?

Log in

No account? Create an account

Mika Sipuran verkkopäiväkirja

Arkadian yhteislyseon vaelluskurssi 2012

Arkadian yhteislyseon vaelluskurssi 2012

Previous Entry Share Next Entry

Keskiviikko 29.8.2012. Muutama oppitunti aamulla. Keinoja biodiversiteetin varjelemiseen ja matka ruuansulatuskanavan läpi huulista peräaukkoon. Mieleni vaelteli tuntien aikana puurajan tuntumassa, ja tutkimuskurssipalaverin alkaessa olin jo noussut paljakalle. En oikein jaksa uskoa tuon kurssin autuuteen silloinkaan kun olen psyykkisenä olentona merenpinnan tasolla. Tieteenaloilla on niin vähän yhteisiä piirteitä, ettei ääripäiden änkeminen yhteen kurssiin aiheuttane opiskelijoiden korvien väleissä kuin vieraannuttavaa hämmennystä. Vanhemmiten olen uskaltautunut jopa sanomaan yliopiston monitieteellisyyden huumassa paljastuneen totuuden ääneen: kvalitatiivinen tutkimus ei ole tiedettä. Tutkimusta se voi olla. Tutkiskelua. Itsetutkiskelua.

Järjestin laboratorion silmänkestävään kuntoon, säntäsin kotiin, ja edelleen perheen kyyditsemänä hektisenä kuhisevalle lentokentälle. Olimme Juhan kanssa pitäneet itsestään selvänä sitä ettei kukaan lähtisi rynnimään lähtöselvitysaulaa pidemmälle ennen kuin koko porukka olisi saatu kasaan. Harhaluulo. Osa oli jo siirtynyt rajan yli sinne mistä ei ole paluuta, ja osa oli vielä bussissa jossain päin Vantaata. Kylmä söyrinki suli Finnairin sinisen penkin epiteelistä vasta kun bussi toi koneeseen puuttuvat neljä lammasta, Boeing 757 nostettiin ilmaan, ja alla piirtyi Röykän viihtyisä asemakaava. Kaksikymmentä opiskelijaa ja kaksi opettajaa oli aloittanut seikkailun jota kukaan ei taatusti unohtaisi.

Olin hikinen. Syynä ei ollut sää eikä fyysinen suoritus, vaan pelko. Olin enemmän kuin epävarma mahdollisuuksistani toimia vastuullisena opettajana kantaessani massavaa rinkaani. Olin varustautunut kahtiajakoisesti. Yöpymisvarusteet (teltta, kaksi makuupussia, makuupussilakana ja kaksi makuualustaa) painoivat vain 4100 grammaa, askeettiset ruuat keittovälineineen 3200 grammaa ja vaihtovaatteet 3300 grammaa. Välttämättömien kantamusten painoksi tuli vaatimattomat 15 kiloa – välineillä joilla näyttäisi elelevän herroiksi viiden päivän vaelluksen ajan kehnoissakin olosuhteissa. Ja sitten se nolo toinen puoli: kun lisäsin rinkkaan valokuvausvälineet, ja erilaiset tieteellisenkaltaiset mittausvälineet (eli lelut), paino pompsahti tasan 23 kiloon. Olin pakkomielteinen sekoboltsi, ja saisin siitä vielä maksaa. Hikenä ja kyyneleinä, en onnekseni vielä lentokentän vaa'an ääressä yhteiseurooppalaisena kriisivaluuttana.

Lentokone on metka vekotin. Bussilla olisimme körötelleet matkaa vähintään 12-14 tuntia ja maksaneet hintaa osapuilleen sen minkä lennoista. Nyt hyppy pohjoiseen vei vain 2.5 tuntia, mihin sisältyi visiitti lähes aurinkoiseen Ivaloon. Yksi kurssin tavoitteista oli ympäristökasvatuksellinen, ja siihen ei moinen kasvihuoneilmastointi sovi, mutta tuokin seikka oli tarkkaan puntaroitu. Linjuriautonkin tunnelmaan pääsimme, sillä kentällä meitä odotti pala muoniolaisen liikennöinnin historiaa, itse Reino Kultima valkoisella Scaniallaan.

