?

Log in

No account? Create an account

Mika Sipuran verkkopäiväkirja

12. toukokuuta 2015

12. toukokuuta 2015

Herätys 4.45. Vaatteet valmiina. Uusi kapsäkki valmiina. Kolme runkoa, viisi objektiivia ja pokkari ängetty kamerareppuun. Akut ladattu. Paperit tulostettu. Piipahdus työhuoneessa. Tietokoneen näppäimistön taustavalo palaa. Outoa. Yritän käynnistää koneen, mutta se ei onnistu. Kymmenisen sekuntia se vilkuttelee sinistä valoa. Toisella kertaa se ei tee enää sitäkään. Joku kovalevyistä lienee kosahtanut. Inhoan tällaisia tilanteita, joissa systeemi louhiintuu juuri silloin, kun sille ei voi tehdä mitään. Siirrän kapsakit pihalle, ja alan odottaa taksia. Teeret pulisevat. Käkikin kukkuu. Auto ja Keke saapuvat minuutin myöhässä.

Tunnin ajelun jälkeen Helikin on poimittu kyytiin, ja taksi on suhannut meidät Länsisatamaan. Aamiainen unisella Tallink Starilla maistuu pahalle. Appelsiinimehusta puuttuvat sekä appelsiini että mehu, ja jonkinlaisessa rasvaisessa pihvissä on pitkä blondin hius. Keke tarinoi kokemuksistaan Koffilla ja hautausmaalla, politiikasta ja susista. Kannella tuulee tanakasti, ja olen menettää takkini Suomenlahdelle. Takin taskussa on lompakko rahoineen ja kortteineen, pokkarikamera, Makapaka ja passi.

Satamassa odottaa yllättävän mukava kaksikerroksinen bussi ja kaksi kuljettajaa. Venäjää puhuvia virolaisia. Tai niin luulimme ensin. Myöhemmin paljastui, että he ovatkin liettuaa puhuvia liettualaisia. Siispä pakaasit bussin perään ja matkaan. Yritän impata baltialaista maisemaa. Omakotitalojen monimuotoisuus silmiinpistävää. Virolaisilla hietikoilla liian korkeita mäntyjä. Rannalla houkuttelevia dyynejä. Sisämaassa vehmasta. Pohjoisempana keltaisia laikkuja, kevätesikkoja. Etelämpänä keltaisia laineita, voikukkia. Paljon kattohaikaroita, naakkoja ja mustavariksia. Vähemmän variksia ja harakoita. Ahdistavan tasaista.

Hotelli Magnus tarjoaa sijan Kaunasissa. Yhden hengen hotellihuone parisängyllä on siunaus – voi olla kahden itsensä kanssa. Lyhyt pyrähdys kaupungilla, esirippujaan laskevassa ostoskekuksessa. Keke ei löydä kosher-viinejään. Puisto on sateen jäljiltä kauniin vihreä. Kuvissa ei. En jaksa odottaa viimeisiä kukkujia pizzeriasta. Laistan heti vastuullisesta valvojan tehtävästäni.

Herätys seitsemältä, kelvollinen aamiainen ja luku: kaikki 30 opiskelijaa ja 3 opettajaa skylinerissa. Usutamme bussin kohti yhdeksättä linnoitusta, IX Fortea, Kaunasin puolustamiseen ja hankalien vankien säilyttämiseen muun muassa ensimmäisen maailmansodan ja holokaustin aikaan käytettyä maanalaista bunkkeria. Kirsikat, omenapuut, kevätesikot ja voikukat kukkivat valtoimenaan, mikä loiventaa julmuuksiin eläytymistä. Hyvä niin. Metalliportaiden alle sijoitettu pimeä betonikoppi, jonka päällä rampataan puupohjaisilla kengillä. Viikko sysipimeässä vesilattiakopissa. Remmejä ja kettinkejä. Raakuus musertaa. Jykevän muistomerkin päällä tuulihaukat puivat kolmiodraamaansa. Me otamme monumentilla ryhmäkuvan ja meitsieitä.

