?

Log in

No account? Create an account

Mika Sipuran verkkopäiväkirja

23. kesäkuuta 2015

23. kesäkuuta 2015

Sääennuste povaa tuuliselle kelille jatkoa, joten siirrämme Hornøya-retken huomiseen, ja ajelemme suosikkimaisemissani rantatiellä Hamningbergiin. Lintujen määrä saavuttaa koomisia piirteitä. Merikotka istuskelee tiellä, rannassa kelluu satojen isokoskelojen lauttoja, kahlaajia vilistää rantaviivassa, ja ulapalta voisi löytää vaikka mitä, jos viimakyynelten takaa jotain erottaisi. Lokkeja jallittavia merikihuja tuntuu olevan enemmän kuin viime kerralla, mutta vesipääskyjä ja isokihua ei näy.

Poikkeamme matkalla Vardøssä ostamassa liput Hornøyalle puksuttavaan Hornøya-nimiseen paattiin. Saareen vievä tunneli on jännä. Putki laskeutuu 88 metriä alas meren pohjaan, ja nousee 2890 metrin päässä pintaan saaressa, jonka täyttää idyllinen pikkukaupunki. Löydämme satamasta perkeitä kyttäävien harmaalokkien ja pikkukajavien joukosta kaksi isolokkia, ja Ben Hur-nimisen kalastusaluksen vanavedestä muutamia myrskylintuja. Rantarakennusten spraymaalitaitelijat palkkaisin isolla rahalla koristelemaan Nurmijärveä. Maisemaa hallitsee kuitenkin NATO, erityisesti kukkulan päällä monumentaalisesti möllöttävä Globus II tutka, jota tiettävästi käytetään Venäjän ballististen ohjusten tarkkailuun. Ollaan idempänä kuin Suomen itäisin kolkka, ja matkaa Venäjän maaperälle on alle sata kilometriä. Norjalle NATOon kuuluminen ei silti ole ongelma.

Maiseman jylhyys Hamningbergin tiellä hengästyttää. Pahdat kohoavat korkeuksiin, ja tie puikkelehtii kivipaasien keilastossa. Varanginvuono taittuu pian Barentsinmereksi. Kaukana pohjois-luoteessa on Huippuvuoret, koillisessa Frans Josefin maa ja idässä Novaja Zemlja. Sinne kuoli keripukkiin sairastunut alueen uhkarohkea tutkimusmatkailija Willem Barents, jonka rintakuva pönötti yksinäisenä Vardøn satamassa. Jarkko huomauttaa linnutkin ylittävästä kiinnostuksestani historiaan, mihin en voi kuin nyökätä toteavasti. Historia oli suosikkiaineeni koulussa. Maantieteen löysin vasta yliopistossa, mutta olen jo teininä ajatellut kaiken sijainnista rakentaen. Maa ja nykyisin myös jää ovat tästä paikasta kaukana, ja vastatuuleen vyöryvät mainingit sen mukaiset. Linnusto saa lisää merellisiä piirteitä, ylväimpänä kaikista ulapalla saalistelevat suulat. Olen seurannut kunnioittaen räyskän kalastusta Suomenlahdella, ja kirjokalastajan touhuja Egyptissä ja Ugandassa, mutta suulan sukellus on majesteettisuudessaan omaa luokkaansa. Laskeudumme kivilinnoituksilta raikkaiden tunturijokien laaksoihin ja dyynirannoille, ja nousemme uudelleen terävien lohkareiden labyrinttiin. Ainakin tähän aikaan vuodesta tämä maailmankolkka on paratiisi.

Hamningberg on hiljainen ja tuulinen. Kuvaamme tyrskyjä, ja asetumme kivikkoon ihailemaan maininkeja ja niiden seassa viilettäviä lintuja, erityisesti suulia. Aaltojen seasta pomppii esiin juhlapukuinen jääkuikka. Ahavoittavan merituuliannoksen jälkeen lähdemme ajelemaan viipyillen ja pysähdellen takaisin. Päätämme peseytyä tunturipurossa, tuoreessa sulamisvedessä, ja käymme siitä virkistäytyneenä iltakävelyllä aurinkoisella tunturiylängöllä. Ihmettelen puikoiksi rapautuvaa punaruskeaa kiveä, joka muodostaa tuntureille älykkään suunnittelijan infrastruktuuria. Tunturikihut ovat tähän aikaan arkoja kuvattavaksi. Siimahäntä on ollut suosikkilintuni siitä lähtien kun näin kuvan Einari Merikallion hattuun hyökkäävästä emosta. Einaria ei tohtinut lähestyä edes Olli Järvinen. Mutta kihu. Päätän hankkia Merikallion kirjan Jäämeren ääreltä. Maksakoot rahat.