Keli vaikutti bussin ikkunasta tarkkailtuna julmalta: tuhkanmustia pilviä, vaihtelevissa kulmissa suihkivaa sadetta, puuskaista tuulta, hämärää. Vastaanotto Muonion lukiolla loi tähän taustaan melkoisen kontrastin: rehtori Kyllikki Kurki odotteli meitä koululla, ja kokki lämmitteli meille tuhtia iltapalaa. Opiskelijat majoitettiin jumppasalin lattialle, ja me opettajat vetäydyimme kapiaisten osastolle, englannin luokan lattialle. Sinne nukahdin kun odottavalta jännitykseltäni kykenin, ei-sosiaalidemokraattisten presidenttien valvoessa takaseinältä. Uni ei ollut oikeastaan unta lainkaan. Pyörittelin mielessäni palapelimme paloja. Virolaiset hiihtäjät liikuskelivat rakenteeseensa nähden omituisen äänekkäästi tömpsyttäen. Kova alusta kolotutti. Tyynyttömyys korisutti.

Torstai 30.8.2012. Jumppapatja ei toimi patjana. Heräsin nuhjuisen näköiseen aamuun englannin luokan lattialta jäykkänä ja hieman kylmissäni. Juha kuvasi kuorsaustani ”hyvin fyysiseksi”. Minä en ollut kuullut mitään, joten en ollut moksiskaan. Kävimme aamiaisella, ja vaihdoimme pikaisesti vaellusvaatteet ylle, jotta emme touhuaisi luokassa asiaankuulumattoman eroottisesti pukeutuneina oppitunnin alkaessa. Vielä ennen lähtöä tarkkailimme Juhan kanssa tyytyväisinä myhäillen opiskelijoiden pakkaamispuuhaa, ja saimme kuulla kattavan esittelyn pohjoisen lukion ja ammattiopiston toiminnasta. Nyt tiedämme, mistä sanonta ”pieni mutta pippurinen” on saanut alkunsa. Pienet puitteet kannustavat luovuuteen, ja opiskelijoiden kannalta oiviin ratkaisuihin: Muoniossa kunta hoitaa koulukyydit lukiolaisillekin, kokkioppilaat valmistavat maittavia ruokia, ja firmat lahjoittavat oppikirjoja lukiolaisten lainattaviksi. Siitä mallia.

Yhdentoista maissa olimme taas Kultiman kyydissä, matkassamme nyt myös Muonion lukion kahden hengen vaellusryhmä. Pysähdyimme ensin Muonion tuhnusateisessa keskustassa haalien matkaan polttoaineita ja tuoreempaa ruokaa, ja Hotelli Pallaksella tipauttamassa siviilivaatteet pieneen varastokoppiin. Tunturien huiput olivat tumman hupun peitossa, eikä sinistä taivasta näkynyt matkalla Hettaan. Muut virittelivät keitoksiaan Hetan luontokeskuksen katoksessa auringon hiipiessä vihdoin pilvien takaa, mutta minä olin tuolloin jo palvontamenoissa. Yrjö Kokon saappaat eivät olleet enää vitriinissä, vaan ne oli sijoitettu lattialle kirjoituspöydän ääreen. Vietin hiljaisen tuokion, hyödynsin luontokeskuksen saniteettitiloja, ja koukkasin rinkan selkään. Sitten mentiin.

Lomakylä Paavontuvan vanha isäntä vei meidät veneellä Ounasjärven yli. Tässä kohdin riskienhallinta ei vastannut modernin yhteiskunnan vaateita. Kun kaksitoista ihmistä ja rinkkaa lastattiin elämää nähneeseen puuveneeseen, veden ja reunan väliin jäi kallistusvaraa alle kymmenen senttiä. Rantautuessaan isäntä karautti päin laituria säleiden lennellessä veneen laidasta, kohdasta jossa minun sormeni olivat olleet vain muutamia sekunteja aiemmin. Molempien kyyditysten päätteeksi, rinkkoja laiturille nostellessaan hän lausui isälliset sanat jotka hän toistanee aina asiakkaita palvellessaan: MITÄÄÄ teillä on näissä rinkoissa?

