?

Log in

No account? Create an account

Mika Sipuran verkkopäiväkirja

Kymijoki-sarja I: Kymijoen kutsu

Kymijoki-sarja I: Kymijoen kutsu

Previous Entry Share Next Entry

Etukäteen sisäistä kohua herättänyt Kymijoki-sarja alkoi autereisena torstaiaamuna 24.6.2008 klo 7.25. Tavoite oli selvä: melon Iitin kunnan alueella olevan Kymijoen pätkän rannat viidessä osassa rauhallisesti rantoja nuollen, luontoa havainnoiden, nostalgiaan vajoten, äänettömään uppoutuen. Ehkä joskus myöhemmin laajennan aluetta alajuoksulle, aina Suomenlahdelle saakka. Valitsin aloitusetapiksi yläjuoksulta laskien neljännen, minulle tutuimman ja virtaukseltaan toiseksi hitaimman osuuden. GPS:n mittaama 35.1 kilometrin matka kesti 9 tuntia 55 minuuttia, mistä melanpyöritystä oli 9 tuntia. Sääennuste oli luvannut tauotonta porotusta, mutta pilvilautta toisensa perään tunki auringon ja vedenpinnan väliin värjäten maiseman harmaaksi. Hyvä niin - sain muutoin varsin yksitotisiin valokuviin melkoisen valaistusten kirjon. Materiana toimivat Arctic Star 570 -merikajakkiyksikkö, VKV lasikuitumela säädettävällä kulmalla, Hiko Joker liivit ja Garmin GPSMap 60CSx käsigepsi. Aukkopeitteen olin hukannut. Valokuvaukseen mukana oli mulskahduspelkoisen C-setti: Canon EOS 350D -runko + Canon 10-22mm laajakulma + pyöröpolarisaatiosuodin + 4GB CompactFlash ja Nikon Coolpix 8700 + kalansilmäadapteri + 2GB CompactFlash. Tämän lastun kuvat on otettu Canonilla, edellisen lastun kaksi kalansilmäkuvaa Nikonilla lisäkkeineen. Apusilminä käytin Nikon Monarch 8x42 kattoprismakiikareita. Eväinä oli tietenkin kermakahvia, sokerikanelikorppuja, grillibalkania ja kajakin väriin sopivaa urheilujuomaa Lidlistä.

1. Jokuenlahti. Olin ajatellut laskea kajakin vesille Kausalan venerannasta, mutta muutin suunnitelmaa autoa tankatessani. Näillä polttoainehinnoilla on syytä minimoida ajomatka. Jokuen vierasvenelaituri sopi minulle paremmin myös koska se on hiljaisempi. Kajakin penkki painaa pahasti hermoon, joten jouduin tuunaamaan istuimen niin että painopiste nousi muutaman sentin. En ollut lainkaan varma lähdön ammattimaisesta vaikutelmasta, joten halusin suoriutua siitä ilman ylipainoisten verkonkokijoiden kritiikkiä. Varmuuden vuoksi vein kamerapussinkin laiturin reunalle ja poimin sen vasta melottuani rannan tuntumassa muutaman rivakan vedon. Kajakki ui nätisti, joten suuntasin pohjoiseen. Aamuaurinko oli lämmittänyt Kontionmäen, joten vieno tuuli puhalsi Leininselältä. Kokeilin täpöjä: nopeusennätys 11.2 kilometriä tunnissa.


2. Mankalan voimala. Mankalan vesivoimalaitos valmistui 1948. Voimalan rakennustyöt olivat jo hyvässä vauhdissa kun koskilla kuvattiin viimeisiä tukkijokielokuvia. Jylhimmät kosket sijaitsevat kilometritolkulla voimalasta pohjoiseen, joten niitä saatettiin käyttää virtauksen hidastuessa vielä elokuvissa Hornankoski (1949) ja Rosvo Roope (1949). Yritän katsoa kaikki 12 Mankalassa kuvattua elokuvaa ennen kuin melon sinne. Mistähän ne saisi? Mankala on voimalaksi harvinaisen kaunis, mutta minua on aina kiehtonut enemmän kuvan pohjoisen uoman pato. Vesi sen alla on aina mustaa ja pinta rasvatyyni. Silti jäin taas miettimään: olisiko eteläisen Suomen mahtavin koskijakso ollut taloudellisestikin arvokkaampi kuin 25 megawatin voimala? Padon voi räjäyttää pois, mutta vedenpinnan nousun aiheuttamat vahingot alajuoksulla olisivat ylivoimainen korvattava. Mankalan kosket ovat kadonneet iäksi.