Liian hidasta ravinnonottoa. Liian pitkä taival bussissa. Kuski ajaa maaseudulla, pienten kylien läpi körötellen, ilmeisesti tiemaksuja välttääkseen. Silti edetään rivakasti kohti kesää. Tuorerehua kerätään jo pyöropaaleihin. Monessa talossa näyttää olevan muutama yksi lehmä, pari kanaa, pari lamasta ja ankka, jotka näyttävät suvaitsevan toisiaan aina ystävyyteen saakka. Puolan rajalta alkaa havupuuvaltainen metsä, joka on korkeimmalta kohdaltaan hyvin suomalainen. Kaupungit ja kylät ovat Puolan puolella vähemmän nuhjuisia. Sosialismista on toivuttu Puolassa paremmin, vai onko sitä koskaan ollutkaan?

Ilta on vaihtunut yöksi, kun saavumme Lubliniin. Asukkaita 350 000. Puolan yhdeksänneksi suurin kaupunki. Viihtyisän oloista, ainakin näin iltavaloissa, kevään vehmaudessa. Löydämme suurella vaivalla hotelli Focuksen, joka näyttää ”2 huonetta ja keittiö” -tyyppiseltä ravintolalta. Sitä se onkin. Oikea Focus lopulta. Tarkistan ensin huoneeni suihkukopin koon. Edellisen hotellin suihku oli kaltaiselleni normaalikokoiselle ihmiselle alapesula. Niveliä alkaa kolottaa. Ihan kuin kuume olisi nousussa.

Ranskalainen, esi-isiensä menneisyyden kanssa tiliä tekevä Viviane odottaa meitä kello yhdeksän matkamme pääkohteessa, Majdanekin keskitysleirillä. Majdanek on keskitysleirien joukossa hyvin säilynyt, ja esimerkiksi Auschwitziin verrattuna vähemmän massojen suosiossa oleva synkkishuvipuisto. Vivian kierrättää meitä elämän ja kuoleman portilla, pesuhuoneissa, kaasukammioissa ja myrkyttämöissä. Majdanek oli tuhoamisleiri, jossa onnekkaimmat pääsivät asumaan mutaisten kenttien parakkeihin, epäinhimillisiin oloihin. Turhat kuolivat muutama kymmenen minuuttia saapumisesta. Yhteen parakeista on rakennettu installaatio, jonka avulla voi yrittää pyrkiä asettumaan vangin asemaan. En usko että kukaan pystyy. Tai toivon.

Vihreällä kentällä laulaa harmaasirkku. En heti tunne sitä, en ole kuullut laulua aikaisemmin edes äänitteenä. Yritän väijyä, ja olen lopun matkaa jälkeenjäänyt. Yritän pysyä joukon matkassa, ja räpsiä joitakin kuvia. Vekslaan objektiiveja kalansilmän, 70-200-millisen ja valovoimaisen 50-millisen välillä, mutta mikään ei auta. Kuva ei kuvaa todellisuutta. Tällaisilla reissuilla kamera on lopulta aika turha kapistus. Kuvista tulee juosten kustuja räpsyjä. On oikeastaan parempi, että tietokone sauhahti. Kuvat saavat lahota rauhassa muistikortille.

Tie Varsovaan on suora, ja matka lyhyt. Päivä on ahdettu täyteen ohjelmaa, joten ravintoa täytyy juosta ostoskeskuksesta, Arkadiasta. Myöhästymme kymmenisen minuuttia juutalaismuseosta, mutta se ei haittaa, koska opastus saadaan puhelimen näköisestä laitteesta. Museo on hyvin toteutettu ja isolla rahalla rakennettu. Arkkitehdin kansallisuudesta ei voi erehtyä: pelkistetty, kevyt möhkäle. Yhdessä pienessä huoneessa on enemmän videoprojektoreja kuin Arkadian yhteislyseossa yhteensä, ja laatu on moninkertainen. Informaatioähky ajaa toivottomuuteen, ja luovutan pian. Historiaan ovat jääneet ne ajat kun museoissa oli pääosin vanhoja esineitä. Museon pihalla Keke saa puhelun mieheltä, jonka henkilöllisyys ei koskaan selviä. Hän pyytää meitä synagoogaan. Menemme, vaikka vähän arveluttaa. Tarvitaanko synagoogaan lisää länsimaisia attentaattiuhreja?