Viivyttelemättä lähdimme taivaltamaan ensimmäistä reilun kuuden kilometrin mittaista tasamaaosuutta. Minä olin etukäteen toivonut pääseväni peräpään valvojaksi (ns. Perä-Jormaksi), sillä pysähtelin yhtä mittaa pälyilemään ympäristöäni ja kaivamaan kameraa esiin. Myöhemmistä taipaleista poiketen tällä kertaa muutkin pysähtelivät – vähentämään vaatetta, sillä aurinko pilkisteli pilvien seasta mukavasti kuumottaen. Pidin 300-millisellä linssillä varustetun kameran kädessäni kuukkelien toivossa. Ei näkynyt. Perille päästyäni pakkasin tuon kilon painoisen mötikän rinkan taskuun, enkä enää ottanut sitä sieltä. Kuvaaminen jäi vaelluksen aikana muutenkin turhan niukaksi, sillä keskityin siihen mihin kaikki muutkin: kävelemiseen, kuivana pysymiseen, yöpymiseen ja sapuskaan.

Seurasin Pyhäkeron päivätuvan pihapiirissä telttakylän pystytystä ja tulistelua, ja pystytin telttani joukon viimeisenä. Yöpymisratkaisuni osoittautui toimivaksi. Mahduin vaivalloisesti pujottautumalla yhden hengen telttaani, eikä iltajumppa sisätiloissa tullut kyseeseen, mutta sainpahan nukkua mukavissa oloissa. Ensimmäisenä iltana mittasin ulkoilman lämpötilaksi LabQuestin anturilla 9.7 °C ja teltan keskikohdan lämpötilaksi 17.6 °C jo kymmenen minuutin kuluttua vetoketjun sulkemisesta. Makuualustana käytin varsin kookasta alumiinipinnoitteista Thermarestin vaahtomuovipatjaa, jonka poimuisen pinnan siloitin ohuella Tarjoustalon vaahtomuovilla. Myös kahden makuupussin taktiikka toimi. Kolmen vuodenajan Haltin pussini painoi enemmän kuin Vauden ohuempi pussi ja Haltin Ultralight -kesäpussi yhteensä, joten päädyin kokeilemaan nukkumista Vaudessa luirupussi peittona. Ensimmäisenä iltana opin kantapään kautta, ettei nukkumaan ole syytä mennä vähääkään palelevana. Myöhempinä öinä otin lämpöä kävelemällä tai autiotuvan kaminan ääressä, ja nukuin yöni levokkaan onnellisena. Silkkinen makuupussilakana olisi tuonut muutaman lämpöasteen lisää, mutta en kehdannut ryhtyä moiseen kermaperseilyyn. Vaikka eihän kukaan olisi huomannut.

Perjantai 31.8.2012. Tuuli ulvoi yöllä pelottavan kovaäänisesti. Sidoin neljän aikaan tuulimittarin teltan katolle, ja annoin sen rekisteröidä muistiinsa aamun puhureita: maksimituuli 17 ms/s ja minimi kymmenen minuutin keskiarvo 8 m/s – vaikka telttani oli tunturin ja hiihtokahvilan välissä suojassa, ja Silvan mittarilla on taipumus valehdella lukunsa alakanttiin! Aamulla tuuli hellitti otteensa hetkeksi samalla kun pilviverho päästi auringon pilkahtamaan, mutta jo yhdeksän maissa se viuhui taas etelästä känkkärämännyissä kohisten. Lisämausteensa rankan päivän lähtöön toi tumma pilvimassa, joka heitti ensimmäiset pisaransa kasvoillemme tuulen mukana vaikka oli vielä kilometrien päässä.