3. Rantaniitynlahti. Aiemmin Kokemäenjoen suuntaan vetensä laskenut, mutta sittemmin isostaattiseen ongelmaan törmännyt Päijänne yritti puhkaista uuden reitin I Salpausselän läpi Mankalan koskien jälkeen. Ei onnistunut. Yritys pullistui Leininseläksi, mistä Kymi kaarsi takaisin pohjoiseen, Kirkkojärven ja Pellinginselän kautta Pyhäjärveen. Reunamuodostuman puhkaisu onnistui toisella yrittämällä Keltin kohdalta, minkä seurauksena Kymi tekee Iitin kohdalla kurvikkaan S-mutkan. Melottuani puolisen kilometriä Mankalan voimalalta pohjoiseen, Leininselkä avautui koko komeudessaan idässä. Maan ja veden ilmanpaine-erot olivat tasoittuneet; selkä oli ohikiitävän hetken peilityyni. Valon väri vaihtui kellertävästä siniharmaaksi ja edelleen hieman vaaleanpunertavaksi. Ohitin Rantaniitynlahden saaret, jotka olivat tehneet meihin Petrin kanssa vaikutuksen laskiessamme Leininselän lokkien ja vesilintujen pesiä. Tällä kohdin Kymi on jollain tavalla merellinen. Koska vallitsevat tuulet törmäävät länsipuolelle jääviin jylhiin kallioihin, Leininselän länsiranta on yleensä varsin tyyni ja mökittömänä rauhallinen lintujen pesimäalue. Koska tämä paratiisi on Länsiranta, nimesimme lintuköyhän itärannan Gazaksi.


4. Housutarhanlahti. Hassusti nimetyn pienen poukaman kohdalla valo oli kauneimmillaan. En osaa sanoa, oliko se vaaleanpunainen, vaaleansininen vai vaaleanvihreä. Kenties se oli kaikkea näitä. Tässä valossa huomasin ensimmäisen kerran Sinkkuelämää-elokuvan vaikutuksen tiedostamattomaan: Lidlin urheilujuoma oli tosiaan täsmälleen samaa sävyä kajakin kannen kanssa (kävimme katsomassa elokuvan Katin kanssa Kinopalatsissa ultrakuvauksen jälkeen - hykerryttävän pehmoa tämä nykymiehen elämä kun rinnastaa sen perinteiseen suomalaiseen verkkopaitaäijään). Minulle ei sen sijaan koskaan selvinne, miltä siniseltä hedelmältä juoman on tarkoitus maistua. Menojuomaa hörppiessäni kuvan kalliomännyistä pölähti lentoon hailakaksi rähjääntynyt huuhkaja (Bubo bubo). Nuori vai vanha, en tiedä. Läheisen Vammanmäen perinteikästä perhettä.


