?

Log in

No account? Create an account

Mika Sipuran verkkopäiväkirja

2. maaliskuuta 2015

2. maaliskuuta 2015

Otso istuu korokeistuimellaan poissaolevan näköisenä, aivan hiljaa. Vähän ennen koulun pihaa puhkeaa puheripuli. Alkaa parin minuutin esitelmä jostain Minecraftin ongelmasta, josta minulla ei ole haisuakaan. Oletan, että puhe on Minecraftistä. Puheessa vilahtelee mineraalien ja alkuaineiden nimiä, joita kuunnellessa nolottaa: olisi varmaan syytä vähän kerrata. Sitten Otso huikkaa heipat, morjestelee kavereitaan ja harppoo etunojassa kohti koulua. On joskus vaikea uskoa, että kyseessä on se sama poika, jonka kanssa kävimme katsomassa lehmiä ja syömässä eväitä lähes päivittäin kesällä 2009. Enää ei lehmiä jaksa edes vilkaista, eikä Otso halua lähteä edes Särkänniemeen, koska ”matka on niin pitkä”. Mutta taas illalla kun nappula tulee kyselemään, voisinko vihdoinkin etsiä sen vanhan kameran vintiltä, jotta hän voisi purkaa sen, varmistun asiasta: poika on edelleen se sama, joka vuoden ikäisenä tutki savivellin koostumusta. Päiväkodin hoitajat kutsuivat Otsoa silloin professoriksi.

Mantsan neloskurssilla teimme karttaharjoituksen, jota pidän lähes onnistuneena. Kuljin syyslomalla Iitissä reitin, määritin gepsillä matkan varrelta 15 pisteen sijainnin, ja otin kulkiessani melkoisen määrän kuvia. Opiskelijoiden tehtävänä on löytää ensin pisteet 100 x 100 metrin tarkkuudella, ja yhdistää ne sitten reitikseni valokuvien perusteella. Jälkimmäinen osa on aika lailla maantieteellisen mieltämisen perusteita. Kun näet kartan, osaat kuvitella silmiesi eteen sen esittämän alueen maisemana.

Opiskelijoiden työstäessä ajatus ajautui digitaalisiin materiaaleihin. Tällä kurssilla emme käytä lainkaan kirjaa, sillä kaikkien tälle kurssien tarkoitettujen kirjojen sisältämät asiat ovat opiskelijoiden saatavilla minun kirjoittamanani, ja kuvat löytyvät verkosta. Jos vain jostain löytäisin ajan, ja sopivan askeettisen ympäristön, tekisin saman kaikille kursseille. Harmillisesti aikaa ei vaan tunnu löytyvän, ja ihmisiä vaivaa painetun sanan palvonta. Jos opiskelijat kirjoittavat oppikirjan kappaleen lähteiden perusteella, ja minä toimin laaduntarkkailija, tulos ei muka ole sellainen, josta voisi lukea vaikka yo-kokeeseen. Mutta kun kirjoitan värittyneitä käsityksiäni bilsan oppikirjaan, jonka nimenä tuttu kustantaja julkaisee, se on elävän jumalan sanaa.

Digitaalisuuden "ilmaisuus" ei innosta. Pari vuotta sitten jonkinlainen porukka kirjoitti matematiikan oppikirjan viikonlopun aikana, minkä oli ilmeisesti tarkoitus osoittaa ilmaisen oppimateriaalin tuottamisen helppous. Toisin kävi. Kirjan tekemiseen kerjättiin valtava mediahuomio, ja tekijät paistattelivat pepsodent virneessä ja rinta rottingilla loisteessa. Tuon projektin jälkeinen kehitys on osoittanut, että oppimateriaalin tekijät ovat ihmisiä – jos he eivät pyydä rahaa, he pyytävät huomiota ja suitsutusta. Muutaman poikkeuksen olemassaolo merkitsee sähköisen oppikirjan tulevaisuudelle saman verran kuin munkkien ja nunnien olemassaolo väestönkasvulle. Eikä tekstin kirjoittaminen ja tehtävien tekeminen (ja niiden jakaminen) edes ole se kynnys. Esimerkiksi maantiede on täysin visuaalinen oppiaine, jossa ilmaiseksi jaettavan oppikirjan tekijän on luistettava laadusta viimeistään kuvituksessa. Se maksaa. Onneksi meillä on ajattelevia ja luovia ihmisiä, ja Wikipedia. Tulevaisuudessa lainataan toisilta osia, luodaan itse uusia palikoita, ja rakennetaan niistä kokonaisuuksia pienissä ryhmissä. Toivottavasti.

Mantsan kolmoskurssilla kuuntelimme hienoja esitelmiä avaruuden uhkista ja makean veden loppumisesta. Asko viritteli minussa pelon: mitä jos nenässäni on mikroskooppinen musta aukko? Mantsan kakkoskurssin tunti meni hieman toisissa maailmoissa. Ryhmä on laadultaan priima plussaa, joten he ansaitsisivat enemmän. Mutta kun tunnin alussa rehtori ja Heikki kävivät esittelemässä tiedeopetuksen suunnitelmia, ja kyselemässä palaverin paikkaa. Ajatus karkasi. Taas syntyy uutta.

Sitten taidelinjan Sinbadin pariin. Tarjoustalosta löytyi yllättäen sopiva patteri radiolaukaisijaan, joten virittelin 15-millisellä kalansilmällä ja laukaisijalla varustetun järkkärin jalustalle tanssilattian ääreen, ja suuntailin itse 70-200 -millisellä lavan vasemmasta laidasta. Fisun kaikki kuvat olivat samanlaisia: hassu efekti, mutta ei vaikuttavuutta. Pidemmällä telellä syntyi satoja kelvollisia kuvia kohtauksista jossa ihmisiä ja liikettä on vähän, mutta tanssijat eivät tunnu kennolle asettuvan. Yritän keskiviikkona uudelleen. Mutta olipahan kattaus lahjakkuutta, kauneutta, uljautta, heittäytymistä ja luovuutta. Olen ylpeä.

Sivun tarjoaa LiveJournal.com