Mika Sipura (mikasipura) wrote,
Mika Sipura
mikasipura

99 päivää kesään: päivä 76 (8.5.2015)

Ranskalainen, esi-isiensä menneisyyden kanssa tiliä tekevä Viviane odottaa meitä kello yhdeksän matkamme pääkohteessa, Majdanekin keskitysleirillä. Majdanek on keskitysleirien joukossa hyvin säilynyt, ja esimerkiksi Auschwitziin verrattuna vähemmän massojen suosiossa oleva synkkishuvipuisto. Vivian kierrättää meitä elämän ja kuoleman portilla, pesuhuoneissa, kaasukammioissa ja myrkyttämöissä. Majdanek oli tuhoamisleiri, jossa onnekkaimmat pääsivät asumaan mutaisten kenttien parakkeihin, epäinhimillisiin oloihin. Turhat kuolivat muutama kymmenen minuuttia saapumisesta. Yhteen parakeista on rakennettu installaatio, jonka avulla voi yrittää pyrkiä asettumaan vangin asemaan. En usko että kukaan pystyy. Tai toivon.

Vihreällä kentällä laulaa harmaasirkku. En heti tunne sitä, en ole kuullut laulua aikaisemmin edes äänitteenä. Yritän väijyä, ja olen lopun matkaa jälkeenjäänyt. Yritän pysyä joukon matkassa, ja räpsiä joitakin kuvia. Vekslaan objektiiveja kalansilmän, 70-200-millisen ja valovoimaisen 50-millisen välillä, mutta mikään ei auta. Kuva ei kuvaa todellisuutta. Tällaisilla reissuilla kamera on lopulta aika turha kapistus. Kuvista tulee juosten kustuja räpsyjä. On oikeastaan parempi, että tietokone sauhahti. Kuvat saavat lahota rauhassa muistikortille.

Tie Varsovaan on suora, ja matka lyhyt. Päivä on ahdettu täyteen ohjelmaa, joten ravintoa täytyy juosta ostoskeskuksesta, Arkadiasta. Myöhästymme kymmenisen minuuttia juutalaismuseosta, mutta se ei haittaa, koska opastus saadaan puhelimen näköisestä laitteesta. Museo on hyvin toteutettu ja isolla rahalla rakennettu. Arkkitehdin kansallisuudesta ei voi erehtyä: pelkistetty, kevyt möhkäle. Yhdessä pienessä huoneessa on enemmän videoprojektoreja kuin Arkadian yhteislyseossa yhteensä, ja laatu on moninkertainen. Informaatioähky ajaa toivottomuuteen, ja luovutan pian. Historiaan ovat jääneet ne ajat kun museoissa oli pääosin vanhoja esineitä. Museon pihalla Keke saa puhelun mieheltä, jonka henkilöllisyys ei koskaan selviä. Hän pyytää meitä synagoogaan. Menemme, vaikka vähän arveluttaa. Tarvitaanko synagoogaan lisää länsimaisia attentaattiuhreja?

Sitten hotellille, kahden tähden. Fasadi ei lupaa hyvää, ja ovella norkoilee karkeapiirteistä kaveria. Kovat kaulukseen, liituraitaa ylle, ja bussi kohti synagoogaa. Aurinko laskee ja sapatti alkaa, joten olemme taas myöhässä. Synagoogassa laulu raikaa. Tytöt ohjataan parvelle ja pojat laittavat kipan päähänsä. Keke on antanut minulle reuhkan, joka on enemmän kauha kuin kipa. Luulen kulkevani karkea läppä päässäni, mutta Keke selittää tämän olevan etelävenäläinen versio suositummasta pienemmästä mallista. Sisään tullessamme israelilaiset vieraat reuhaavat ja tanssivat toistensa harteilla. Miehet istuvat ja seisovat milloin sattuu, kuljeskevat sinne tänne. Kesken kaiken shown valtaavat lapset, joille tarjoillaan mehua. Riemukasta, hallittua kaaosta. Minua hämmentää eniten naisten asema. Naiset ovat toisessa kerroksessa, jotta miesten ajatus ei harhautuisi, mutta silti äijät esiintyvät, iskevät silmää ja vilkuttelevat parvelle. Mutta onhan se luontevaa. Varsovassa on asukkaita 1,7 miljoonaa, ja heistä vain 600 kuuluu juutalaiseen seurakuntaan. Puolison löytäminen omista piireistä ei onnistu baareissa.

Sitten syömään. Käännämme kadulla päitä. Uusnatsi mulkoilee kipaani. Ylihienoksi kerrotussa ravintolassa on huterat muovituolit, ja säästörullasta repäisty paperinen pöytäliina. Israelilaiset tulevat laulamaan meille, ja muutama pojista kyselee opiskelijatyttöjemme ikää. Keke valehtelee puolisentoista vuotta alakanttiin. Ida laulaa Aleksin säestyksellä upeasti – hepreaksi! Ruoka ei ole minun makuuni. Alkumössöjä, kylmää paneroitua kalaa, kanaköntti, kuiva piirakka ja murukahvia. Kaiken kaikkiaan paska ravinteli. Eriäviäkin mielipiteitä esiintyy. Makuasioista saa kiistellä. Muut ovat tosiasioita. Niistä ei.

Takaisin hotelliin vielä saman vuorokauden puolella, kahden tähden. Yritän nukahtaa, mutta kuume tuntuu nousevan. Sitten jonkinlainen huoltomies alkaa ryskyttää naapurihuoneen ovea. Hän käy läpi avainnippunsa äänekkäästi helisten, ja hakee muutaman kerran jostain uuden. Kun ovi viimein aukeaa, käytävän päässä ilmenee tarve putkiremontille. Metalli kolisee ja työkalut kilahtelevat. Kun kalske lakkaa, opiskelijat kokoontuvat käytäville möykkäämään. Ajan yhden porukan huoneisiinsa, ja häpeän heidän puolestaan. Sitten ymmärrän, että he varmaan häpeävät minua. Heillä on siihen syytä. Nukun vajaan tunnin.

Tags: 99 päivää kesään, baltia, lukio, puola, päiväkirja
Subscribe
  • Post a new comment

    Error

    default userpic
    When you submit the form an invisible reCAPTCHA check will be performed.
    You must follow the Privacy Policy and Google Terms of use.
  • 0 comments