani hienojen ryyntä ja viintä rakastavien ihmisten kengille. Minä, kaljamäen mies. Saisin paniikkihäiriökohtauksia. Minä, maailman yksinäisin ihminen joka pitää tragedianaan sitä ettei saa koskaan olla yksin. Vyöryisi taas Kaj Chydenius päiväpainajaisiini. Kirkuisivat taas tähdet ohimoni läpi.

Kuoppasin eilen viimeisetkin messuajatukset ja geokätkin liput. Sulloin sanomalehdet takaisin nappasiin ja sujautin pässinpökkimät villasukat nokialaisiin. Päätin mennä seisomaan aamuhämärissä kaksiasteiseen, hedelmäisesti pirskahtelevalle laskeutusaltaalle tuoksuvaan Vantaanjokeen. Halusin vierailla yhden hämäränhyssyisen aamupäivän aikana Nurmijärven koskista suurimmilla ja kuvata niiden aamutoimia. Olen koukussa virtaavaan veteen, ikuisuuden kosketukseen. Kieritin objektiivin eteen 8x harmaasuotimen ja pyöröpolarisaatiosuotimen. Kiedoin kokonaisuuden muovipussiin ja napsautin sen jalustaan. Odotin tihkusadetta ja tyventä. Toivoin tuntevani virran kohinan ja sydämen sykkeen resonanssin pitkien valotusten aikana.

Nukarinkoski (YKJ 6714635 : 3385722). Nukarinkoski sijaitsee Nurmijärven pohjoisosassa. Siellä Vantaanjoki kulkee pärskähdellen kallion murroslaaksossa, voimansa tunnossa harjunkin puhkaisseena. Kahden kilometrin matkalla vesi laskeutuu 25 metriä joten aivan Niagaran pauheeseen sitä ei voi verrata. Suunnittelusignaali, koskenkunnostajien kädenjälki näkyy, joten luomua Nukari ei ole. Nurmijärven koskista se on silti maisemaltaan kaunein, syksyn lehtien keskellä kuin paksuin öljyvärein maalattu. Tuota kauneutta kävin imppaamassa ja kuvaamassa jo syntymäpäivälahjaksi itselleni viime sunnuntaina. Nyt ajattelin korjata kuvien virheet. Valitettavasti sää ei ollut samalla tavalla kalmankostea, joten useiden teknisesti onnistuneiden kuvien tunnelma jäi vaisuksi. Tulipahan dokumentoitua terapiaistunto.

Maantiesillan tuntumassa äimistelin vuosikymmenen lintuhavaintoa. Nokkavarpunen ja kirjosiipikäpylintu istuivat söpösti vierekkäin vaahterassa, puussa johon niillä ei pitäisi olla erityistä asiaa. Kumpaakaan lajia en ole nähnyt vuosikausiin, ja siinä nuo nyt nakottivat tappituntumalla, kiikarittomaan likinäköiseen silmään eksoottisuuttaan peilaten. 200-millisellä olisi saanut jo jonkinlaisen kuvan – autoonhan sen tietysti jätin. Ainakin kahden muun kirjosiipikäpylinnun ääni kuului joen toiselta puolen, mutta sielläkään en nähnyt lajille sopivaa murkinaa. Aivan kuin tuo yksi olisi kysellyt nokkanisseltä tietä lähimmille lehtikuusille. Harmaapäätikkoja oli taas joka paikassa. Jokainen koski näytti saaneen myös oman karansa.