?

Log in

No account? Create an account

Mika Sipuran verkkopäiväkirja

25. kesäkuuta 2015

25. kesäkuuta 2015

Päivä jota olen odottanut eniten. Olen haaveillut jäätikön railosta, sinisestä luolasta, jossa voisin häkeltyä kirkkaan päivän satumaisessa valossa, ja tuntea olevani toisessa todellisuudessa. Samalla seuraisimme Kiekusen jalanjälkiä tämän etsiessä Norjan laaksojäätiköiltä sopulivaellusten alkujuuria. Lyngenin Sydbreenillä ja Vestbreenillä sellaisia ihmisen mentäviä luolia todistetusti on, ja matkaa Kilpisjärveltä on vain puolisentoista tuntia. Koko alkumatkan olen kuitenkin mustannut mieltäni sääennusteilla. Sekä kotimainen Ilmatieteen laitos että luotettavana pidetty Norjan kollega ovat olleet jo pitkään täysin varmoja siitä, että tänään sataa. Jo aamuyöllä ripeskelee kevyesti, ja viimeistään aamukuudesta lähtien pisaroita loikottelee solkenaan.

Lähdemme liikkeelle olemattomien yöunien jälkeen aamukahdelta. Telttaöiden jälkeen lakanoissa olisi viihtynyt hyvin, mutta lupaamme toteuttaa pitkän urvotuksen seuraavana yönä. Kilpisjärvellä on pakkasta ja lehdetön maisema harmaa. Vuonon rannalla on muutamia lämpöasteita ja kesä. Ryhdymme nousemaan Furuflatenin jalkapallokentän nurkalta haalean turkoosia jäätikköjokea myötäillen rehevää lampaiden laiduntamaa laaksoa kohti vuoria. Täällä nähtävyyksiä on oikeastaan kaksi. Jäätiköt ovat se toinen, ja toinen on tämä rehevä laakso, joka kasvillisuuden yleispiirteiltään ja kevään äänimaailmaltaan muistuttaa eteläsuomalaista lehtoa. Lehtokerttu ja kirjosieppo laulavat. Kotkansiipi levittäytyy lepikkojen ja koivikkojen alle.

Kivikkoinen joki muuttuu yhtäkkiä laajaksi kentäksi, jossa jokien palmikoista vain toinen laita on käytössä. Jäätiköt näyttävät sulavan tällä hetkellä hitaasti. Suuntaamme kohti jyhkeämpää jäätikkötörmää, ja huomaamme pian olevamme aivan liian aikaisin liikkeellä. Sinistä jäätä näkyy vain vähän, sillä jää on pääosin lumen peitossa. Jäätikön reunalle olisi lisäksi kiivettävä jyrkkää jäistä rinnettä pitkin. Meidän jalkineemme eivät sellaiseen kykene, joten käännymme takaisin, ja lähdemme ylittämään vaivalloisesti harjannetta, tavoitteena sen takana häämöttävä jäätikön reuna. Jäätikön edessä törmäämme luonnonvastaiseen geomorfologiaan. Soran päällä on viidentoista sentin kerros löysää vetistä savea, ja sen pinnalla nyrkinkokoisia kiviä. Ovatko kivet vettenpäälläkävelijöitä? Prosessi näyttää toimivan jokaisen jäätikön reunalla, mutta sen mekanismi jää arvoitukseksi.

Oikoreitti tarjoaa upeat maisemat, mutta polvet alkavat tutista. Kuljemme jyrkkää lumista rinnettä, jossa kumisaappaideni pito-ominaisuudet joutuvat koetukselle. Jos lähden luisuun, katkon luitani lohkareikkoon. Jos luisu ei pysähdy ensimmäiseen lohkareikkoon, kuolen seuraavaan. Pelkään niin että että elämännauhani alkutekstit ilmestyvät näkökenttään. Lähden valumaan kohti laaksoa, mutta Jarkko päättää yrittää kinkaman yli. Myöhemmin sovimme, että lopetamme vuorikaurisimitaation, ja pysymme jatkossa tasamaalla, vähintään huutoetäisyyden päässä toisistamme. Seikkailun jälkeen tuntuu hyvältä olla elossa.

