Loppu

Livejournalin kömpelyys ja rumuus ovat nitistäneet verkkopäiväkirjailijan. Tänne en enää rakkaitani tuo. Ihan lähtökuoppiin minua ei haudattu, sillä lastuja kertyi kymmenen vuoden aikana 2006. Laatu lienee vähintään sama: 2006? Uskallanpa jopa väittää, etten tule koskaan muistelemaan yhtäkään noista pahalla. Peedeeäffinä ne ovat kaikki, ja tulostettuina kansioon.

Verkkopäiväkirja yrittää päästä uuteen lentoon täällä.

Selviytymissuhteessa

Avioero on paha paikka. Oli. Vaikka aikaa oli jo kulunut ja pahimmat rypemiset ryvetty, päätin ottaa varman päälle, ja nousta tuhkasta ammattilaisten suosittelemin menetelmin. Ilmoittauduin melko kalliille, mutta paljon kehutulle vertaistukikurssille. Toipumismenetelmällä oli gurun nimi, vähän niin kuin Method Putkistolla. Sain jonottaa, mutta vihdoin, jonain lämpimänä elokuisena iltana raahustin kellaritilaan korttelin verran Mannerheimintieltä länteen. Aurinko teki laskua hurmeisen punaisena - tai ehkä oranssina. Minulla oli punaiset kengät. Olin ostanut punakantisen oppikirjan, ja lukenut siitä puolet. Sen puolen, jossa ei vielä kerrottu mitään minun todellisuuteeni liittyvää. Toivoin. Tunsin itseni jo liian tasapainoiseksi tämänkaltaiseen, mutta esittelytekstissä oli sanottu kurssin sopivan kaikille. Sellaisillekin, joiden ongelmana ovat enää uniin tunkevat takaumat.

Olin oppinut jostain, luultavasti amerikkalaisista TV-sarjoista, että tällaisissa tilaisuuksissa tulee olla äärimmäisen rehellinen. Muuten ei synny luottamusta, eikä vertaisesta ole vertaiseksi. Ei naamioita, ei Jurkkaa. Koska olen antisosiaalinen, jännitin jäykkänä. Istuimme ringissä, parisenkymmentä ihmistä, ja jokainen kertoi vuorollaan tilanteestaan. Kenelläkään ei mennyt hyvin, mutta joillakin meni paremmin kuin joitakin vuosia sitten. Moni itki ja muut jakoivat jaksuhaleja. Kun minun vuoroni tuli, kerroin aluksi ajasta jolloin oli vaikeaa, mutta viimeiset puoli minuuttia käytin hyvien uutisten kertomiseen. Olin tavannut mukavan neidon, ja meillä oli kivaa yhdessä. Tunsin kuinka vieressäni istuneen, jo alussa ryhmän matriarkalta vaikuttaneen naisen syke kiihtyi, ja hän alkoi liikehtiä levottomasti. Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut. Seitsemän, tai jotain sellaista. Niitä tulee ja menee, eikä niitä kannata ottaa vakavasti. Joitakin ihmisiä vain käytetään ponnahduslautana. Muut nyökyttelivät, ja ryhmän ohjaaja totesi, että selviytymissuhde oli todennäköisesti kyseessä, sillä surutyöni näytti olevan kesken.

Seisoin virallisen kierroksen jälkeen seinäruusuna, ja katselin kun muut lohduttivat toisiaan. Häpesin ajattelemattomuuttani. Olin saastuttanut vertaisteni surun. Olin epäonnistunut surutyössäni, vaikka se vei neljänneksen elopainostani, hiukset ja varpaankynnet. Kotona Kati huomasi jo ovella, ettei kaikki ollut hyvin, ja ehdotti etten enää menisi istuntoihin. En mennyt. Ryhmän ohjaaja yritti kerran soittaa, mutta en vastannut, sillä en olisi osannut sanoa mitään. Laskua ei koskaan kuulunut.

Tänään tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun selviytymissuhteemme alkoi. Tapasin Katin muutaman viikon viestittelyn jälkeen Nurmijärven kirkonkylän kirjaston edessä 17.7.2005. Ostimme tötteröt. Seuraavana päivänä menimme Korkeasaareen, jossa oli pikkupandoja ja valkoposkihanhen paskaa. Joensuulaisen suotutkijan sisko vihki meidät pari vuotta myöhemmin pyhään avioliittoon. Meillä on kolme lasta. Kaikki ovat fyysisesti terveitä, muuten vanhempiensa kaltaisia. Voin suositella selviytymissuhdetta kaikille. Se on samanlainen kuin muut parisuhteet, parempi vain. Kiitos Kati näistä vuosista. Ja tulevista.

