?

Log in

No account? Create an account

Mika Sipuran verkkopäiväkirja

Mixmaailman pojan koston paluu osa II

View

Navigation

Skipped Back 50

14. huhtikuuta 2015

Väsymys oli tuimaan kohtuuton, ja vatsaa kivesti. En tulisi selviämään työpäivästä. Kati vei tytöt päiväkotiin, mummo otti Otson huomaansa, ja minä lähdin hoippumaan. Ensin bilsa seiskassa hormonitaulukko verkossa loppuun, ja vähän hermostoa. Sitten bilsa ykkösen kanssa hyönteispyydykset maastoon. Eeppinen räntäsade vaakatasossa loi tapahtumaan psykedeelisen leimansa, mutta pyydöt saatiin maahan, 68 kappaletta, jos oikein purkkien menekin laskin. Sitten mantsa kakkosessa valtioita, vähän väestönkasvua ja minulla outo ongelma: kramppi kylmettyneessä keskisormessa. Bilsa kakkosessa elokuva loppuun, ja jäteongelmien pariin. Lopuksi bilsa kolmosessa uhanalaisten eliöiden esitys loppuun. Opiskelijat arvioivat vuorokaudenaikaan nähden yllättävän innokkaasti ja iloisesti toistensa aikaansaannoksia - kun asiat pitää osata jopa osakokeissa, ei tee mieli lukea liikaa, eikä sekavia. Sitten kaupan kautta kotiin, pari tuntia huolta huomisesta ja lopullinen lojahdus. Hyvää yötä maailma.

13. huhtikuuta 2015

Järkyttävä tervanlipityspäivä. Aamulla mantsa ykkösessä kuivaa vesiasiaa, ja heti perään koko lukioajan puisevin oppitunti: elämän kemiaa bilsa kakkosessa. En ole vielä keksinyt tapaa opiskella noita kaiken maailman hiilareita ja protskuja. Erilaiset laboroinnit ja flippaukset ovat flopanneet, ja perinteisemmät vaihtoehdot johtaneet uniapneaan. Bilsan ykköskurssilla oli jo luovuttanut: ohi meni tämä päivä. Käytin omaa vesipajututkimustani esimerkkinä tieteellisestä menetelmästä käytännössä, ja ohjeistin huomista tutkimusharjoitusta. Biologia seiskan alkaessa olin vajonnut lopullisesti apatiaan. Annoin opiskelijoiden selvitellä hormoneja Googlen dioina, ja urvotin. En ole niin ammattilainen, että osaisin kylmettää itseni rutiiniteknikoksi.

Labrassa tiskatessani keksin idean Valkjärven sameusvaihtelun mittaamiseen. Ruuvasin Vernierin PAR-anturin kiinni Secchi-levyyn, ja testailin narun häiritsevää vaikutusta. On riittävän ohut ja valkoinen, ei vaikuta. Kun Secchi upotetaan veteen, on samalla mahdollisuus mitata veteen tunkeutuvan fotosynteettisesti aktiivisen valon syvyysprofiili kahden ja puolen metrin syvyyteen saakka. Jos haemme samalla noutimella viipaleita vedestä, ja mittaamme niistä veden perusmuuttujat, levien määrän ja veden absorbtiospektrin spektrofotometrillä, Valkjärven ulappaveden luonteenpiirteet alkavat paljastua savisen verhon takaa. Kuinka lyyrisen kaunista voikaan mittaaminen olla. Kuinka pienistä teknisistä kudelmista voikaan ihminen tulla onnelliseksi.

12. huhtikuuta 2015

Leppoisa kuljailuaamu. Sitten kehitin olosuhteisiin nähden tarpeettoman jyrkän V-käyrän. Ensin luin poliittisen kolumnin, ja tympiinnyin oikeassaolijan ylimielisyyteen, ja hännystelijöiden läyhäisyyteen. Sitten näin FB-videon eilisestä Myllykoski Big Water -koskimelonnasta. Eilisestä!?! Kaksi vuotta sitten kävin kuvailemassa noita haisevan veden gladiaattoreita. Totta kai töpeksin kuvat, mutta opin paljon kuvaustekniikasta kuohuissa ja kanoottien käyttäytymistä koskessa, ja luulin keksineeni tavan ottaa sen taiteilijaurani ensimmäisen onnistuneen valokuvan. Sellaisen jossa näkyisi pelko, kauhu, riemu, virran voima ja kauniisti vastavalossa kaareutuva pärske. Sen elämäni suurimman hetken piti siis olla eilen. Ja minä ruopsutin nurmikkoa.

Päivällä Pro Valkjärven veneenlaskutalkoot, ja kitkeräsävyistä kommenttia rantavajan seiniin talven aikana ilmestyneestä spraytaiteesta. Ymmärrän hyvin harmin, mutta onhan noissa nähtävissä orastavaa neroutta. Kuva on vaan väärässä paikassa. Itse veneiden lasku kesti kymmenisen minuuttia, ja väkeä tuli lopulta sen verran, että sain hädin tuskin kosketuspinnat paateista. Nyt alkaa aikataulujen sumpliminen. Kevään täyteen kalenteriin pitäisi saada mahtumaan toista sataa maastotuntia.