Toinenkin jäätikkö on lumen peitossa, eikä luolia näy. Otan näytteen jäätikön alta tulevasta vedestä lukion laboratoriossa analysoitavaksi, sillä haluan tietää, mikä tekee siitä väriltään ja maultaan niin omalaatuisen. Sitten käännymme takaisin. Myöhemmin illalla chileläinen Facebook-kaverini Claudia vääntää tietämättään veistä märkivässä haavassa julkaisemalla kymmeniä kuvia juuri sellaista sinisistä luolista. Hän heiluu niissä parhaillaan jossain Andeilla. Vaikka jäätiköt tuottavat pettymyksen, maisemat ylentävät mielen. Ei näitä mäkiä suotta kutsuta Lyngenin Alpeiksi. Kävelemme kaksitoista tuntia jyrkillä rinteillä ja lohkareikoissa. Huomaamme naaman käristyvän kirkkaassa paahtessa. Kiroamme sääennusteet. Matkaa kertyy noin 24 kilometriä, mikä on minun kunnollani, tässä maastossa, parin tunnin yöunien jälkeen ylärajalla. Laahustamme tolkuttomina hoipperehtien alas laaksoon, ja päätämme sohvaperunoitua toistaiseksi luksuskämpässämme. Kinttuja kivestää.

Jäykistää. Vaikeuksia lähteä liikkeelle. Emme lähde. Luksushuvilassamme on roskasapuskaa ja kaikki länsimaisen ihmisen kaipaamat mukavuudet pesukonetta lukuun ottamatta. Sellainen näkyy ikkunasta. Norjalainen perhe on laittanut asuntoautonsa peräkonttiin sivusta täytettävän Whirlpoolin ja kuivausrummun, ja nostanut ne tuohon auton taakse mättäälle. Moiseen en ole aiemmin törmännyt. Sähkö tulee asuntoautosta, ja jätevesi valuu muovipaljuun, mutta puhtaan veden lähde ei pintapuolisella tarkastelulla selviä. Katselemme kun punatukkainen neito hipsii crocseissa kirjopyykille. Aamupäivä kuluu näin leppoisasti.

Iltapäiväksi ajamme Norjan puolelle koluamaan Didnojoen varsia. Keli on kurja. Tuulee ja pilvet roikkuvat matalalla. Kun kasvitkaan eivät ole ehtineet tuottaa vihreää, maisema on väritön. Haltin suunnassa näyttää olevan lunta, joten emme lähde Lossujärvelle. Ampuhaukka lennähtää, mutta muuten on hiljaista. Sopuleja tosin on. Yksi niistä syöksähtää jaloistani, ja tunkee itsensä kivenkoloon. On siellä turvassa. Tuhahtelee. Otan vesinäytteen joesta, ja alamme talsia tuhnussa alas laaksoon.

Viimeinen päivä Yliperällä. Löysä lomailu alkaa ällöttää, joten asetan itselleni tiukan tavoitteen: raapaisen terävän lajikuvan kiirunasta. Olkoot pönötys, kunhan on terävä. Kiipeämme Saanalle, ja löydämme ensimmäisen mallin kaakkoisjyrkänteen partaalta. Koiras on peloton, joten kuvasta tulee terävä. Tavoite täyttyy. Pohjoisrinteeltä löydämme vielä kiirunapariskunnan ja keräkurmitsoja. Huipulla yritämme houkutella kohtuullisella menestyksellä pulmusta kuvausetäisyydelle Jarkon puhelimen laululla. Kuvaussessio jää lyhyeksi. Saanan hupun lämpömittarista roikkuu vinoja jääpuikkoja. Viima tönkköyttää sormet.

Jarkko päättää kiertää Saanan, tavoitteenaan sepelrastas. Minä suuntaan autolle. Käyn ottamassa vesinäytteen Siilaskoskesta, ja harkitsen kiipeämistä Mallalle. Lumessa rypeminen ei innosta, joten hylkään ajatuksen. Ampuhaukkaa kookkaampi jalohaukka liitää Jehkatsin rinteellä ja saa tunturikihun peräänsä. Jarkko tulee kämpälle viisi tuntia myöhemmin. On löytänyt sepelrastaan yritettyään pitkän kaavan mukaan. Käymme ravintolassa syömässä retkikunnan viimeisen ehtoollisen, ja pakkaudemme.

Lähtö Kilpisjärveltä klo 6.00. Edessä Googlen mukaan seitsemäntoista tunnin ajo. Tien yli lennähtää sepelrastaskoiras klo 6.12. Ajamme kolmen tunnin vuoroissa halki aurinkoisen pohjoisen ja sateisen etelän. Muistan asioita, joita minun piti tällä reissulla tehdä. UV-mittarit eivät mitanneet, eivätkä sukelluskotelot kastautuneet. Makrokin unohtui reppuun. Voi olla että näille seuduille täytyy vielä palata. Päässäni soi varsin mieluisana korvamatona Arch Enemy. Jätettyäni Jarkon Lappeenrantaan löydän lokerosta sattumalta levyn, jolle olen poltellut Arch Enemyä, Epicaa ja Yövissyä. Köykäisiä minun makuuni, mutta naisäänen ja mörkö-örinän kontrasti pitää mukavasti hereillä. Olen kotona kello 22.31. Trippimittari näyttää lukemaa 4313.

Sivun tarjoaa LiveJournal.com