?

Log in

No account? Create an account

Mika Sipuran verkkopäiväkirja

Selviytymissuhteessa

Selviytymissuhteessa

Previous Entry Share Next Entry

Avioero on paha paikka. Oli. Vaikka aikaa oli jo kulunut ja pahimmat rypemiset ryvetty, päätin ottaa varman päälle, ja nousta tuhkasta ammattilaisten suosittelemin menetelmin. Ilmoittauduin melko kalliille, mutta paljon kehutulle vertaistukikurssille. Toipumismenetelmällä oli gurun nimi, vähän niin kuin Method Putkistolla. Sain jonottaa, mutta vihdoin, jonain lämpimänä elokuisena iltana raahustin kellaritilaan korttelin verran Mannerheimintieltä länteen. Aurinko teki laskua hurmeisen punaisena - tai ehkä oranssina. Minulla oli punaiset kengät. Olin ostanut punakantisen oppikirjan, ja lukenut siitä puolet. Sen puolen, jossa ei vielä kerrottu mitään minun todellisuuteeni liittyvää. Toivoin. Tunsin itseni jo liian tasapainoiseksi tämänkaltaiseen, mutta esittelytekstissä oli sanottu kurssin sopivan kaikille. Sellaisillekin, joiden ongelmana ovat enää uniin tunkevat takaumat.

Olin oppinut jostain, luultavasti amerikkalaisista TV-sarjoista, että tällaisissa tilaisuuksissa tulee olla äärimmäisen rehellinen. Muuten ei synny luottamusta, eikä vertaisesta ole vertaiseksi. Ei naamioita, ei Jurkkaa. Koska olen antisosiaalinen, jännitin jäykkänä. Istuimme ringissä, parisenkymmentä ihmistä, ja jokainen kertoi vuorollaan tilanteestaan. Kenelläkään ei mennyt hyvin, mutta joillakin meni paremmin kuin joitakin vuosia sitten. Moni itki ja muut jakoivat jaksuhaleja. Kun minun vuoroni tuli, kerroin aluksi ajasta jolloin oli vaikeaa, mutta viimeiset puoli minuuttia käytin hyvien uutisten kertomiseen. Olin tavannut mukavan neidon, ja meillä oli kivaa yhdessä. Tunsin kuinka vieressäni istuneen, jo alussa ryhmän matriarkalta vaikuttaneen naisen syke kiihtyi, ja hän alkoi liikehtiä levottomasti. Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut. Seitsemän, tai jotain sellaista. Niitä tulee ja menee, eikä niitä kannata ottaa vakavasti. Joitakin ihmisiä vain käytetään ponnahduslautana. Muut nyökyttelivät, ja ryhmän ohjaaja totesi, että selviytymissuhde oli todennäköisesti kyseessä, sillä surutyöni näytti olevan kesken.

Seisoin virallisen kierroksen jälkeen seinäruusuna, ja katselin kun muut lohduttivat toisiaan. Häpesin ajattelemattomuuttani. Olin saastuttanut vertaisteni surun. Olin epäonnistunut surutyössäni, vaikka se vei neljänneksen elopainostani, hiukset ja varpaankynnet. Kotona Kati huomasi jo ovella, ettei kaikki ollut hyvin, ja ehdotti etten enää menisi istuntoihin. En mennyt. Ryhmän ohjaaja yritti kerran soittaa, mutta en vastannut, sillä en olisi osannut sanoa mitään. Laskua ei koskaan kuulunut.

Tänään tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun selviytymissuhteemme alkoi. Tapasin Katin muutaman viikon viestittelyn jälkeen Nurmijärven kirkonkylän kirjaston edessä 17.7.2005. Ostimme tötteröt. Seuraavana päivänä menimme Korkeasaareen, jossa oli pikkupandoja ja valkoposkihanhen paskaa. Joensuulaisen suotutkijan sisko vihki meidät pari vuotta myöhemmin pyhään avioliittoon. Meillä on kolme lasta. Kaikki ovat fyysisesti terveitä, muuten vanhempiensa kaltaisia. Voin suositella selviytymissuhdetta kaikille. Se on samanlainen kuin muut parisuhteet, parempi vain. Kiitos Kati näistä vuosista. Ja tulevista.

Sivun tarjoaa LiveJournal.com