?

Log in

No account? Create an account

Mika Sipuran verkkopäiväkirja

Kymijoki-sarja II: Kymijoen toinen kutsu

Kymijoki-sarja II: Kymijoen toinen kutsu

Previous Entry Share Next Entry

Tiistaina 22.6.2010. Saapumispäivä. Vehmas maisemareitti johdattaa Iittiin. Nurmijärveltä Hyvinkään, Mäntsälän, Pukkilan, Myrskylän ja Artjärven kautta. Tunnelman luovat alkumatkalla Soulfly, Volbeat ja Bad Religion, loppumatkalla Ilkka Malmberg YLEn Miten minusta tuli minä -tallenteessa. Olen perillä iltapäivän taittuessa iltaan. Hyttysiä on vähemmän kuin kuvittelin. Kannan omakotitalon sisustuksellisen verran varmuudenvuoksi-tavaraa mökkiin. Juomiakin yli 30 litraa. Virittelen työhuoneesta tähteeksi jääneen television vanhan digiboksin jatkeeksi, ja piipahtelen katolla vääntelemässä antennia. Se näkyy, pallo näkyy!

 

Kuva 1. Kajakki on auton katolla väärinpäin. Ilman syytä. Istuma-aukko haukkoo ilmaa ja kanootti laulaa maagisesti vauhdin ylittäessä 40 km/h. Vasta Väärtintiellä saan kaivettua muistilokeroistani mistä tapaelma on tuttu. Kolmannen asteen yhteyden Alien-melodia! Kaiken sen SETI-vouhotuksen jälkeen, näinkö ne yrittävät kontaktia?

Etelä-Afrikka jättää kelvollisen jälkimaun itsestään. Afrikan joukkueiden yleinen menestys ei ollenkaan. Muutamalla pelillä ei olisi merkitystä, ellei maailmantalous imitoisi niitä. Afrikka on ikuinen lupaus. Eurooppa epätasainen, ylikorostettu hiipuja. Aasian vahvuudesta ei haluta innostua. Aasia on omituisuudessaan pelottava. Yhdysvallat pärjää kelvollisesti niilläkin aloilla joilla se on heikoimmillaan. Etelä-Amerikka lunastaa Afrikalle sälytetyt odotukset. Vaikka Maradona on suuri persoona, en soisi hänelle maailmanmestaruutta, sillä silloin Suomenkin olisi valittava Matti Nykänen mäkihypyn päävalmentajaksi. Brasilialla on keskinkertaisin joukkue niistä jotka olen nähnyt. Chile ailahtelee. Uruguay on näkymätön. Olisikohan nyt Paraguayn aika?

Lasken kajakin syanobakteerien täplittämään Märkjärven veteen ja melon hetken ympyrää. Pysyn monta kertaa pystyssä, mutta alan pelätä huomista isompaa ympyrää. Riittääkö rapakunto? Jäänkö Jaalaan, nykyiseen Kouvostoliittoon? Totuttelen itseluottamustani vahvistaakseni ällän muotoiseen asentoon vielä hetken. Katson ettei kukaan ole näkemässä, ja alan lukea kajakissa Jouni Hynysen kirjaa Kesämies, jonka ”…ei luulisi olevan liian vaikeaa tekstiä lukea paikallisen juottolan terassilla tai mökillä laiturin nokassa parin kaljan jälkeen.” Ilmeisesti kaljaton kajakki ei tarkoitukseen sovi, sillä tolkuttoman ryyppäämisen ja pahoinvoinnin kuvaaminen ei jaksa nostaa. Jotain Hynysessä silti on. Naisen elämää äimistelevän pakinansa hän päättää: "On ne aika epeleitä ne naiset. Mutta onneksi niillä on tissit ja perse. Niitä katselee mielellään." Harvalla julkisuudesta elävällä miehellä on nykyisin voimaa sanoa tai kirjoittaa noin, edes huumoriselitykseen nojaten. Tässä maailmassa tissibaarit ovat häpeä, säälittävien setien heikkoutta, Chippendalesit vapauden symboli. Hynysen kieli on muutenkin (usein häiritsevän tarkoituksellisesti) holtitonta revittelyä. Soundcheckin suomennos raskaille orkestereille huvittaa: äänenpaineentarkastus.