Yöpymispaikaksi valitsemme täydellisimmän lähes täydellisistä. Puro puuttuu, mutta autossa on pänikkä. Jarkko rakentaa hioutuneesta ajopuusta riu’un, jolla äkistäminen saavuttaa viiden tähden ylevyyden. Jo on kun paskallakin saa kuvata tappituntumalta merikotkaa ja tunturikihua! Pehmeä tunturinummi tarjoaisi makoisat unet ilman makuualustaakin, terävä kivikko antaa paikalle luonteen, lumenviipymä taustalla muistuttaa alueen ankaruudesta ja Jäämeren mainingit tuudittavat uneen. Tuuli tyyntyy, pilvet kaikkoavat ja halli nousee pintaan yöttömän yön punaiseen valoon. Nyt on hyvä ihmisen.

Heräämme paratiisissa. Tuuli on tyyntynyt ja aurinko helottaa. Kokkaamme rauhassa aamiaista, sillä kyyti Hornøyalle lähtee vasta kolmen tunnin kuluttua. Olen jäänyt koukkuun vesitutkimuksiin, joten käyn poimimassa näytteen myös Barentsinmeren 7,2-asteisesta vedestä. Harmaakuvemyyrä häiriintyy touhuistamme, ja päätyy lopulta saaliiksi. Kennolle ja sieltä muistikortille. Tätä leppoisaa leirielämää voisi jatkaa pidempäänkin, mutta ajelemme leirin kasattuamme kohti Vardøtä. Hornøya on nähtävä.

Satamassa on paljon pitkää tötteröä. Nolostelemme omia harrastelijaluokan kolmesataamillisiämme kuin pieniä pippeleitä nakurannalla. Ja paheksumme: ei meidän nuoruudessamme harrastajilla ollut ammattilaisten vehkeitä. Vasta reissun jälkeinen guuglaus paljastaa, ettemme aivan harrastajaseurassa saaressa pyöriskele. Mukana on Ari Tervo, pitkään ihailemani Tuomas Heinonen, Krista Ylinen, Arto Ketola ja lunnipipoon sonnustautunut norjalainen monipuolinen valokuvaaja Jan Kåre Ness.

Lintujen määrä tyrmää paatin lipuessa saaren laituriin. Meteli on melkoinen ja tuoksu orgaaninen. On vaikea edes kuvitella ääni- ja hajumaailmaa myöhemmin kesällä poikasten liittyessä guano- ja kurnutusvahvuuteen. Sitä kun emojen poikasille rahtaamien kalamassojen guaniinin fosfori rehevöittää rantaveden, ja proteiinien typpi- ja rikkiyhdisteet haihtuvat ilmaan. Minulle sekoamiseen riittää tämäkin. Pitäisi ottaa kuvia lintupaljoudesta, mutta räiskin hajanaisia ruutuja yksittäisten lintujen poseerauksista. Muut jäävät kallioiden alle, mutta me Jarkon kanssa kipuamme hiljaisemmille niityille, majakalle, ja sen taakse. Sieltä löydämme rauhan: vain kourallinen lunneja kuvausetäisyydellä, mutta hyvä valo ja rauhallinen tunnelma. Saan kuvan, jota lähdin hakemaan. Palaamme jyrkänteelle rauhoittuneina. Viisi tuntia kaakotuksessa ja paskanhajussa kuluu siivillä.

Törmäämme Vadsøssä pyöräkilpailuun, jonka toimitsija estää meiltä pääsyn huoltoasemalle. Otamme bensaa hirmuiseen hintaan pienemmästä puljusta, ja aloitamme päättömän matkan. Saamme Kilpisjärven kämpän avaimen 24 tunnin kuluttua, ja ajoaika vie hieman yli kymmenen tuntia. Reitti ja ajankäyttö ovat vapaat. Kierrämme Varanginvuonon eteläpuolelle, seudulle joka yllättää minut jylhyydessään positiivisesti. Ylitämme rajan Näätämössä, ja ajamme itäisten erämaiden läpi Inariin, jossa teemme päätöksen: pystytämme teltan rajan tuntumaan Karigasniemellä. Kun mikään paikka ei miellytä, lähdemme kuitenkin ylittämään Finnmarkia Suomi-Neidon ohimolta hauikseen. Suopöllöjä näkyy paljon, mutta Norjakin osaa olla oikeassa valossa ankea, joten päädymme Kautokeinoon, jossa teemme väsymyksen pakottamana lopullisen päätöksen: rajan yli, ja sitten saa surkeampikin paikka kelvata. Sellainen löytyy levähdysalueelta lähtevän sivutien varresta Näkkälästä. Auton mittari näyttää +3 °C kun ryhdymme kasaamaan pikkutunneilla telttaa kohmeisin sormin ja hytisten ei-mihinkään. Ihan kaljatölkkikasan viereen.

Sivun tarjoaa LiveJournal.com