Kiipesin hieman ennen ryhmän lähtöä tunturin rinteeseen saadakseni jokaisesta vaeltajasta kuvan ensimmäisessä nousussa. Illaksi ennustettu sade osoittautui aikataulultaan joustavaksi, eikä tuulikaan malttanut helpottaa nopeuttaan alle 10 metriin sekunnissa. Seurasin viimassa Oulun norssin kuudesluokkalaisten laskeutumista Pyhäkerolta, ja yritin suojata kameraa vaakasuoraan vihmovilta pisaroilta. Kohmeisin sormin onnistuin kääntämään iso-arvon kiinteäksi sataseksi, ja tarkennuksen kertatarkennukseksi, minkä seurauksena en onnistunut pysäyttämään urheiden kiipijöiden liikettä. Onnellisen tietämättömänä lähes kolmensadan kuvan täydellisestä epäonnistumisesta lähdin puuskuttamaan ryhmän perään kohti Pyhäjärveä ja huputettua Pyhäkeron huippua. Rinkka tuntui omituisen kevyeltä. Olinko sittenkin ihmisen kunnossa?

Wilman polvet vaivasivat, Artturin polvi lonksahteli, Annika vaikutti väsyneeltä ja Kia oli vasta toipumassa flunssasta. Niinpä annoimme letkan venyä, ja kokosimme porukan yhteen vain ennalta sovituilla taukopaikoilla: Pyhäjärven matkailumajan raunioilla ja Sioskurussa. Alun perin oli tarkoitus yöpyä Pahakurun autiotuvalla, mutta päätimme jatkaa kurjasta säästä johtuen suojaisaan ja paremmin varusteltuun Hannukuruun. Pyhäkero oli pilvessä, eikä huputetun Tappurin huiputus tullut kyseeseen, joten matkanteko oli yksitoikkoista puurtamista navakkaan ja märkään vastatuuleen. Läpimärän peränpitäjän mieltä lämmitti etujoukoista kantautunut tieto: pojat Jouni etunenässä olivat ottaneet kantaakseen Wilman rinkan. Minä selviydyin hädin tuskin oman rinkkani kantamisesta, ja jossain siellä kaukana, Rouvivaaran tuolla puolen raahattiin kahta rinkkaa, ja edettiin minuun verrattuna yli kaksinkertaisella nopeudella. Voimaa, sankaruutta, ritarillisuutta! Väänsin liikuttuneena muutaman kyyneleen sadepisaroiden ja hien sekaan.

Lyhyt tauko Pahakurun autiotuvan lämmössä kostautui reissun ikävimmällä hetkellä: lähtö tuvalta märissä vaatteissa vastatuleen vei vilun suoraan luuytimiin. Odotin pahimman olevan vielä edessä, mutta sade päättikin pitää taukoa sen verran että sain teltan kuivana kasaan. Yhdessä autiotuvan kaminasta kerätyn energian turvin nukuin kenties kaikkien aikojen leppeimmät yöuneni teltassa. Osa opiskelijoista pelasi varman päälle, ja yöpyi laavussa tulen ääressä. En paheksunut.

Lauantai 1.9.2012. Suuret pisarat rummuttivat yksiöni kattoa. Ehkä käkkyrän männyn oksiin tiivistynyttä sumua? Ei, liian säännöllistä napsetta. Raotin vetoketjua ja vetäisin sen saman tien kiinni. Keli telttakankaan toisella puolen paljastui lohduttomaksi. En ole koskaan nähnyt niin märkää ilmaa. Labquestin kosteusanturi kertoi ilmankosteudeksi 98%, vaikkei laite manuaalin mukaan edes mittaa yli 95% kosteuksia. Kääntelin ruoka- ja vaatepussejani. Niihinkin oli tiivistynyt vettä. Rinkka oli märkä sisältä ja ulkoa. Kahta avaamattomassa pussissa ollutta objektiivia lukuun ottamatta minulla ei ollut enää mitään täysin kuivaa. Laavuksi kutsutussa läävässä nukkuneet opiskelijat olivat tehneet oikean ratkaisun.