Illan päätteeksi pohjoismainen tripla: ruotsalainen dekkari (Wallander 25: Indrivaren DVD:llä), norjalainen olut (Nøgne 100) ja suomalainen sauna (Harvian Kipakka kiuas, hirsiseinät). Miten likaisia ovatkaan ne ihmiset jotka eivät käy koskaan saunassa? Suihku ja kylpy eivät ajavat eri asian. Miten paljon menettävätkään ne jotka lipittävät koko ikänsä suomalaisia rapakaljoja? Lauteenpesuvesiä. Wallander jättää kylmäksi, mutta HP:n läppärin ja Grado SR 80 -kuulokkeiden kyky toimia sähköistetyn selkosen elokuvateatterina vakuuttaa. Pirtinpenkki takkatulen loimussa oranssin auringon kajossa voittaa Flamingon nojastoolit.

Etelässä Maradona halaa läskiin vanhukseen silminnähden kyrsiintynyttä Messiä. Pohjoisessa yö laskeutuu lämpimän punertavana. Käki kukkuu, lehtokurppa kurnuttaa, satakielen loppurätinä kuuluu kaukaa. Ajatus iltayömelonnasta alkaa viehättää. Niin teen. Nukun huomenna aamuonneni ohi. Lähden matkaan puolenpäivän aikaan, ja panen sitten 12 tuntia melalla koreasti. Nukahdan 11 tuntia ennen lähtöä Hynysen viereen nahkasiipisten rapistellessa räystään kolossa. Pohjanlepakoita.

Keskiviikkona 23.6.2010. Melontapäivä. Komennan itseni mikrokahvin ääreen yhdeksältä. Jos kymmeneltä lähtisi. Kymmentä vaille kymmenen naapurimökin saunatyömaalle piipittää betoniauto tientukoksi. Minkähän tähden noin suuresta sammiosta täytyy ammentaa noin ahtaalla ruutalla? No, hätäkös tässä? Ei ole betoniautollakaan, joten lasken kajakin Hiidensaaren tulentekopaikalla veteen vasta varttia vaille kaksitoista. Aurinko hautoo lähes pilvettömältä taivaalta. Kolme kermanvalkeaa tyttöä grillaa itseään laiturilla. Ovat tulleet Volvolla. Olisikohan vanhin tytöistä neljäntoista? No, eihän ajotaitoa harjoittelematta saa.


Kuva 2. Lähtö Hiidensaaren nuotiopaikalta. Hiidensaari on minulle pyhä paikka. Siellä ei käyttäydytä miten vain. Pyhän vuoren alla kajakkikin lasketaan vesille rauhallisin liikkein, kolisematta. En täysin niele vuoresta sepitettyä muinaislinna-hypoteesia, mutta tavoittamaton menneisyys vuoren huipun männynränkkälöissä kaikuu. Vuonna 1931 Iittiin pesiytyneet oopperalaulaja Väinö Sola ja näyttelijä Kirsti Suonio lainasivat Marlebäckistä Hella Vuolijoen flyygeliä, ja raahauttivat sen vuoren huipulle kiekumisensa taustaksi. Perinne löpsähti tuolloin nopeasti, mutta se herätettiin myöhemmin henkiin. Flyygeli vaihtui pianoksi, jonka urheiluseuran vähemmän urheilullinen osasto on kantanut vuorelle paikallislehden toimittajan räpsiessä. Perinne on kunnioitettava, vaikka en klassista laulua arvostakaan. Korkeakulttuuri on matalaa. Paitsi vuorella.

Ryhdyn veivaamaan melaa määrätietoisesti vaikka minulla ei ole vankkaa tietoa määränpäästä. Olen piirtänyt etukäteen reitin Hiidensaaresta Jaalan Verlaan, mutta en uskalla ajatella asiaa niin. Melon vain, ja päätän Lintukymin suulla jatkosta. Tuulta on enemmän kuin luvattiin, katseltavaa vähän. Yksinäinen pikkulokki jahtaa varista. Lepikoista kuuluu kirjosiepon helskytystä. Rannat on mökitetty tiiviisti. Mökit ovat enemmän tai vähemmän tyylittömiä mukaelmia teemasta. Kuistilla jököttää isännän tuoli, sivummalla siro kahvitteluryhmä. Petyynit ja pionit ovat kukassa. Toisaalta kärrätyllä rantahiekalla on grilli, laituri ja pikaliippari. Kyllästyn katselemaan rantoja joilla ei näy edes sisäisesti kauniita auringonottajia, ja melon tauotta niemenkärkiä sivuten Lintukymille. Nielassaaren jälkeen havahdun. Olen saapunut Kouvostoliittoon. Olen nyt vihamielisillä vesillä. Gepsi näyttää keskinopeudeksi 7,2 km/t. Näköjään sopiva aerobinen tempo.