Sitten hotellille, kahden tähden. Fasadi ei lupaa hyvää, ja ovella norkoilee karkeapiirteistä kaveria. Kovat kaulukseen, liituraitaa ylle, ja bussi kohti synagoogaa. Aurinko laskee ja sapatti alkaa, joten olemme taas myöhässä. Synagoogassa laulu raikaa. Tytöt ohjataan parvelle ja pojat laittavat kipan päähänsä. Keke on antanut minulle reuhkan, joka on enemmän kauha kuin kipa. Luulen kulkevani karkea läppä päässäni, mutta Keke selittää tämän olevan etelävenäläinen versio suositummasta pienemmästä mallista. Sisään tullessamme israelilaiset vieraat reuhaavat ja tanssivat toistensa harteilla. Miehet istuvat ja seisovat milloin sattuu, kuljeskevat sinne tänne. Kesken kaiken shown valtaavat lapset, joille tarjoillaan mehua. Riemukasta, hallittua kaaosta. Minua hämmentää eniten naisten asema. Naiset ovat toisessa kerroksessa, jotta miesten ajatus ei harhautuisi, mutta silti äijät esiintyvät, iskevät silmää ja vilkuttelevat parvelle. Mutta onhan se luontevaa. Varsovassa on asukkaita 1,7 miljoonaa, ja heistä vain 600 kuuluu juutalaiseen seurakuntaan. Puolison löytäminen omista piireistä ei onnistu baareissa.

Sitten syömään. Käännämme kadulla päitä. Uusnatsi mulkoilee kipaani. Ylihienoksi kerrotussa ravintolassa on huterat muovituolit, ja säästörullasta repäisty paperinen pöytäliina. Israelilaiset tulevat laulamaan meille, ja muutama pojista kyselee opiskelijatyttöjemme ikää. Keke valehtelee puolisentoista vuotta alakanttiin. Ida laulaa Aleksin säestyksellä upeasti – hepreaksi! Ruoka ei ole minun makuuni. Alkumössöjä, kylmää paneroitua kalaa, kanaköntti, kuiva piirakka ja murukahvia. Kaiken kaikkiaan paska ravinteli. Eriäviäkin mielipiteitä esiintyy. Makuasioista saa kiistellä. Muut ovat tosiasioita. Niistä ei.

Takaisin hotelliin vielä saman vuorokauden puolella, kahden tähden. Yritän nukahtaa, mutta kuume tuntuu nousevan. Sitten jonkinlainen huoltomies alkaa ryskyttää naapurihuoneen ovea. Hän käy läpi avainnippunsa äänekkäästi helisten, ja hakee muutaman kerran jostain uuden. Kun ovi viimein aukeaa, käytävän päässä ilmenee tarve putkiremontille. Metalli kolisee ja työkalut kilahtelevat. Kun kalske lakkaa, opiskelijat kokoontuvat käytäville möykkäämään. Ajan yhden porukan huoneisiinsa, ja häpeän heidän puolestaan. Sitten ymmärrän, että he varmaan häpeävät minua. Heillä on siihen syytä. Nukun vajaan tunnin.