Noitavasara

Cradle of Filth on harmillisen aliarvostettu viihdemusiikkiorkesteri. Syitä ei tarvitse erityisemmin hakea. Niitä on liikaa. Dani Filth on pedantin kauhumetallinsa keskellä koominen hahmo, mikä ajaa arvaamattoman kuulijan dumppaamaan bändin Lordin kaltaisten pellehevibändien laskipääläriin. Kokoonpanot eivät kestä muutamaa vuotta pidempään, ja touhu tuntuu lehdistä luettuna repivältä. Taltioitujen live-esiintymisten perusteella Cradle of Filth aina väärässä paikassa, sillä mikään stadion valo- ja pyrotekniikoineen ei riitä yltiömahtipontisten teemojen ja orkestraatioiden näyttämöksi. Cradle of Filth ei mahdu itseensä.

Tasaisella tahdilla kuitenkin tulee näitä levyjä, viimeisimpänä tämä kuusi päivää sitten julkaistu Hammer of the Witches. Ja kaikki nämä ovat huikeita teoksia. Ihan sama kuka säveltää tai kuka soittaa, Cradle of Filth on omanlaistansa taituruutta ja tarinoita. Dani Filth perehtyy aiheisiinsa huolella, ja ammentaa keittoonsa tunnelman, joka tekee levyistä modernia Hammer-elokuvaa. Sellaista joista on helppo osoittaa kömpelyyksiä, mutta jotka jäävät vaivaamaan ikuisesti. Hammer of the Witches jatkaa tätä koukuttavaa perinnettä upeasti. Mutta ei tästäkään tulla kylillä vouhottamaan. Hyvä ja suosittu ovat eri asioita.

Kymmenen vuotta vuoleskellen

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen blogimerkintäni Mixmaailmaan, josta siirryin pian tänne Verkkopäiväkirjaan. Aloin kutsua kirjoituksia (joissa on ollut joskus vain kuvia) lastuiksi, jotka voisin vapauttaa poukkoilemaan ajan virtaan. Tahti on ollut hidas, sillä lastuja on kertynyt vain 2004, pari sataa vuodessa. Toisaalta, monien kirjoittaminen on vienyt päiviä, jopa viikkoja, ja mittaa on kertynyt sen mukaan. Silloin tällöin olen suunnitellut elämääni Verkkopäiväkirjan ehdoilla. Kymijoen melontaretkille (I ja II) tein reittisuunnitelman lastun kuvasuunnitelman pohjalta. Melkoisen määrän puisevia kirjoja, levyjä ja elokuvia olen lukenut, kuunnellut ja katsellut loppuun, koska Verkkopäiväkirja on vaatinut tutustumisen koko pökäleeseen.

Alussa lastujen vuolentaa paheksuttiin. Tällainen paljastelu ei ole sopivaa. Ei ainakaan opettajalle. Huoli on ollut turhaa, sillä yksittäisen ihmisen tarkoituksellisen sekavasti kirjoitetut, ja mediaseksikkäitä aiheita kiertävät ajatukset kiinnostavat näiden kymmenen vuoden aikana syliin tursahtaneen tarjonnan seassa vain harvoja. Enimmäkseen Verkkopäiväkirjan laskuri on nakuttanut 20-40 kävijän päivätahtia, jos amerikkalaisia robotteja ei lasketa. Välitön poistumisprosentti on huidellut 90 molemmin puolin, mikä tarkoittaa, että vuorokauden aikana noin kolme ihmistä on viihtynyt lastuilla useamman sekunnin ajan. Voisin myydä täältä palstatilaa: ”Haluatko piilottaa pimeimmät salaisuutesi? Laita ne Sipuran Verkkopäiväkirjaan!”