Kuva 3. Canon PowerShot G9:n viimeinen, 4425. kuva. Kuvassa vasemmalla K-kaupasta hankittu 1,5 litran pullo Fantaa (appelsiini, ei kevyt), Arctic Star 570 -kajakki, Lidlin urheilujuomaa ja Garmin GPSMap 60 CSx satelliittipaikannin. Vasemmassa reunassa Lintukymin viimeisiä ruovikkoja uoman kaventuessa joeksi. Infotauluissa Lintukymi nostetaan merkittäväksi lintuvedeksi. Kahden ruokokerttusen, pajusirkun ja kahden punasotkakoiraan perusteella en ole vakuuttunut.

Lintukymi kapenee koillisessa joeksi jolle ei ole kartassani nimeä. Vesi on kirkasta. Rantametsän varjossa pohja näkyy hyvin. Isoja loviniskaisia lahnanjörriköitä ja pieniä sorvia mököttää pohjassa. Ja melkoinen körmyniska ahven, aivan väärässä paikassa väärään aikaan. Mitään muuta nähtävää ei olekaan, niitä iänikuisia mökkejä vain. Kyseessä voi olla ennemminkin aistien lomautus, sillä edessä on Puolakankoski jota olen pelännyt etukäteen. Onko maasto sellaista että kajakin kantaminen onnistuu? Vastaan tulee kolme ilmeisen helpottunutta keski-ikäistä naista kajakeilla. He kyselevät, onko joki edessäpäin melottava? Tästä päättelen, että minulla on edessäni ei-melottava osuus. Hivuttaudun kohti kohinaa. Vaihtoehtoja on puntaroitava huolella.

Valitsen kahdesta kantovaihtoehdosta lyhyemmän. Lähestyn pientä kannasta aivan virran vasenta laitaa, jossa virtaus näyttää siedettävältä. Kadun päätöstäni pian sillä huomaan ajautuneeni kivikkoon, jonka akanvirrat heittelevät lähes kuusimetristä merikajakkia holtittomasti. Noin 30 metriä ennen kannasta virta nostaa kajakin keulan kivelle, eikä mitään ole tehtävissä. Kaadun louhikkoon, ja tunnen terävän kiven hiertävän ikävästi selkääni. Haistan paniikin nousevan, revin aukkopeitteen raivolla irti, ja luikahdan kajakista veteen. Paniikki helpottaa, sillä seison tukevasti pohjassa, ja rantaan on matkaa vaivaiset viitisentoista metriä. Raahaan kajakkia tempovassa virrassa horjahdellen, kivenkoloihin humpsahdellen ja perhosiimaviidakossa twistaten. Pohjassa jurottaa tyhmänoloinen taimen jota en malta olla koskettamatta. Lähimmältä rannalta katsoo ystävällinen kalastaja, ja kohauttaa hartioitaan: ei voi auttaa. Ajattelen hetken tunnettua sukulaisvalintaesimerkkiä, mutta unohdan sen ryhtyessäni inventoimaan tappioita. Pokkarikamera ja iPod olivat kelluntaliivin taskussa. Ne ovat mykkiä. Virta vei penkinpehmusteena olleen pyyhkeen, mutta ystävällinen kalamies kalasti taitavasti hattuni ja juomapulloni. Jaloissa ja käsissä on ruhjeita, mutta kipua ei tunnu. Kuivattelen hetken padolla, turisen verkkopaitaisen miehen kanssa Suomi meloo -tapahtumasta, ja jatkan sitten matkaa. Iso-Kamponen on kaunis järvi, mutta en jaksa ihailla sitä pidempään. Verlaan on päästävä. Sinne ja takaisin.


Kuva 4. Siinä se on, Verla. Mokoman takia rähjätty. Pällistelen hetken turismona. Internet tietää kertoa seuraavaa: Maailmanperintökohde Verla on ainutlaatuinen nähtävyys. Vanha pahvitehdasmiljöö Verlankosken äärellä sijaitsee Pohjois-Kymenlaaksossa, noin 30 kilometrin päässä Kouvolan keskustasta. Verla hyväksyttiin Unescon maailmanperintöluetteloon 1996.