Puiseva päivä. Aamulla kolmeksi tunniksi Arkadia-nimiseen ostoshelvettiin. Hyydyn, mutta tiedän tämän olevan opiskelijoille tärkeää. Opintomatkoilla Kiinan muurit ja Louvret kuitataan muutamalla sanalla, mutta ”SIT me mentiin shoppailee!!!” On arvokasta saada tuttujen ketjujen tuttuja ryysyjä edullisesti. Ostan Burger Kingistä noin viiden euron hintaisen aterian, ja yritän tuloksetta törsätä slotejani vaatteisiin. En tunnu tarvitsevan mitään. Supermarket on hieno. Viinahyllyt notkuvat ja aine on halpaa. Ovatko puolalaiset paljonkin suomalaisia enemmän alkoholisoituneita? Onko etanoli tuhonnut Puolan kansatalouden? Suomen valtiovallan perusteluista näin voisi päätellä. Viinahyllyjen ääressä ei paikallisia pyöri. He ostavat leipää ja kalaa.

Matka Varsovasta Vilnaan körötellään taas pikkuteitä mutkitellen. Mieleen jää keskustaltaan viehättävä Augustown kaupunki, jolla on synkkä historia, kuten käytännössä kaikilla Puolan kaupungeilla. Usean tuhannen juutalaisen joukko koottiin ghettoon kanavan ja joen väliselle alueelle, ja kaikki murhattiin ennen venäläisten saapumista. Kuudesta miljoonasta juutalaisesta puolet tapettiin Puolassa, eikä natseja juuri tarvittu. Puolalaiset hoitivat oman kylän juutalaisväestön teurastamisen itse. Puistattaa.

Perillä Vilnassa ollaan iltakymmeneltä. Hotelli on hieno Radisson Blu. Olen pitänyt tärkeänä sellaista perinnettä, että olen joko vatsataudissa tai flunssassa aina kun pääsen paremman luokan hotelliin, joten en tee nytkään poikkeusta. Kerroksessa 22 olisi nähtävyytenä toimiva Skybar, mutta viestitän: ”Menkää, mie jäin”. Nukahdan vartin kuluessa hotelliin saapumisesta. Vartiksi.

Nivelsäryt riivaavat. Herään aamuyöllä napsimaan ibuprofeenia, ja hikoilen sitten muhkean peiton naruksi. Kuumeen mentyä saan pari tuntia aikaa nukkua, mutta puhelin huutaa silti armottomasti liian aikaisin. Bussi tähdätään kello 8.30 vielä kerran kohteeseen: Paneriain metsään Vilnan ulkopuolella. Alue on ollut teurastamo. Alempiin kansoihin kuuluvia, sotavankeja ja juutalaisia on aamuttu kasoihin, ja poltettu sitten kaksi viikkoa leimunneissa kokoissa, 14 000 ihmistä kerrallaan. Luvut ovat menettäneet merkityksensä. Pilkkuvirheillä ei ole väliä. Lahtaaminen ylittää käsityskyvyn. Ihmiset silti muistavat, ainakin näin Voiton päivän tuntumassa. Muistomerkeillä on tuoreita kukkia. Kynttilät palavat. Ihmiset muistavat, koska kivet huutavat.

Alkaa kilvanajo. Ollaan yhä Liettuassa ja kello käy. Ravinnonotto venähtää, ja edessä on vielä kuskin pakollinen 45 minuutin lepo. Keken ohimosuoni alkaa pullistua. Kannustamme ohituksissa ja kiroamme hitaat rötisköt peräkärreineen. Kuski kuroo kaulaa Viron maaseudulla, mutta alkaa jäädä jälkeen navigaattorin ennusteesta Tallinnan ruuhkaisella esikaupunkialueella. Kolme kilometriä satamasta risteys on jumissa. Poliisi nojailee keskellä risteystä autoonsa, ja tupakoi kaikessa rauhassa. Sitten matka alkaa taas taittua. Tallinkin asiakaspalvelu kertoo 19.10 olevan ehdoton takaraja. Olemme satamassa 19.04. Juoksemme portille. Siellä ihmiset seisovat ruuhkautuneessa aulassa. Nåin jännittävää moottoriurheilutapahtumaa en ole aiemmin kokenut.