5. Silmusaaret. Halusin kuvata Heikkolanojan myllyn kohinan. Oja tulee sukuni kotivesiltä Märkjärvestä, ja ohittaa matkallaan Heikkolan Pennan maineikkaan savustussaunan. Kuulin kuohut, mutta en saanut tungettua edes merikajakin keulaa kapeaan uomaan. Pettyneenä meloin hapoilla helteiseksi äityvässä aamussa Silmusaarille, toiseen lokkilaskennan paratiisiin. Puustoinen Isosilmu tarjosi aikanaan erinomaisen alustan kokoonsa nähden melkoiselle määrälle vesilintujen pesiä. Nyt saaren olivat valloittaneet harmaalokit (Larus argentatus). Muutamasta kivestä ja niiden väliin kiilautuneesta möhnästä koostuva Pikkusilmu elätti 20 vuotta sitten 150 naurulokkiparin (Larus ridibundus) kolonian. Nyt pesistä ei näkynyt jälkeäkään. Kuikkaperhe (Gavia arctica) uitteli räpylöitään. Silloin 20 vuotta sitten kuikka oli Leininselällä harvinainen syysvieras. Kuvan taka-alalla pilkottaa Niilukselan ranta. Muistan lukuisten saunailtojen pisteliäät männynkävyt (Pinus sylvestris) rantahiekassa ja suuret hevosmuurahaiset (Camponotus herculeanus) terassilla.


6. Heinlahti. Kello oli jo puoli kymmenen enkä ollut nähnyt yhtään ihmiseläjää (Homo sapiens) samoilla vesillä. Sitten Mulkkuniemen takaa rätisi ensimmäinen moottorivene. Ostaisivat tsunameja tuottaviin paatteihinsa edes kunnon myllyt jolla nostaa ne kanssaliikkujaystävällisempään plaaniin! Veneiden aallot eivät onneksi hentoista, korkkina killuvaa kajakkia juurikaan häiritse. Joskus olen tosin koukkaissut täydellä tarmolla aallonpohjan ilmaa lähes kohtaloikkain seurauksin. Pian alkoi kuulua myös muita lajitoverien ääniä. Nuori nainen kirkui Heinlahden leirikeskuksessa. Luulin rippikoulujen synninteon jo tauonneen tältä vuodelta. Minun rippikoulumuistoni ovat synkät, joten räpsäisin kuvan ja vänkäsin kajakin keulan tulosuuntaan. Nainen jäi kirkumaan.


7. Sikopesiäinen. Lämpötila kohosi nopeasti ja juomaa alkoi kulua. Ajattelin meloa hieman takaisinpäin ja heittäytyä evästämään Sikopesiäiseen. Kartoissa Sianpesiäisensaarena tunnetun paikan etymologiaa en valitettavasti tunne. Olisi outoa käydä pesemässä possuja noin kaukana kaikesta, joten kai ne on rahdattu saareen kesäksi pesimään. Aika oli kullannut muistot sillä kuvittelin laskevani maihin kultaiselle hiekkarannalle saaren eteläpuolen poukamaan. Totuuden nähtyäni muistin: ainahan se vene on raijattu rantaan pajupusikoiden läpi. Joku oli löytänyt tuunatulle veneelleen paremman poukaman ja vielä teltannauruilleenkin pehmeää maata kallioiden keskeltä. Päätin kunnioittaa piiputtelevan herran johtaman poppoon yksityisyyttä ja meloin levolle toisaalle.


8. Pesiäisenkärki. Sikopesiäisen ruuhkauduttua rantauduin Nuoramensaaresta kohti Pesiäistä sojottavalle Pesiäisenkärjelle. Lipesin kontalleni rantaveteen ja totesin kengät turhiksi. Saunasta paljain jaloin veteen lipsuttelevan miehen jaloista lähtenyt ääni oli huvittanut minua suuresti Finnkinon mainoksessa, joten viihdytin itseäni imitoimalla stlipsutusta. Pienten märkien jalkojen läpse kalliolla lienee se vähiten miehekkäin ääni. Sitten istahdin, kahvittelin ja tuijottelin. Oli hiirenhiljaista. Vain päästäinen lauloi.