Kuva 5. Vaikka pullea pariskunta tirskahtelee märkää läikkää haaruissani, kuvailen hieman julkisesti. Tässä vanha ja uusi Verla kontrastissa. Toinen Internet kertoo seuraavaa: Hugo Neuman perusti Verlankosken partaalle puuhiomon vuonna 1872. Toinen hiomo rakennettiin Verlaan 1882 ja sen yhteyteen nousi myös pahvitehdas. Kissakoski Oy osti Werlan Puuhiomo ja Pahvitehdas -yhtiön vuonna 1920 Kissakosken paperitehtaan tulipalosta saaduilla vakuutusrahoilla. Pari vuotta myöhemmin, vuonna 1922, Kymin Osakeyhtiö (nyk. UPM-Kymmene) osti Kissakoski Oy:n ja Verlan sen mukana. Tehdas lakkautettiin 1964, ja sen laitteet ja rakennukset jätettiin koskemattomiksi. Verlan tehdas avattiin museona vuonna 1972. Verlankoskessa toimii edelleen 1950-luvulla rakennettu sähkölaitos sekä uudempi vesivoimala 1990-luvulta, jotka kuuluvat nykyisin KSS Energialle.


Kuva 6. Patruunan pytinkiä, väentupaa ja tehdasmiljöötä pällistellessäni ymmärrä hyvin työväenliikkeen synnyn. Kateudesta syntyy paljon suurta ja mahtavaa. Internet jatkaa loputonta luentoaan: Ensimmäinen Eduart Dippellin Verlassa säilyneistä suunnittelutöistä on tehtaan johtajan asunto, Patruunan pytinki (1885). Se edustaa kansainvälistä koristeellisen puurakentamisen tyylivirtausta, joka levisi Suomeen 1860-luvulla saavuttaen suosiota ensin rautatieasemien ja huviloiden rakentajien keskuudessa. Vuonna 1898 rakennettiin kartanomaisen Patruunan pytingin kaksikerroksinen tornimainen laajennusosa. Samoihin aikoihin tehtiin pytingin ympärille värikäs puisto ja keilarata paviljonkeineen sekä kahdeksankulmainen palokalustovaja.


Kuva 7. Ja Internet päättää esityksensä: Verlan tehtaan päätuote, valkoinen puupahvi, nautti oman aikansa markkinoilla hyvää mainetta. Sitä myytiin kotimaan lisäksi Venäjälle, Keski-Eurooppaan ja jopa Etelä-Amerikkaan saakka. Tärkeimmät Verlan pahvin käyttäjät olivat kotelotehtaat ja kirjansitomot. Tehtaan vuosituotanto, lähes 2 000 tonnia pahvia, vastaa nykyisin suuren paperitehtaan vuorokausituotantoa. Pitämällä kiinni vanhentuneesta koneistuksestaan Verla jättäytyi suosiolla maamme pienten tehtaiden joukkoon. Verla saavutti tuotantohuippunsa toimintansa ehtoopuolella, vuosina 1943 ja 1951, jolloin sen pahvin tuotanto lähestyi 2 900 tonnia. Koko 81 vuoden yhtäjaksoisen toimintansa aikana Verlan tehdas valmisti noin 150 000 tonnia pahvia. Nykyaikainen, keskisuuri tuotantolaitos tuottaa vastaavan määrän puupitoista kartonkia puolessatoista vuodessa. Pelkkä määrällinen vertailu ei kuitenkaan tee Verlalle oikeutta. Sen pahvi, niin tehdasvalmisteinen kuin olikin, kulki tuotannon aikana kymmenien käsiparien kautta, mikä antoi sille käsityön leiman.


Kuva 8. Paluumatka alkaa. Maisema näyttää idylliseltä, mutta ei tunnu siltä. Kuvan resoluutio ei tee oikeutta mäkärämassoille, jotka imevät jo valmiiksi heikosti happea kuljettavat suoneni tyhjiksi. Ne paskiaiset tarraavat takajaloillaan säärikarvaan, ja potkittelevat siitä ponnistaen kohti hurmetta. Olen märkä, kananlihainen ja kupattu.


Verlan ranta on ruma, turisteille esiteltävä osa alueesta puunattu. Lampaat määkivät. Etäämmällä soi pilipalimusiikki, jonka tauotessa kohtalainen joukko höynäytettyjä läpsyttää käsiään yhteen. Lähden mielelläni pois. Melon myötävirtaan reilusti yli 8 km/t keskinopeudella. Pienen lepotauon jälkeen olo olisi euforinen, ellei ahteria kolottaisi istuminen luuviuluille kääpiöille muotoillulla muovipenkillä. Olen pian Puolakankoskella. Kajakin kantaminen pidempää reittiä on yllättävän raskasta, mutta selviydyn siitä parinkymmenen metrin välein puhallellen. Mikset laskenut alamäkeä? Kysymys ainoalta saalista saavalta, eli porukan älykkäimmältä kalastajalta ei ole ollenkaan huono. Haluaisin, mutta en osaa enkä uskalla tällä pitkällä lasikuitukajakilla.