Päivälle oli merkitty kaksi ohjelmanumeroa. Näistä ensimmäinen, Outtakan huiputus, ei ollut mahdollinen kaikkien tunturihuippujen peittyessä tiiviiseen huppuun. Tunturikasvillisuuden vertikaalisen vyöhykkeisyyden tutkimus Suastunturilla tehtäisiin, mutta sään muutosta odotellen vasta iltapäivällä. Niinpä lähdin aamulla muutaman tunnin kierrokselle yllättävän eksoottiselta näyttäneen Hannukurun kallioille. Imppasin kostean ruskan tuoretta tunnelmaa, ja seurasin kahden taviokuurnan puuhastelua. Pienen jyrkänteen reunalla kasvaneessa pihlajassa ruokailleessa räksäparvessa suhahti: vanha muuttohaukka! Aamiaispöydän äärestä, autiotuvan ikkunasta olimme jo hoksanneet näädän, joten tästä näytti tulevan luontohavaintojen päivä. Muuttohaukan näin edellisen kerran huhtikuussa 1984, ja näädän toukokuussa 1988.

Väki oli puolenpäivän maissa valmiina nousemaan tunturiin kartoittamaan kasvillisuutta. Olin katsellut ilmakuvista ympäristön huippuja matalamman Suastunturin sopivan tarkoitukseen parhaiten. Se kohoaa tasaisesti jokaisesta ilmansuunnasta kuusikoista ja avoimilta rinnesoilta tunturikoivikoksi muuttuen huipun tuntumassa avotunturiksi. Kipusimme ensin veden suihkutessa 500 metrin korkeudessa sijaitsevalle huipulle, missä näytin toimenpiteet malliksi. GPS:n perusteella valitun pisteen ympäri pyöräytettiin ensin säteeltään kymmenen metrin ympyrä, jonka alueelta laskettiin yli puolen metrin korkuiset puuvartiset kasvit neljästä kokoluokasta. Sitten tehtiin maahan neliömetrin kokoinen kasviruutu, ja arvioitiin kenttäkerroksen kasvien peittävyys. Tämän jälkeen opiskelijat alkoivat laskeutua rinnettä tunturihuippujen mukaan nimetyissä ryhmissä pääilmansuuntiin, ja toistivat mittauksen aina GPS:n korkeusmittarin näyttäessä tasakymmentä. Ryhmä Lumi lähti keskenään pohjoiseen, ryhmä Pallas Lindan kanssa itään, ryhmä Taivas sai etelänmatkalleen riesakseen minut, ja ryhmä Pyhä laskeutui Juhan kanssa länteen. Olin ihmeissäni: taivaallinen ryhmä teki työn paremmin kuin yliopiston kenttäkursseilla on tapana, koiranilmassa ilman pienintäkään kitinää.

Paluumatkalla tapahtui ihme. Ensin tuli valo. Sitten auringon kelmeä kehrä alkoi kuultaa pilven takaa. Pian taivaalle ilmestyi sinistä sävyä, sitten koko kansi aukeni. Jäin vetelehtimään Suastunturin rinteeseen muiden kiirehtiessä Hannukuruun aterioimaan. Maisema sai aivan uudet värit. Tiesin etten osaisi tallentaa tunnelmaa kameralla, joten istuin vain ja ihmettelin vaelluksemme käsikirjoitusta. Sen oli kirjoittanut ammattilainen. Mikäs oli minun siinä ollessa. Hyvä oli olla ihmisen.

Hannukuruun oli saapunut yli kuudenkymmenen opiskelijan revohka Rovaniemen lukiosta. Olivat muutaman päivän mittaisella luontoliikuntakurssin vaelluksella, monet tennareissa ja pillifarkuissa, tytöillä meikkilaukut rinkassa. Tunsin taas ylpeyttä haastavasta ja hyvin järjestetystä kurssistamme. Istuin iltaa hyvillä mielin nuotilla, vaikka tiesin katuvani sitä myöhemmin. Vihaan kosteisiin vaatteisiin tarttunutta savun hajua. Mieluummin työnnän kuononi vaikka mätään rupikonnaan.