9. Uinahdus. Kuvasin hetken aikaa kanoottia ja rannalla kasvaneita ranta-alpeja (Lysimachia vulgaris), ja heittäydyin sitten selälleni paahteiselle kalliolle. Jostain syystä ajattelin Charles Darwinia. Aivan Galapagossaarten veroisia nämä Leininselän saaret eivät ole, mutta ehkä ilmapiirissä on jotain samaa. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta Darwinin syntymästä ja 150 vuotta Lajien synnyn julkaisusta. Ensimmäinen juhlapäivä meni jo, sillä heinäkuun ensimmäisenä päivänä tuli kuluneeksi 150 vuotta siitä kun Darwinin ja Alfred Russell Wallacen kolme evoluutioartikkelia luettiin Linnean Societyn kokouksessa helteisessä Lontoossa. Charles Lyellin ja Joseph Hookerin järjestämä tilaisuus on tieteen historiassa poikkeuksellinen, mikä kertonee selvää kieltään: fiksut ihmiset kyllä tiesivät miten suuresta teoriasta oli kysymys, vaikka varsinainen myrsky nousi vuosikausia myöhemmin. Artikkelit luettiin, koska Darwin oli tuolloin suremassa tulirokkoon kuollutta poikaansa Charles Waring Darwinia, eikä Indonesiassa työskentelevä Wallace ollut luultavasti tietoinen koko asiasta. Onkohan kukaan kirjoittamassa suomenkielistä Darwin-aiheista kirjaa juhlavuoden kunniaksi? Valitettavasti tiedän muutamien aggressiivisten kreationistien suunnittelevan mustamaalaamiskamppanjoita. Minulla on tuossa hyllyssä toista metriä pitkä rivi kirjoja Darwinista niin historioitsijoiden, filosofien, biologien kuin kreationistienkin näkökulmasta. Vain ohut Darwinin omaelämäkerta on suomennettu (Leikola tietenkin). Minusta juhlajulkaisu olisi paikallaan. Minä voisin kirjoittaa Verkkopäiväkirjaan jonkinlaisen sarjan Darwinista ja toivoa että se olisi vanhalle mestarille kunniaksi. Näine ajatuksineni torkahdin toviksi. Heräsin kun männynkäpy putosi kallioon ja kimposi siitä (ulko)korvaani. Jotkut pitävät Newtonia Darwinia merkittävämpänä tieteen auktoriteettina. Ohi meni.


10. Sulasalmi. Suuri tumma pilvilautta asettui yläpuolelleni. Vesi ei ollut enää taivaansinistä vaan lähes väritöntä, kenties lähimpänä vihertävänsiniharmaata. Nuoramensaaren ja Kymentaan erottavan Sulasalmen etymologia on Sikopesiäiseen verrattuna yksinkertainen: salmi on talvisin sula. Vain pieni osa Kymen vedestä jaksaa kiertää Nuoramensaaren eteläpuolelta Lietteensalmesta, joten lähes kaikki se voima joka heilutteli kajakkiani Mankalan voimalan luona, änkeää tässä ahtaaseen uomaan. Koska Nuoramensaari on suuri, mutta talven mittaan pitkästyttävä, Sulasalmen jäävedestä tavataan talvisin jos jonkinlaista nisäkästä. Itse olen nähnyt metsäjäniksen (Lepus timidus) ja oravan (Sciurus vulgaris) uimassa. Palomiehet ja poliisit ovat pelastaneet jään reunalta useita uupuneita hirviä (Alces alces) - kiväärillä. Tarina kertoo myös salmen pohjassa lojuvista, muinaismuistolain suojaamista moottorikelkan hylyistä. Olen pitänyt Sulasalmea aina hieman synkkänä paikkana. Tumma pilvi ja Nuoramensaaren rantaan rivosti raiskattu puunkuljetuslautan satama eivät yhtään piristäneet mielikuvaa. Vesi näytti 20 astetta todellista kylmemmältä.