Mätänevien kalanperkeiden haju saattelee yhden miehen retkueeni matkaan. Olen päättänyt meloa pysähdyksittä mahdollisimman pitkään, mutta on hyvä etten tässä vaiheessa tiedä melovani tauotta koko loppumatkan, noin 16 kilometriä. Myötävirtaan louhiminen on helppoa. "Sä menet yllättävän lujaa", huikka koiraa uittava poika laiturilta. Koiruuttaan hän heittää kepin kajakkini eteen. Sakemanni päättää olla noutamatta, ja samalla taittamatta selkärankaansa kajakkini kokkaan. Aurinko paistaa jo matalalta. Oranssi maisema on kaunis. Päätän meloa loppumatkan Pyhäjärven pohjoisrantaa pitkin, mutta väsyneenä luistan periaatteistani, ja suuntaan lopulta tyynen Jaalanselän yli Kätkytsaareen, ja siitä edelleen Hiidensaareen.

Pahasaaren kohdalla huomaan harmaapartaisen miehen soutavan perässäni plaanissa minua kohti. Kuntosoutajako? Ei, hän seuraa minua ja lähestyy. Hiljennän, ja valmistaudun sivaltamaan joukkomurhaajaa melalla. Parinkymmenen metrin päässä mies tiivistää asiansa: "Onko yösijalle tarvetta?" Jossain lähellä olisi liiton mökki, jossa voisin bunkata. Kiitän tarjouksesta. Mies jatkaa turinointia. Turahtelen takaisin, ja kiitän uudelleen. Mies jatkaa turinaa, toistaa samaa asiaa. Lopulta en enää kuuntele, vaan ihmettelen kyynisyyttäni. Minkä liiton? Millaiseen aivopesuun olisin joutunut? Kun mies vihdoin kertoo päästävänsä minut jatkamaan, alan kauhoa keula ja suupielet vaahdossa. Mies toi mäkäräiset keskelle selkää. Avuliaisuuttaan.

Tulen loppumatkan haipakkaa, nirvanassa, melontatapojen vastaisesti välillä aukon takareunaan nojaten. Rantaudun Hiidensaareen klo 21.55 rättiväsyneenä, peräpää liekeissä. Gepsin mittaama kokonaismatka on 38 030 metriä. Kokonaisaika vesillä 9 tuntia 43 minuuttia. Aika liikkeellä 6 tuntia 58 minuuttia. Keskinopeus 3.9 km/h. Keskinopeus liikkeellä 5.5 km/h. Reitti täällä. Tappiot: Canon PowerShot G9 (kastunut), iPod Classic 60Gt (kastunut), vihkisormus (pudonnut), naarmuja ja ruhjeita. Voitot: muistoja liplattavasta vedestä, kortteikon kohinasta, auringonkilosta, vehreistä rantalepikoista, mudantuoksusta, tyynen pinnan peilistä, kuikan sukelluksesta, taimenen limaisuudesta, käen kukunnasta, vilvoittavasta tuulesta, mielen ja kropan peräänantamattomuudesta, ystävällisistä ihmisistä. Niillä pärjännee pitkän, pimeän, kiireisen talven yli.

Saavun edellisillan saunan jäljiltä lämpimälle Märkjärven mökille klo 22.25. En jaksa lämmittää saunaa. Katselen hetken jalkapalloa. On väärin että Ghanan tapainen tylsän eurooppalaisen jalkapallon joukkue selviää 16 parhaan joukkoon, mutta väripalloilijat Kamerun, Norsunluurannikko ja varauksin myös Etelä-Afrikka saavat riiputtaa päätään. Negatiivisena ihmisenä riemuitsen siitä että Saksa ja Englanti ovat vastakkain jo ensimmäisellä pudotuskierroksella. Saadaan toinen inhokeistani ulos. Vaikka Saksa on listani kärjessä, toivon Englannin putoavan. Saksa ansaitsisi nelossijan. Tai aivan sama. Sammun.