Sunnuntai 2.9.2012. Suuret pisarat rummuttivat yksiöni kattoa. Ehkä käkkyrän männyn oksiin tiivistynyttä sumua? Ei, liian säännöllistä napsetta. Raotin vetoketjua ja vetäisin sen saman tien kiinni. Kammottava Bon Voyage! Pilvet peittivät taas Hannukurun ja sade ropisi. Sade oli tosin meille nyt pienin kysymysmerkki. Päivän lepo ei ollut parantanut Wilman polvia, Ellalle oli noussut kuume ja Annikakin oli hyvää vauhtia sairastumassa. Päätimme yrittää haastavaa pelastussuunnitelmaa: tyttöjen olisi jaksettava seuraavaan yöpymispaikkaamme, Montellin majalle, minkä lähellä sijaitsevalta Vuontispirtiltä Muonion biologian opettaja Lindan mies voisi heidät noutaa.

Kävelin Ellan ja Annikan kanssa Suastunturin yli hautajaissaattovauhtia. Edessä julmana kohoavaa Lumikurun rinnettä katsellessani olin vakuuttunut: ei nouse! Suaskurun laavulla muut odottivat, ja pääsimme hiomaan suunnitelmaa. Tytöt ottivat lääkkeen kuumeen alentamiseksi ja pojat kantaakseen kaikkien kolmen rinkat. Me Juhan kanssa valmistauduimme hinaamaan Ellaa ja Annikaa Lumikeron rinteessä, mutta yllättäen hihnoja ei tarvittu: lääkitys ja uskomaton sisu tekivät tehtävänsä. Vuontiskeron kierto otti koville, mutta saimme lopulta Justus Montellin mökin näkyviimme. Joonas ja Jouni kantoivat tyttöjä loppumatkan reppuselässä, kolmikko pääsi tuvan laverille lämmittelemään ja nuotiolla valmistettiin heille ruokaa. Tirautin taas muutaman kyynelen, ostin Harrilta Nammalakurun kotakahvilasta ostetun munkin, ja vetäydyin yksiööni tuhisemaan.

Maanantai 3.9.2012. Suuret pisarat rummuttivat yksiöni . . . SEIS! Pisarat olivat nyt hyvin pieniä, ja meillä oli käytössämme sivistyneestä todellisuudesta tilattu luotettava sääennuste: saisimme päättää vaelluksemme auringonpaisteessa. Otimme ryhmäkuvan (jota varten olin raahannut jalustaa koko matkan ajan), toivotimme Ellalle, Annikalle ja Wilmalle turvallista matkaa alas tunturista, ja aloitimmme viimeisen etapin. Olin kävellyt Montellin majan ja Vuontispirtin maastossa kesällä, ja tiesin eksymisen tuolla välillä olevan mahdollista. En silti halunnut maalata piruja tunturiin. Myöhemmin saimme kuulla tyttöjen olleen eksymisen rajoilla, ja selvinneen määränpäähänsä kännykän akun vedellessä viimeisiään.

Nammalakurun jälkeen aurinko alkoi pilkistellä, ja Rihmakurunvaarojen nousun jälkeen pilvet olivat kaikonneet kokonaan. Valloitimme Taivaskurun auringon paahtaessa, voitonriemuisina. Lukuisten potrettien jälkeen aloitimme laskeutumisen hotellille, matkan jonka olin muistellut paljon todellista lyhyemmäksi. Varmuuden vuoksi potkaisin oikean jalan ukkovarpaani mojovasti kiveen, ja kasvattelin sitä ontuessani aiemmin orastunutta rakkoa vasempaan päkiään. Viimeiset sadat metrit olivat yhtä helvettiä, vaikka aurinko ja komeasarviset porot ilostuttivat.