11. Hiirettelänvuori. Alla olevan kuvan voisi lähettää huonoimpien valokuvien kilpailuun. Leppävyöhykkeen takana erottuu sentään muutama pahta vaikuttavasta kallionjyrkänteestä. Hiirettelänvuoreen liittyy kaksi huuhkajamuistoa. Koiras huhuili seudulla säännöllisesti joskus 80-luvun puolivälin jälkeen, joten lähdin yhdessä Ilpo Hanskin, Petri Ihalempiän ja Tapio Pakarisen kanssa etsimään pesää Hiirettelästä. Vuoren juurella oli vaatimattoman näköinen mökki, jolle tuona kuumana kesäkuun iltana körötteli savuttavalla dieselmersullaan ravunpunainen äijä rouvineen. Olimme Punakan mielestä liian lähellä mökkiä, joten hän uhosi soittavansa saman tien poliisit koska "...nyt on ollut niin paljon mökkimurtoja". Meitä kiehtoi suuresti ajatus poliisista, sillä vastikään autolla ajanut Punakka oli poikkeuksellisen vahvassa käymistilassa. Meidän sanaharkkailessa toinen toistamme yllyttäen mökkitiellä, ylärinteillä kulkenut Tapsa imitoi Punakkaa kuuluvasti. En ole koskaan nähnyt ketään sellaisessa räjähdystilassa kuin Punakka oli kuunnellessaan Tapsan ansiokasta komiikkaa. Säälin Punakka-parkaa. Seuraavana maanantaina odotin kovin Punakan lupaamaa putkareissua. Noutajaa ei koskaan tullut. Huuhkajan pesä sen sijaan löytyi masentavan tylsältä hakkuuaukolta puolen kilometrin päästä.

Joitain vuosia myöhemmin etsin samaisen huuhkajan pesää uudelleen Hiirettelästä. Ahtaalla pahdalla kiipeillessäni kuulin ensimmäistä kertaa huuhkajan varoitusäänen. Noidan naurun, jota karmivampaa ääntä ei voi olla. Pian tunsin selässäni iskun joka pudotti minut kielekkeeltä. Sain kiinni ruipelosta kuusentarrista ja kiipesin sen rungon rasahdellessa takaisin kuin elokuvissa. Pudotus oli sellainen etten olisi selvinnyt siitä hengissä. Kukaan ei ainakaan olisi osannut etsiä jos olisin jäänyt kitumaan. Pesällä tappiin saakka hyökkääviä huuhkajia ei tuolloin vielä juuri tiedetty olevan. Tapaus oli toinen kahdesta läheltäpititilanteesta. Siinä toisessa kiinnitimme kavereiden kanssa taulutikan kärjet nuoliin ja ammuimme jouskarilla kilpaa ylöspäin. Minä voitin kisan - nuoli nousi näkymättömiin. Karkuun juostessani nuoli putosi housunpersaukseni läpi. Vajaa kymmenen senttiä jos olisin hävinnyt juoksuvauhdissa...


12. Virran silta. Englantilaisvalmisteinen Virran silta korvasi Eduskunnan päätöksellä käsikapuloin vedettävän lossin vuonna 1963. Lossi kuljetti päivittäin käsittämättömät 200-300 autoa, joten rakot käsissään monet varmasti väliä seilasivat. Silta oli valmistuessaan kolmanneksi pisin Suomessa (riippusillan jänneväli 114 metriä), mutta Paraisten Kirjalansalmen sillan valmistuttua seuraavana vuonna pituudella ei kannattanut enää kerskailla. Kaunis valkoinen silta esiintyi Iitin postikorteissa aina siihen saakka kun joku keksi maalata sen vaaleansiniseksi. Nyt kulahtaneena se on entistäkin vastenmielisempi näky. Virran silta merkitsee minulle oikeastaan vain pyöräretkien kääntöpaikkaa, ja joitakin mukavia talvisia vesilintuhavaintoja. Tällä melontaetapilla Virran talon ohittavalla muutaman sadan metrin matkalla Kymi jopa näyttää joelta. Keskimääräinen melontanopeus myötävirtaan oli 7.4 km/t ja vastavirtaan 5.2 km/t.