Torstaina 24.6.2010. Palautuspäivä. Kaatumisen jälkiä juihlii. Oikeasta polvesta on kuoriutunut orvaskesi Otson kämmenen kokoiselta alueelta. Vasen sääri aristaa. Selässä on yksi kosketusarka nikama. Oikeassa reidessä on iso tummelma. Ranteissa helvetillinen reuma, sormissa skolioosi. Vasemman käden peukalossa on puhjennut rakko, pikkusormessa nirhauma. Tiede on osoittanut kädellisten poikkeuksellisen kyvyn oppia, joten yritän minäkin: 1) En enää lähde melomaan jokimaisemiin ilman apupyöriä. 2) En enää lähde melomaan jokimaisemiin kuusimetrisellä merikajakilla. 3) Kun lähden melomaan jokimaisemiin, hankin sitä ennen lyhyemmän, ämpärimuovisen retkikajakin. Sellaisen josta Roinisen Heikki sanoi: sillä voi hyppyyttää puiden yli. 4) Koskenlasku kajakilla houkuttaa. Onkohan niitä koskivannoja saatavilla tällaisille läskeille XXL-miehille? Myllykoski Bigwaterin laskijat olivat kaikki kääpiökasvuisia.

Suunnittelin suuntaavani tänään Vuolenkosken yläpuolisiin kalliomaisemiin. Vilkaisu karttaan ei nosta motivaatiota. Samoja tupaten mökitettyjä rantoja kuin eilen. Tuuli voimistuu, pilvehtii. En lähde autoilemaan, vaan pudotan kajakin Märkjärven rantaan, ja liplattelen reilun tunnin mittaisen palauttavan lenkin. Kokonaismatka 10 410 metriä. Keskinopeus (eilisestä poiketen vain oma painoni lastina) 8,0 km/t. Hapoille meni. Tasapaksu vatkaaminen tutuilla vesillä ei jaksa imponoida, joten tein viihteeksi teknisiä testejä. Keskinopeus myötätuuleen (3 m/s) peräevällä 8,1 km/t ja peräevä nostettuna 8,4 km/t. Keskinopeus vastatuuleen peräevällä 7,7 km/t ja peräevä nostettuna 7,8 km/t. Rutiinin vahvistuessa en enää luikertele ilman evää, joten sitä ei kannata näissä oloissa käyttää. Peräsimestä voisi olla apua, mutta jollain tavalla se on melonnan hengen vastainen.


Kuva 9. Minä, mela, mekko ja Märkjärvi. Märkjärvi on tuiki tavallinen järvisuomalainen lutakko. Rantojen pellot ja metsäojat ovat onnistuneet rehevöittämään kirkkaalta näyttävän veden sinibakteerikuntoon. Tusinajärvestä Märkjärven erottaa kuvassa vasemmassa reunassa näkyvä kallio johon muinaiset töhrijät ovat laappineet kuvia hirvistä ja metsämiehistä. Kirkkoveneitä ei tuolloin osattu piirtää, sillä kirkkoa ei ollut. Jos muistan oikein, maailmaakaan ei oltu vielä luotu.

Ilta kuluu toipuessa. Lihakset eivät ole yllättäen rehkinnästä moksiskaan, mutta lukuisat ruhjeet ja repeämät huutavat aikaa toipumiseen. Katselen Hamsterit Suomi-viihteen klassikot DVD:ltä. Karmea kuvanlaatu häiritsee Huovisen erinomaisuutta. Aikaa jää myös katsoa pätkissä Pekko Koivusalon Pohjantähti. Elokuva on hyvä, ja Koivusalo on mainettaan parempi ohjaaja, mutta koko tuotantotiimi on katsonut Laineensa liian hyvin. Niin olen minäkin, sillä lisäsin päästäni Matti Kassilan kertojanäänen hiljaisiin kohtiin. Yksi kohtaus repii syvältä. Se jossa jossa valkoiset teloittajat huutavat Anton Kustaa Laurilan nimeä vaivaistalossa, ja tämän vaikeasti kehitysvammainen poika havahtuu elinikäisessä sellissään: isäää! Loppuillan toljotan elänä kuolleena jalkapalloa ja poden syyllisyyttä. Olen syyllisessä elämänvaiheessa. Jos en ole töissä tai lasten kanssa, tarvitsen siihen ulkopuolisen pakon. Minulla on vielä paljon opittavaa elämästä. Hyvä niin.