Itselle kirjoittaminen, omin ehdoin, omin aikataluin, omin säännöin, jopa omaa kielioppia soveltaen on ollut terapeuttista ja kasvattavaa. Vaikka potentiaalinen julkisuus on pakottanut jonkinlaiseen laadunkontrolliin, vapaudella on kääntöpuolensa: en osaa enää kirjoittaa normaalisti. En osaa kirjoittaa myyvästi, enkä kohdeyleisölle. En tekstiä, jonka on oltava ensisijaisesti ymmärrettävää. Olin tovin tekemässä pätevän ryhmän kanssa oppikirjaa, mutta jo alusta lähtien oli selvää, etten hallinnut sellaista. Kun on vuosia yrittänyt kirjoittaa tekstiä kiemurrellen, ja yrittäen piilottaa sanottavaansa mutkiin ja viestejänsä sedimentteihin, oppikirjasta tulee väistämättä antioppikirja, joka takuuvarmasti estää oppimisen. Samalla olen luopunut lapsuuden unelmastani, tietokirjan tai romaanin kirjoittamisesta. Tämä tässä on nyt se unelma. Verkkopäiväkirja saa lisää lastuja niin kauan kuin nykyinen ulkoasu toimii. Kun Livejournal modernisoituu, tulee loppu. Kaikki lastut kymmentä ensimmäistä lukuun ottamatta olen tallentanut pdf:ksi, ja tulostanut ne paperille kansioon. Jonkinlainen elämäntyö. Sekin.

Ruija-Yliperä Expedition 2015 – torstai 18.6.2015

Lähtö Kilpisjärveltä klo 6.00. Edessä Googlen mukaan seitsemäntoista tunnin ajo. Tien yli lennähtää sepelrastaskoiras klo 6.12. Ajamme kolmen tunnin vuoroissa halki aurinkoisen pohjoisen ja sateisen etelän. Muistan asioita, joita minun piti tällä reissulla tehdä. UV-mittarit eivät mitanneet, eivätkä sukelluskotelot kastautuneet. Makrokin unohtui reppuun. Voi olla että näille seuduille täytyy vielä palata. Päässäni soi varsin mieluisana korvamatona Arch Enemy. Jätettyäni Jarkon Lappeenrantaan löydän lokerosta sattumalta levyn, jolle olen poltellut Arch Enemyä, Epicaa ja Yövissyä. Köykäisiä minun makuuni, mutta naisäänen ja mörkö-örinän kontrasti pitää mukavasti hereillä. Olen kotona kello 22.31. Trippimittari näyttää lukemaa 4313.

Ruija-Yliperä Expedition 2015 – keskiviikko 17.6.2015

Viimeinen päivä Yliperällä. Löysä lomailu alkaa ällöttää, joten asetan itselleni tiukan tavoitteen: raapaisen terävän lajikuvan kiirunasta. Olkoot pönötys, kunhan on terävä. Kiipeämme Saanalle, ja löydämme ensimmäisen mallin kaakkoisjyrkänteen partaalta. Koiras on peloton, joten kuvasta tulee terävä. Tavoite täyttyy. Pohjoisrinteeltä löydämme vielä kiirunapariskunnan ja keräkurmitsoja. Huipulla yritämme houkutella kohtuullisella menestyksellä pulmusta kuvausetäisyydelle Jarkon puhelimen laululla. Kuvaussessio jää lyhyeksi. Saanan hupun lämpömittarista roikkuu vinoja jääpuikkoja. Viima tönkköyttää sormet.

Jarkko päättää kiertää Saanan, tavoitteenaan sepelrastas. Minä suuntaan autolle. Käyn ottamassa vesinäytteen Siilaskoskesta, ja harkitsen kiipeämistä Mallalle. Lumessa rypeminen ei innosta, joten hylkään ajatuksen. Ampuhaukkaa kookkaampi jalohaukka liitää Jehkatsin rinteellä ja saa tunturikihun peräänsä. Jarkko tulee kämpälle viisi tuntia myöhemmin. On löytänyt sepelrastaan yritettyään pitkän kaavan mukaan. Käymme ravintolassa syömässä retkikunnan viimeisen ehtoollisen, ja pakkaudemme.

Ruija-Yliperä Expedition 2015 – tiistai 16.6.2015

Jäykistää. Vaikeuksia lähteä liikkeelle. Emme lähde. Luksushuvilassamme on roskasapuskaa ja kaikki länsimaisen ihmisen kaipaamat mukavuudet pesukonetta lukuun ottamatta. Sellainen näkyy ikkunasta. Norjalainen perhe on laittanut asuntoautonsa peräkonttiin sivusta täytettävän Whirlpoolin ja kuivausrummun, ja nostanut ne tuohon auton taakse mättäälle. Moiseen en ole aiemmin törmännyt. Sähkö tulee asuntoautosta, ja jätevesi valuu muovipaljuun, mutta puhtaan veden lähde ei pintapuolisella tarkastelulla selviä. Katselemme kun punatukkainen neito hipsii crocseissa kirjopyykille. Aamupäivä kuluu näin leppoisasti.