13. Tervolanlahti. Virran salmen jälkeen lännessä avautuu matala, suurelta osin umpeenkasvanut Tervolanlahti. Sitä pidetään Iitin toiseksi tärkeimpänä lintuvetenä, mutta epäilen tämän johtuvan vain lahden pienestä koosta ja vaikeammasta havainnoitavuudesta. Kasvillisuutensa perusteella Tervolanlahti on läheistä Mukulanlahtea monimuotoisempi. Omista havainnoistani ekstrapoloin helposti saman myös linnuille. Olen viettänyt Tervolanlahdella aikaa korkeintaan prosentin Mukulanlahden keväthavainnoinneissa ja syyskesän kerttusprojektissa vietetystä ajasta, mutta havaintolista ei silti tämän rinnalla liiemmin kalpene. Nytkin merkitsin retken parhaan lintuhavainnon juuri Tervolanlahdelta. Siro tiira istui kelluvan pöllipalan päällä vastavalossa. Näin muutama yö sitten unta pikkutiiroista (Sterna albifrons), joten kiersin linnun uteliaana pälyillen kaukaa niin että aurinko jäi selkäni taakse. Lintu oli arka ja lähti lentoon juuri kun nostin kiikarit silmilleni: mustatiira (Chlidonias niger). Jostain seuraan liittyi toinen samanmoinen. Kiikaroin rantapuiden latvoja, pylväitä ja sähkölankoja tiirojen lennellessä ympärilläni keijujen tavoin. Aika ja paikka olisivat olleet otolliset myös toiselle savupiipusta pölähtäneelle. Punajalkahaukkaa (Falco vespertinus) ei näkynyt. Kaulushaikara (Botaurus stellaris) nousi kuuppasiivilleen etelärannalta. Pilven takaa sukeltanut aurinko värjäsi kaislat kauniiksi. Harmi ettei heleä vihreä loista kuvasta niin kuin se loisti minulle.


14. Kurton rantaniitty. Tervolanlahden koillisrannalla on laajahko rantaniitty. Olin juuri lukenut Satakunnan linnuista Janne Lampolahden kirjoituksia Kokemäenjoen suiston upeista niityistä kun saavuimme Petrin kanssa ensimmäisen kerran niityn laitaan. Niitty oli iittiläiselle todellisuuden tuolla puolen, puhumattakaan kuivin jaloin ylitettävästä rantaniitystä. Epäuskoa lisäsi rannan hirsirakennuksen oviaukossa istunut nahkalantsareihin, sarkahousuihin, riihipaitaan ja huopahattuun pukeutunut parrakas mies keritsemässä lampaita käsipelillä. Aika pakitti Linkolan ihailemalle 1930-luvulle. Nyt lähestyin niittyä hieman epäillen, sillä olin lukenut jostain raportista niityn "pusikoituvan melkoista vauhtia". Kaksi puuvartista kasvia näin. Lähempi niistä oli kuoleman kintaalle ajautunut kiiltopaju (Salix phylicifolia), kauempi kitukasvuinen hieskoivu (Betula pubescens). Rantakukan (Lythrum salicaria) punavyö erottuu lentokalaperspektiivin kuvasta nipinnapin.


15. Kupparinoja. Suuntasin Tervolanlahdelta eteläisen Pellinginselän yli kohti reitin etäisintä pistettä: Lyöttilän Pytynniemen kärkeä. Sieltä valuin rantoja nuollen etelään, päätyen lopulta Kupparinojan sillan alle. Olin ajatellut pyörähtää Urajärvenkin puolella, ehkä Sääsniemen kärjessä evästauolla, mutta kipeytynyt vasen kyynärpää laittoi pohtimaan asiaa uudelleen. Vekslasin kajakin sillan alla ympäri ja suuntasin kotimatkalle. Kuuma aurinko kurkisti pilvien takaa värjäten maiseman kauniin pastellinvihreäksi. Lämmin henkäys toi Kupparinsuolta suopursuntuoksua. Sillan alla haisi mätänevä kala. Muhivasta mudasta ja mehevistä vesikasveista haihtuvat tuoksut huumasivat. Monelle rehevöitynyt joenpätkä olisi vastenmielinen. Minulle tällainen elämän runsaus on paratiisi, ympäristö jolle ei Suomesta vastusta edes ikimetsistä. Ruskosuohaukka erottuu kuvassa kahden pikselin kokoisena.