Kaksitoista kuovinaarasta lentää etelään. Pajulintujen laulu on hiipunut. Tiaispoikueet melskaavat teineinä lepikossa. Räystäspääskyjenkin poikaset pyrkivät ulos syöpäläisten valtaamasta pesäpallostaan. Päivät lyhenevät. Elän eteläsuomalaisen luonnon kalenteria. Siinä kesä alkaa toukokuun 20. päivän tienoilla ja päättyy juhannuksena. Joku saattaa haukkua pessimistiksi, mutta minun syksyni on jo tullut. Haistan sen iltayömelonnassa. Mätänemisen haju peittoaa kasvun tuoksun Märkjärven kaislikossa. Naapurimökissä syödään grillikyljysten kyytipoikana uusia perunoita joissa yllättävän paksu kuori.

Perjantaina 25.6.2010. Eräs kaunis päivä.  Kävin taannoin pyhiinvaeltamassa Jaalan Kaajärven rannalla. Nyt otan uuden askeleen, ja melon järven ympäri. Tarkoitus oli kuunnella Kaajärven rannat -levyä meloessani, mutta joudun tyytymään hyräelyyn veden tunkeuduttua iPodiini. Vastarannan valssiTäällä ei nauraa saa asioille, joille muualla saa. Myös ikävät asiat visusti omana tietonaan. Töitä ja töitä ja kireitä vöitä ja pyhänä kerrasto puhtoinen. Täällä on huveina lepo ja liemi lämpöinen. Rannoilta Kaajärven kantaa laulu jos vain vois`. Pilvet ei täälläpäin alemmaksi pääse laskeutumaan. Mut´ ei tullut oo tarvetta katsetta maasta pois nostaakaan. Kiviä, kantoja, soisia rantoja, saappaat varsineen savessa. Vaan eipä leipä juoksekaan miesten maatessa. Rannoilta Kaajärven kantaa laulu jos vain vois`. Aika ajoin käy aatos yön helmoissa lentämään. Mistä löytyisi mies täältä poieksi lähtemään. Kun täällä ei nauraa saa asioille joille muualla saa ja tarkemmin silmäillen löydykään ei mitään naurettavaa. Rannoilta Kaajärven kantaa laulu jos vain vois`. Rannoilta Kaajärven kantaa laulu jos vain vois`. (Kaarle Viikate)


Kuva 10. Välimallin meloja laskee kajakkinsa veteen välimallin ilmansuunnasta. Minulla se on kaakko. Ranta on hietaa, jossa on mahdotonta olla twistaamatta varpaitansa syvälle kivennäismaahan. Vesi on yllättäen kylmempää kuin Pyhäjärvessä. Rantakasvillisuus on varsin erikoinen sekoitus: syomyrttiä, korpipaatsamaa, haapaa, viiltosaraa, puolukkaa, pihlajaa ja katajaa. Lähden kauhomaan tyvenessä vastapäivään. Kuljen luokse vastavalon. Melon tyynen järven ympäri kahdesti, ja kerran halki.


Kuva 11. Kaajärven koko mitta. Kaakonranta äärimmäisenä horisontissa. Kaisloja levyltä Kaajärven rannatLaiturin nokalle käy istumaan. Vaik illaksi luvattu myrskyävää taivas on kuin ei tietäisikään. Rauhaisa tuuli selällä veen. Aamulla verkot laskettu on kohdalle talvisen avannon. Kengän nauhat kastuu loppukesän laineisiin. Toisella rannalla kuuluu saatuna saalista. Äänet liikuta ei istujaa tuulikin heiluttaa ainoastaan - kaisloja. Lokkien parku kaukana soi. Airosta pahaksi onnekseen tikku uponnut on kämmeneen. Rannassa taivaan on viel selkeää. Päivä edennyt pitkälle lie uutinen aamuinen aatoksiin vie. Paidan kaulus kastuu loppukesän kyyneliin. Ilme on vakava kuin laineissa kuplia. Asiat vanhat taas pulpahtaa vedestä kurottautuu poimimaan nipun - kaisloja. Ilta hämyllänsä muistuttaa. Aika nostaa verkot jo on kun suunnan saa säteiltä auringon. Vaivalla soutaa mies venettään. Mielessään merkin kohdalle saa asiaa aamuista ei milloinkaan. Airot vanhat kastuu loppukesän laineisiin. Myrsky ei tullutkaan, niin taivaskin tavallaan. Tuo olkapäänsä lohduttamaan tuuli ajanut rantaan nipun - kaisloja. (Kaarle Viikate)


Kuva 12. Kaajärvi on pelkistetyn kaunis. Tänään minua eivät häiritse edes mökit. Tyyni vesi kantaa korviini juhannusjuhlan kirjon. Älä jumalauta roiski! Melooks toi meiän rantaan? Tuo vaikka lupiineja, ne on hienoja. Ei kaupat oo enää auki, margariini saa nyt kelvata. Vavat on kuistin alla. Ei kai makkaraa kannata ollenkaan laittaa, koska kaikki syö kuitenkin tassuja?