Tallinkin buffet maksaa 27 euroa, mutta viikonlopputuristien täyttämässä laivassa ravintola on ainoa paikka, jossa ei haise kohtuuttoman pahalle. Raatelen sitkeää sianlihaa, ja jäykistyn tönkkösuolatusta mätisalaatista. Etukäteen varattu taksi odottaa satamassa. Kiertoajelu Nurmijärvellä: Metsäkylä-Palojoki-Kirkonkylä-Rajamäki-Röykkä. Flunssa kiristää otetaan. Kaihertaa. Kati on hereillä. Napsin Buranaa iltapalaksi, käyn suihkussa, ja irrotan tietokoneen piuhoista. Kello on 01.10. Antoisa reissu.

Ääni kähisi vielä aamulla, aamupäivällä se ei edes pihissyt. Usutin Otson kouluun, liuottelin viimeisen kuvottavan makuisen kuumetta alentavan poretabletin veteen, odottelin hikoilukohtauksen, ja ajelin sitten apteekille hakemaan lisää roppia. Lyhyiden päiväunien jälkeen olo tuntui kohenevan. Katselin viimeisten opetuspäivien aikatauluja, ja totesin jakson päättyvän katastrofiin. Viisi seitsemästä kurssista jää kesken. Kukaan ei tule oppimaan asioita, joiden opettamisesta minulle maksetaan palkkaa. Missä tahansa muussa ammatissa saisin tällaisen mokailun jälkeen kenkää. Yrittäjänä takoisin tappiota, ja maksaisin miinusmerkkistäkin luvuista 60% veroa. Mutta olenkin opettaja, joka päästetään kiitokseksi pariksi kuukaudeksi vapaalle.

Puoli viideltä latailin vielä kameran akkuja, aikeena käydä ottamassa kuvia Arkadian taidelinjan Näytön paikasta. Tämä on perinteisesti ollut vuoden kohokohta, vähän kuin loppunäytös taitoluistelukisoissa. Sitten romahdin. Kuumetta alentavilla lääkkeillä hankittu energisyys on vain lainaa. Jaksoin katsoa Leijonien peliä kaksi minuuttia. Ryömin pehkuihin, ja sain pian Lauran ja tabletin lastenohjelmat seurakseni. Lauralla oli viikset ja parta. Tuliaisiksi tuomani tikkarit olivat tahmanneet suun ympäristön, joka oli kerännyt nöyhtää vaatteista ja pyyhkeistä. Pienen parrakkaan tytön tyytyväinen hymy pelasti päivän.

Heräilin yöllä horkkaan. Kahdeksalta aamulla alkava työpäivä ei tuntunut pimeässä täristessä houkuttelevalta, mutta tiesin, ettei minulla olisi aikaa eikä rahaa korvata menetettyjä tunteja. Nappasin väkevän Buranan, ja ajelin lukiolle. Hikoilin itseni auton penkkiin kiinni samalla kun tunsin leijuvani korkeuksissa. Joku oli jättänyt mantsan luokan dataprojektorin ja kaikki muut laitteet yöksi päälle, ja projektori oli louhahtanut ylikuumenemiseen. Kukaan ei ollut muistanut huolehtia hätäsuihkun vesilukosta, eikä hikinen oppitunti syövästä paskanhajuisessa labrassakaan ollut varsinainen pedagoginen fiesta. Kähisin bilsa ykkösen ja mantsa kakkosen tunnit väkisin läpi, ja säntäsin ulos hypätäkseni Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan suuntaavaan bussiin. Bussi ei tullut. Soittelin useamman kerran ajomestarille. Kun bussi viimein tuli, se ajoi väärään paikkaan. Tutustuminen ulkopuutarhaan jäi väliin, mutta opastuskierros kasvihuoneissa sujui kivasti. Yksi asia sujui. Nyt se kesäloma.

Sivun tarjoaa LiveJournal.com