16. Pappilanlahti. Kipu vasemmassa kyynärpäässä unohtui kuin oikea olkapää kipeytyi. Matka Kupparinojalta Honninlahden ja Ruonanlahden poikki, Sorronniemi ympäri ja vastavirtaan Virran sillalle oli tuskainen urheilusuoritus. Kämmenselät alkoivat käristyä. Sadekesän aikana olin kalvennut, enkä osannut suojata ihoa kohdista jotka eivät ole koskaan palaneet. Melontamatkaa oli jäljellä mutkat oikoenkin viitisentoista kilometriä, joten raihnaisuus alkoi pelottaa. Pysähdyin hetkeksi hengähtämään Virran sillan laiturille, mutta jatkoin pian Kuoppaniemen tuoreelle vierasvenelaiturille. Hyppäsin kajakista paljain jaloin uudelle sepelille. Nyt sattui jo joka raajaan. Mietin hetken koko retken mielekkyyttä. Ruokailu, Lidlin urheilujuoma ja parinkymmenen minuutin lepo tekivät ihmeitä. Revin valkoisen kaulahuivin kolmeen osaan. Yhden kiedoin kaulaa suojaamaan ja kaksi kieritin käsiin muumion käärinliinoiksi. Olin kovin monikulttuurisesti pukeutunut: Nairobista ostettu lierihattu päässä, käsissä ja kaulassa Egyptin El Gounasta ostetun kaulaliinan jäänteet, Kairosta kiskurihinnalla ostettu (gud kvoliti) pitkähihainen paita yläkroppaa suojaamassa, bokserit Maarianhaminasta ja shortsit Porvoon Citymaketista. Olisin halunnut kuvata kauniin Pappilan lahden suunnalta, mutta se ei yllättäen näkynytkään kallioiden ja puiden takaa. Tuolla taustalla kallion takana se häämöttää.


17. Kuoppasuonlahti. Paksut pilvilautat saapuivat uudelleen. Tai en tiedä saapuivatko - tähänhän olin ne joitakin tunteja sitten jättänyt. Valo oli nyt todella tympeä. Kuoppasuonlahden pohjukassa hädin tuskin erottuvat rakennukset kuuluvat Niskaportin tilaan, josta Lyöttilän Marlebäckissä asuneen Hella Wuolijoen väitetään saaneen innoituksensa kirjoittaessaan Niskavuoriaan. Nykyisin tilan rakennukset kuuluvat Iitti Golfille. Puttaileevat siellä, sanoi mummu. Jos Iitin lintuvesien arvo suhteutettaisiin pinta-alaan, Kuoppasuonlahti saattaisi olla ykkönen. Ruottisen Osku oli aikanaan hyvin hankala saada pysähtymään täällä. Sääsniemenlahdelle (oik. Mukulanlahti) vain teki mieli. Suostuttelun onnistuttua oli hauska seurata miehen puhinaa ja syljeneritystä, kun parinkymmenen metrin päässä rantaviivasta käyskenteli 3-4 ei-niin-jokapäiväistä kahlaajalajia. Ruovikkoalakin on kovin pieni, mutta siihen ovat silti tunkeneet samanaikaisesti ruskosuohaukka, kaulushaikara, luhtakana (Rallus aquaticus), rastaskerttunen (Acrocephalus arundinaceus) ja neljä rytikerttusta (Acrocephalus scirpaeus). Nyt en nähnyt linnun lintua.