Hotellilla pakoilin tungettelevaa rouvasihmistä. Eivät naiset minua yleensä lähentele. Muut olivat käyneet Hannukurulla saunassa, ja Juhakin uimassa, mutta minä olin peseytynyt edellisen kerran Muonion lukiolla – ilmeisesti feromonini olivat vahvat. Tietoisena yhä väkevämmistä huuruista pyysin Juhaa poistumaan huoneesta kun otin vaelluskengät jalastani. Juha lähtikin saunaan, ja minä vietin puolisen tuntia suihkussa. Ajelin pääni, ja uusiuduin ihmisenä. Latasin kännykän, ja totesin ettei minusta ollut tullut vaelluksen aikana kolmannen lapsen isää. Luppoaikaa ei juuri jäänyt, vaikka saapumisesta päivälliseen oli aikaa yli kaksi tuntia – niin olivat liikkeet hitaita. Päivällisellä suurin nautinto ei yllättäen ollutkaan täysi-ikäisille sallittu yksi olut, vaan leipä. Ihan tavallinen tuore leipä.

Tiistai 4.9.2012. Olen syönyt aamiaisen Hotelli Pallaksella viidesti, ja aina se on maistunut taivaalliselta. Riensimme Juhan kanssa ravinteliin Siljan, Eveliinan, Tiinan ja Eerikan seuraksi heti aaumutuimaan. Murehdimme puolitoista tuntia, pakkasimme rinkat lentokuntoon ja heitimme ne Kultiman kyytiin. Matka oli ohi. Pian Ivalosta saapuva Boeing 757 nappaisi meidät kyytiin. Jalat olivat toipuneet yllättävän nopeasti. Ellei palkkatyö olisi kutsunut, olisin saattanut lähteä kotimatkalle kävellen.

Vaelluskurssi oli parasta lukio-opettajaurallani - kasvattava, opettava ja valaiseva kokemus. Tämän jälkeen minulle on turha tulla esittämään Sokrates-sitaatteja nykynuorison velttoudesta. Velttoja taatusti on joukossa kuten on aina ollut, mutta ainakin minun sukupolveni oli lukioikäisenä näihin nykyisiin verrattuna täyttä kuraa. Epäonnistuneena en osaa pitää meidän opettajienkaan panosta. Ihan ääneen ihmettelimme sitä miten pedantisti kokonaisuus oli suunniteltu, ja miten monta näkökulmaa oli osattu ottaa huomioon. En ole koskaan ollut mukana missään noin hyvin suunnitellussa. . . missään! Kukahan oli suunnitellut?

Olin 20 kilon laardilastini takia vaelluksen heikoin lenkki, mutta omituisen kiitollinen tuosta roolista. Kilpailijoita huonoudelleni ei ollut, opiskelijat ansaitsevat kurssista täyden kympin – ihan jokainen. Kiitos Linda, Juha, Janette, Kia, Annika, Kaisla, Eerika, Meeri, Ella, Wilma, Eveliina, Silja, Tiina, Samuli, Jouni, Juha, Harri, Jonne, Eino, Teemu, Joonas, Antti, Artturi ja Kyllikki.

  • (tuntematon)
    Hyvältä näytti, varmasti mukava reissu! Harmi ettei kyseistä kurssia ollut valittavana pari vuotta sitten, kun minä olin lukiossa. Onko se vain tämän yhden kerran vai meinaatteko ruveta pitämään sitä säännöllisin väliajoin?
    • Tavoitteena on tehdä tästä perinne. Kurssi oli aika kallis sekä opiskelijoille että lukiolle, ja työläs meille opettajille, joten ehkä ihan samassa massiivisuudessa tätä ei joka vuosi toteuteta. Välillä voidaan esim. hiihtää, lumikenkäillä tai meloa hieman lähempänä. Toisaalta, olisihan se kiva joskus jurskauttaa, ja nousta Suomen huipulle...
  • (tuntematon)
    rakstan noita ihmisettömiä tunturikuvia. ja tuota teletapin ja prinsessa leian sekoitusoliota. kuka hän on? häntäkin rakstan.

    t. meri
    • Hän on Maka Paka lastenohjelmasta Unelmatarha (In the Night Garden). Toinen Teletappien luojista teki Unelmatarhasta vieläkin psykedeelisemmän - mikäli mahdollista. Maka Paka asuu luolassa, ja ajelee kolmipyörällään. Elämäntehtäväkseen hän kokee kivien pesemisen.

      Edited at 2012-09-16 13:01 (UTC)
Sivun tarjoaa LiveJournal.com