Iltapäiväksi ajamme Norjan puolelle koluamaan Didnojoen varsia. Keli on kurja. Tuulee ja pilvet roikkuvat matalalla. Kun kasvitkaan eivät ole ehtineet tuottaa vihreää, maisema on väritön. Haltin suunnassa näyttää olevan lunta, joten emme lähde Lossujärvelle. Ampuhaukka lennähtää, mutta muuten on hiljaista. Sopuleja tosin on. Yksi niistä syöksähtää jaloistani, ja tunkee itsensä kivenkoloon. On siellä turvassa. Tuhahtelee. Otan vesinäytteen joesta, ja alamme talsia tuhnussa alas laaksoon.

Ruija-Yliperä Expedition 2015 – maanantai 15.6.2015

Päivä jota olen odottanut eniten. Olen haaveillut jäätikön railosta, sinisestä luolasta, jossa voisin häkeltyä kirkkaan päivän satumaisessa valossa, ja tuntea olevani toisessa todellisuudessa. Samalla seuraisimme Kiekusen jalanjälkiä tämän etsiessä Norjan laaksojäätiköiltä sopulivaellusten alkujuuria. Lyngenin Sydbreenillä ja Vestbreenillä sellaisia ihmisen mentäviä luolia todistetusti on, ja matkaa Kilpisjärveltä on vain puolisentoista tuntia. Koko alkumatkan olen kuitenkin mustannut mieltäni sääennusteilla. Sekä kotimainen Ilmatieteen laitos että luotettavana pidetty Norjan kollega ovat olleet jo pitkään täysin varmoja siitä, että tänään sataa. Jo aamuyöllä ripeskelee kevyesti, ja viimeistään aamukuudesta lähtien pisaroita loikottelee solkenaan.

Lähdemme liikkeelle olemattomien yöunien jälkeen aamukahdelta. Telttaöiden jälkeen lakanoissa olisi viihtynyt hyvin, mutta lupaamme toteuttaa pitkän urvotuksen seuraavana yönä. Kilpisjärvellä on pakkasta ja lehdetön maisema harmaa. Vuonon rannalla on muutamia lämpöasteita ja kesä. Ryhdymme nousemaan Furuflatenin jalkapallokentän nurkalta haalean turkoosia jäätikköjokea myötäillen rehevää lampaiden laiduntamaa laaksoa kohti vuoria. Täällä nähtävyyksiä on oikeastaan kaksi. Jäätiköt ovat se toinen, ja toinen on tämä rehevä laakso, joka kasvillisuuden yleispiirteiltään ja kevään äänimaailmaltaan muistuttaa eteläsuomalaista lehtoa. Lehtokerttu ja kirjosieppo laulavat. Kotkansiipi levittäytyy lepikkojen ja koivikkojen alle.

Kivikkoinen joki muuttuu yhtäkkiä laajaksi kentäksi, jossa jokien palmikoista vain toinen laita on käytössä. Jäätiköt näyttävät sulavan tällä hetkellä hitaasti. Suuntaamme kohti jyhkeämpää jäätikkötörmää, ja huomaamme pian olevamme aivan liian aikaisin liikkeellä. Sinistä jäätä näkyy vain vähän, sillä jää on pääosin lumen peitossa. Jäätikön reunalle olisi lisäksi kiivettävä jyrkkää jäistä rinnettä pitkin. Meidän jalkineemme eivät sellaiseen kykene, joten käännymme takaisin, ja lähdemme ylittämään vaivalloisesti harjannetta, tavoitteena sen takana häämöttävä jäätikön reuna. Jäätikön edessä törmäämme luonnonvastaiseen geomorfologiaan. Soran päällä on viidentoista sentin kerros löysää vetistä savea, ja sen pinnalla nyrkinkokoisia kiviä. Ovatko kivet vettenpäälläkävelijöitä? Prosessi näyttää toimivan jokaisen jäätikön reunalla, mutta sen mekanismi jää arvoitukseksi.