18. Orikymi. Kirkkojärvi ja sen eteläpuolinen Orikymi ovat vesilläliikkujalle pitkästyttävää seutua. Rannat ovat suoraviivaiset ja melko jyrkät. Kuusimetsä alkaa heti kapean leppä- ja pajupusikon jälkeen. Metsien ystävälle Orikymen ympäristö on sen sijaan imponoiva. Kuvassa vasemmalle jäävä Nuoramensaaren varjoisia itäranta ei ole ollut mökkitontin ostajille houkutteleva, ja maanomistaja tuntui aiemmin unohtaneen alueen muutenkin. Ainakin mehiläishaukka (Pernis apivorus), kanahaukka (Accipiter gentilis) ja lehtopöllö (Strix aluco) ovat pesineet rantametsissä. Linjalaskennoissani 1980-luvun lopussa seudulla oli myös Iitin korkeimmat punarinta- (Erithacus rubecula) ja kuusitiaistiheydet (Parus ater). Suoraan edessä oleva Luhdanmäki iäkkäine kuusikoineen ja haapoineen on puolestaan tarjonnut ympäristön Ilpo Hanskin liito-oravatutkimuksille (Pteromys volans). Viemieni pönttöjen ansiosta laskin Luhdanmäeltä linjoilta erittäin korkeita puukiipijä- (Certhia familiaris), talitiais- (Parus major) ja kirjosieppotiheyksiä (Ficedula hypoleuca). Kuvan vasemmassa laidassa näkyy Orimäkeä. Niemen metsään ei mene tietä eikä polkua Orimäen taloon johtavaa lukuun ottamatta. Metsään olisi täytynyt mennä viljelysten yli tomppelehtimalla, rantahetteikössä tarpomalla tai vesitse, joten kävin Orimäen metsässä ensimmäisen kerran vasta muutettuani Iitistä Joensuuhun. Havainto varoittelevasta pohjantikasta (Picoides tridactylus) kertoo kaiken. Nyt järeimmät kuuset ovat lähteneet sahalle.


19. Kausalanlahti. Parikymmentä vuotta sitten tunsin Kausalanlahden linnut paremmin kuin nyt kirjahyllyni sisällön. Kuvassa avautuvaan maisemaan mahtui puolentusinaa silkkiuikun (Podiceps cristatus) pari härkälinnun (Podiceps griseina) ja jokunen punasotkan (Aythya ferina) pesä. Rantametsissä pesi silloin tällöin pikkutikka (Dendrocopos minor), ja valtaisa määrä kololintuja minun ja Petrin ripustamissa pöntöissä. Varsinainen lintuparatiisi oli viereinen kolera-allas, Luhtalampi, joka ei mataluuttaan kuitenkaan elättänyt noita kokosukeltajasorsia. Nyt Kausalan venerantaa on laajennettu ja Kausalanlahden rantakoivikoita hakattu. Maisema tuntuu kovin vieraalta.


20. Sahanlahti. Kausalan saha (sittemmin Myllykoski Oy:n omistuksessa) Jokuessa lopetettiin 1980-luvun lopussa. Muutamia vuosia koneiden hiljenemisen jälkeen saha-alueella oli vielä kuoriaisia kuhisevia tukkipinoja ja kuorikasoja. Osa tukeista kellui lauttoina Sahanlahdella näyttäviin poijuihin kiinnitettyinä. Etenkin syksyisin Sahanlahti oli oiva kohde jos sattui kaipaamaan haastetta lintujen määritykseen. Nuoruus- ja talvipukuiset lokit, talvipukuiset kahlaajat ja monotonisen ruskeiksi pelkistyneet sorsat tarjosivat sitä itseään. Tapasin sytyttää nuotion itärannan niemen kärkeen, evästellä ja tiirailla lokkeja haukkana. Nyt niemen kärkeen oli ilmestynyt mökki ja minun kalliolleni pariskunta kuhertelemaan. Olivat sentään ymmärtäneet sijoittaa kivigrillinsä nuotiopaikkani päälle. Saha-alue on pusikoitunut. Böheemin läpi on runnottu väkivaltaisesti tie rantaan - jotta puiden raadot saadaan lautattua Nuoramensaaresta Tätäkään en saa enää takaisin. Voin vain katsella autenttisia merkintöjä vanhoista lintuvihkoista. Siihen aikaan tapasin vielä kirjoittaa havaittujen lintujen nimet lyhentämättöminä sekä suomeksi että latinaksi.

 

  • Virran sillan lossi

    (tuntematon)
    Tarkennuksena seuraavaa, vuonna 1960 lossin voimanlähteenä olleen käsikapulasysteemin korvasi lautan sivuun asennettu viiden hevosvoiman perämoottori.
Sivun tarjoaa LiveJournal.com