Kuva 13. Tästä meloja voisi puikahtaa suureen Karijärveen. Kaajärven toiselta laidalta pääsisi Myllyjokea pitkin maailman laidalle. Joskus vielä melon Kaajärveltä Repoveden kansallispuistoon, enkä milloinkaan palaa. Jalkamies levyltä Kaajärven rannat: Kolonnan kyydistä jäätiin eikä tienoossa tuttua näy. Vain sääsket ne kimpussa häärii. Niin outo se sävel mi oksissa soi ja vaik linnutkin sinessä ilakoi. Minä tervehdin levottomuutta. Teitä tuttuja monta vaan viitat vieraita lie. Voi matkaajaa onnetonta kun ulkopuolelle tarinan jää. Mitä kertoilevat kuuset keskenään? Minä tervehdin yksinäisyyttä. Lomassa suojaisan lehdon jossa vartensa suoraksi saa. Minä vaipuisin sammalen kehtoon ja nukkuisin aamulla herroiksi. Vaan jos ei yö olis rengikseen palkannutkaan. Niinpä levolle hyvästit heitän ja tietäni jatkamaan lähdin. Yks aatoksein ainoain ja taivaskin tuhansin tähdin minut ohjastaa oikeaan kulkemaan. Tuttu hahmo siel kättään jo heiluttaa. Minä tervehdin tulijaa tummaa. (Kaarle Viikate)

Tunteja 78, joista 14 unessa. Melontamatkaa 59 kilometriä. Autoilua 421 kilometriä. Neljä elokuvaa (Koivusalon Täällä Pohjantähden alla, Wallander 25, Tähdet kertovat Komisario Palmu, Hamsterit). Kolme kirjaa (Hynysen Kesämies, David Barashin ja Judith Even How Women Got Their Curves and Other Just-So Stories: Evolutionary Enigmas ja Sarah Blaffer Hrdyn Mothers and Others: The Evolutionary Origins of Mutual Understanding osittain). Korvien täydeltä musiikkia. Saunomista. Lotraamista. Salamipizzaa. Lokkeja. Yksinäisyyttä. Hiljaisuutta. Intensiivikurssi arjesta irtautumiseen. Ja miksi? Jotta saisin kirjoittaa siitä. Olen löytänyt oman tapani päästää irti. Jo aikoja sitten. Verkkopäiväkirjailu täyttää pian viisi vuotta.

  • (tuntematon)
    Hiidenvuorelta on Jaalan suuntaan komeat näkymät. Olen kylläkin mennyt vuorelle kaksi kertaa maitse, koska sinne pääsee myös polkupyörän kumeja kastelematta. Vesikansan puolella on jylhät maisemat, jota elävöittää ensimmäinen Salpausselkä. Jaala on tyypillinen kesämökkikunta ja sen komein rakennus taitaa edelleen olla vanhainkoti. Entinen kunnalliskoti on Kimolassa. Kylällä olevan Paavolaisen kaupan perustaja oli sukua Olavi Paavolaiselle. Sulkujen rakentaminen Kimolan kanavaan taitaa jäädä ikuisuusasiaksi.
  • (tuntematon)
    jota elävöittää pitää olla joita elävöittävät

    em. kommentin laati a-kh
    • j o s k u s vielä melon enkä milloinkaan p a l a a, hahaa

      (tuntematon)
      .
  • Kiekumista ja rääkymistä

    (tuntematon)
    Hyvä M. Sipura, kirjoitit, että oopperalaulaja se ja se plus kirjailija se ja se "pesiytyivät" Iittiin. Minä edustan tuota "klassista" laulua ja olen "pesiytynyt" minäkin Iittiin enkä todellakaan kestä rääkymistä ja kiekumista. Olen myös käynyt monena vuonna Hiidenvuoren yökonserteissa. Löpsähtänyt, mutta uudelleen elvytetty perinne on vetonaula Iitin Musiikkijuhlilla.
    Toivon, että laulamista aletaan harjoittaa enemmän. Se nimittäin varjelee monelta huonommalta harrastukselta, antaa voimia ja virkistää. Mikä parasta, se ei maksa paljon mitään.
Sivun tarjoaa LiveJournal.com