Oikoreitti tarjoaa upeat maisemat, mutta polvet alkavat tutista. Kuljemme jyrkkää lumista rinnettä, jossa kumisaappaideni pito-ominaisuudet joutuvat koetukselle. Jos lähden luisuun, katkon luitani lohkareikkoon. Jos luisu ei pysähdy ensimmäiseen lohkareikkoon, kuolen seuraavaan. Pelkään niin että että elämännauhani alkutekstit ilmestyvät näkökenttään. Lähden valumaan kohti laaksoa, mutta Jarkko päättää yrittää kinkaman yli. Myöhemmin sovimme, että lopetamme vuorikaurisimitaation, ja pysymme jatkossa tasamaalla, vähintään huutoetäisyyden päässä toisistamme. Seikkailun jälkeen tuntuu hyvältä olla elossa.

Toinenkin jäätikkö on lumen peitossa, eikä luolia näy. Otan näytteen jäätikön alta tulevasta vedestä lukion laboratoriossa analysoitavaksi, sillä haluan tietää, mikä tekee siitä väriltään ja maultaan niin omalaatuisen. Sitten käännymme takaisin. Myöhemmin illalla chileläinen Facebook-kaverini Claudia vääntää tietämättään veistä märkivässä haavassa julkaisemalla kymmeniä kuvia juuri sellaista sinisistä luolista. Hän heiluu niissä parhaillaan jossain Andeilla. Vaikka jäätiköt tuottavat pettymyksen, maisemat ylentävät mielen. Ei näitä mäkiä suotta kutsuta Lyngenin Alpeiksi. Kävelemme kaksitoista tuntia jyrkillä rinteillä ja lohkareikoissa. Huomaamme naaman käristyvän kirkkaassa paahtessa. Kiroamme sääennusteet. Matkaa kertyy noin 24 kilometriä, mikä on minun kunnollani, tässä maastossa, parin tunnin yöunien jälkeen ylärajalla. Laahustamme tolkuttomina hoipperehtien alas laaksoon, ja päätämme sohvaperunoitua toistaiseksi luksuskämpässämme. Kinttuja kivestää.

Ruija-Yliperä Expedition 2015 – sunnuntai 14.6.2015

Vaellamme Hetassa pyhiin. Yrjö Kokon Ungelon torpalle ei ole minkäänlaista opastusta. Arveluttaa. Onko niemi yksityistä omaisuutta? Saisiko sinne mennä lainkaan? Menemme silti, ja vietämme hiljaisia hetkiä. Niemi on kaunis, torppa ei niinkään. Vaikutun pyöreän haudan äärellä: Molli on siinä, maailman viisain koira. Uutun lentoaukolla on untuva, mutta emme osaa päätellä, onko se telkän vai ungelon. Olkoon romantiikan vuoksi ungelon. Mutta nyt hei ryhtiä Enontekiö! Kunnassanne ei ole kuin Kilpisjärvi, muutama hietainen tieva ja Yrjö Kokon kirjallinen perintö. Kaupallistetut museot ja monumentit pystyyn.

Pysähdymme evästämään muovikassiruokaa Järämän linnoitusalueen parkkipaikan laitaan. Saaristolaisleipä ja kinkkupasteija alkavat tympiä. Saksalaiset rakensivat tänne Lapin sodan alla Sturmbock-Stellung –nimistä linnoitusta ennen kuin heidät ajettiin seudulta mäkeen. Linnoitus on entisöity, parkkipaikka laakea ja pytinki komea, mutta opasteet ovat olemattomat, eikä kävijöistä tietoakaan. Halkisuomenmatkailu on valaiseva matka aluetukien luomaan todellisuuteen. Maakunnissa tiet ja muu infra ovat mahtipontisia, ja mahdollisuuksia on, mutta viimeinen kinkama jää usein ylittämättä. Kylätie hiljenee entisestään.

Lupaan Hetassa Jarkolle, että näemme Kilpisjärventien varrella taatusti hiiripöllön. Näemmekin, mutta Tundrean majoituksen pihassa lajista katoaa romantiikka kokonaan. Respan poika huomaa kiikarit Jarkon kaulassa, ja kertoo pihapiirin pöllöistä. Hiiripöllö on pesinyt lasten leikkipaikan vieressä. Nuorin poikanen on yhä pöntössä, joten emot eivät voi vielä viedä poikuetta syrjemmäs, ja poikasista ja emoista on siksi helppo ottaa kuvia. Räiskimme muutamia, ja lähdemme Saanan rinteille etsimään sepelrastaita. Saana on jylhä. Pältsän ja Paraksen pohjoisrinteet ovat vielä paksun lumipeitteen peitossa, joten sinne ei ole kalosseilla menemistä. Kilpisjärven jäät ovat lähteneet tänään, ja järven eteläpää on vielä hilejään peitossa. Tunturikoivut kehittävät vasta hiirenkorvaa. Eletään varhaiskevättä. Kuuden vuorokauden kuluttua Aurinko seisahtaa Kravun kääntöpiirillä.

Ruija-Yliperä Expedition 2015 – lauantai 13.6.2015

Heräämme paratiisissa. Tuuli on tyyntynyt ja aurinko helottaa. Kokkaamme rauhassa aamiaista, sillä kyyti Hornøyalle lähtee vasta kolmen tunnin kuluttua. Olen jäänyt koukkuun vesitutkimuksiin, joten käyn poimimassa näytteen myös Barentsinmeren 7,2-asteisesta vedestä. Harmaakuvemyyrä häiriintyy touhuistamme, ja päätyy lopulta saaliiksi. Kennolle ja sieltä muistikortille. Tätä leppoisaa leirielämää voisi jatkaa pidempäänkin, mutta ajelemme leirin kasattuamme kohti Vardøtä. Hornøya on nähtävä.

Satamassa on paljon pitkää tötteröä. Nolostelemme omia harrastelijaluokan kolmesataamillisiämme kuin pieniä pippeleitä nakurannalla. Ja paheksumme: ei meidän nuoruudessamme harrastajilla ollut ammattilaisten vehkeitä. Vasta reissun jälkeinen guuglaus paljastaa, ettemme aivan harrastajaseurassa saaressa pyöriskele. Mukana on Ari Tervo, pitkään ihailemani Tuomas Heinonen, Krista Ylinen, Arto Ketola ja lunnipipoon sonnustautunut norjalainen monipuolinen valokuvaaja Jan Kåre Ness.

Lintujen määrä tyrmää paatin lipuessa saaren laituriin. Meteli on melkoinen ja tuoksu orgaaninen. On vaikea edes kuvitella ääni- ja hajumaailmaa myöhemmin kesällä poikasten liittyessä guano- ja kurnutusvahvuuteen. Sitä kun emojen poikasille rahtaamien kalamassojen guaniinin fosfori rehevöittää rantaveden, ja proteiinien typpi- ja rikkiyhdisteet haihtuvat ilmaan. Minulle sekoamiseen riittää tämäkin. Pitäisi ottaa kuvia lintupaljoudesta, mutta räiskin hajanaisia ruutuja yksittäisten lintujen poseerauksista. Muut jäävät kallioiden alle, mutta me Jarkon kanssa kipuamme hiljaisemmille niityille, majakalle, ja sen taakse. Sieltä löydämme rauhan: vain kourallinen lunneja kuvausetäisyydellä, mutta hyvä valo ja rauhallinen tunnelma. Saan kuvan, jota lähdin hakemaan. Palaamme jyrkänteelle rauhoittuneina. Viisi tuntia kaakotuksessa ja paskanhajussa kuluu siivillä.

Törmäämme Vadsøssä pyöräkilpailuun, jonka toimitsija estää meiltä pääsyn huoltoasemalle. Otamme bensaa hirmuiseen hintaan pienemmästä puljusta, ja aloitamme päättömän matkan. Saamme Kilpisjärven kämpän avaimen 24 tunnin kuluttua, ja ajoaika vie hieman yli kymmenen tuntia. Reitti ja ajankäyttö ovat vapaat. Kierrämme Varanginvuonon eteläpuolelle, seudulle joka yllättää minut jylhyydessään positiivisesti. Ylitämme rajan Näätämössä, ja ajamme itäisten erämaiden läpi Inariin, jossa teemme päätöksen: pystytämme teltan rajan tuntumaan Karigasniemellä. Kun mikään paikka ei miellytä, lähdemme kuitenkin ylittämään Finnmarkia Suomi-Neidon ohimolta hauikseen. Suopöllöjä näkyy paljon, mutta Norjakin osaa olla oikeassa valossa ankea, joten päädymme Kautokeinoon, jossa teemme väsymyksen pakottamana lopullisen päätöksen: rajan yli, ja sitten saa surkeampikin paikka kelvata. Sellainen löytyy levähdysalueelta lähtevän sivutien varresta Näkkälästä. Auton mittari näyttää +3 °C kun ryhdymme kasaamaan pikkutunneilla telttaa kohmeisin sormin ja hytisten ei-mihinkään. Ihan kaljatölkkikasan viereen.