11. huhtikuuta 2015

Ruopsutusta ja kuopsutusta. Koko päivä. Nurmikosta irtosi kahdeksan kottikärryllistä härskiintyneitä pähkinöitä, tirpinguanoa ja männynneulasia. En tuntenut oloani miehekkääksi, sillä menin ostamaan kottikärryyn ihan liian pienen vaihtopyörän. Ostin sen Biltemasta melkein kaksi euroa normaalikokoista halvemmalla. Kärry kyllä kulki pienen rautasahailun jälkeen pehmeästi rullaten, mutta noloahan tuollaisella on ajella. Mitähän Maisa Torppakin sanoisi tästä? En kerro hänelle. En kerro muillekaan.

Ruopsutusmusiikkina Lauran kiherrys, While Heaven Weptin Suspended at Aphelion ja Behemothin The Satanist. WHW ei ole suunnitellut musiikkiaan minun makuni mukaan, mutta se uppoaa. Tämä levy on jopa WHW:n mittapuulla harvinaisen hienostuneesti maalailtua progressiivista doomia ja mollia. The Satanist ei ole Behemothin paras levy, mutta lehteilemäni kirja Nergalista on herätellyt mielenkiinnon uudelleen. Nämä kappaleet ovat syvempiä ja filosofisempia kuin ensikuulemalta oletin.

Valkjärvi kuoriutui eilen jäästä, joten viimeisetkin vapaa-ajanongelmat katosivat. Huomenna lasketaan Pro Valkjärven veneet vesille. Uusi sameusmittari saapui viimein eilen, mutta PAR-mittarille pitäisi vielä kehittää upotustellinki. Sitten mennään.

10. huhtikuuta 2015

Palautuspäivä on jollain lailla uuvuttava. Kerron kokeen ongelmakohdat, jaan kokeet, juttelen opiskelijoiden kanssa kahden kesken, ja räppään lopuksi allekirjoitukset kuponkeihin. Kun tätä toistuu seitsemän kertaa, takki on tyhjä. Taas yksi rupeama takana. Koeviikkosysteemiä on kritisoitu paljon, syystä, mutta en tästä silti luopuisi. Kokeista en niin piittaa, mutta tarvitsen lukuvuoteen taukoja, toisenlaista toimintaa. Olkoon sitten vaikka kokeiden arviointia, puuduttavinta sorvausta opettajan työssä.

Illalla Otso metsäsynttäreillä, ja minä tyttöjen kanssa leikkipuistokiertueella. Liukumäkeä, tarzankeinua, kiipeilyä, räkätystä ja hiekansyöntiä. Nämä hetket tuntuvat nyt arkisilta, mutta tiedän, että juuri näitä muistelen haikeana sitten kun lapset ovat isoja.

9. huhtikuuta 2015

Leppoisan positiivinen työpäivä, vaikka iltapäivälle suunniteltu tutkimusmatka Lähtelänojan savipenkoille peruuntuikin. Aamulla kokeilimme bilsa seiskassa aiemmin umpipuisevana pitämääni munuaisen avausta. Löytyihän sieltäkin vaikka mitä. On se munuainen sittenkin eri jännä. Aurinkokin hehkui pehmeästi pölyisten ikkunalasien läpi labraan, ja loi seesteisen aamukahvihetken tunnelmaa. Mantsa kakkosessa katsoimme pitkän Attenborough-dokumentin väestöräjähdyksestä. Bilsa kakkosessa mulkoilimme eläin- ja kasvisoluja mikroskoopilla, ja piirustelimme vanhanaikaisesti solujen kuvia. Mantsa ykkösessä taivastelimme avaruuden ihmeitä, ja aloimme opetella maailman vesistöjä. Viisas on sanonut, että maantieteen oppitunti on onnistunut aina kun opiskelijat tuijottavat karttaa. Puoliksi siis onnistui. Huomenna palauttelua. Kokeiden.

Kaksi asiaa harmittaa: 1) en osaa nähdä Twitterin hienoutta, vaikka haluaisin, ja 2) en vieläkään tiedä, mihin ääneni laittaisin. Twitter on minusta ruma, ja täynnä härskiä narsismia ja markkinointia. Twitter toimii minun elämässäni vain silloin kun iskee tarve seurata tapahtumaa reaaliaikaisesti. Politiikassa olen ajautunut toiseuteen, ja löytänyt päästäni samoja ajatuksia kuin Timo J. Tuikka omastaan. Haluaisin äänelleni sen kuluttajansuojan. Vaihtoehtoisesti haluaisin poimia puolueista ja ehdokkaista rusinat, ja koota niistä oman marionettipäättäjäni. Taloudessa olen taipuvainen uskomaan Anders Borgia. Luovia tekniikan osaajia ja insinöörejä tarvitaan, ei pakitusta. Kukahan tämän asian eteen tekisi jotain? Alexander Stubb mainitsi eräässä haastattelussa yhden asian, jossa hallitus on onnistunut: lukiouudistus. Sekö jossa lisättiin uskontoa ja vähennettiin fysiikkaa?

8. huhtikuuta 2015

Valo auttaa. Lotta puki vaatteet muutamassa sekunnissa, ja Lauran vaipanvaihto-aamupesu sujui yhden karkumatkan jälkeen pienin ponnistuksin. Otso talsi iloisena kouluun, vaikka esittikin lähtiessään jyrkän kantansa tulevasta lauantaikoulupäivästä. Jonkinlainen peili pitäisi avaruuteen rahdata talvea valaisemaan. Mämminmusta litsislätsisvuodenaika on ihmiselon tuhlausta.

Kolme asiaa olen opena oppinut: 1) hektisen päivän jälkeen opettajan on syytä rauhoittua, 2) mantsaan ja bilsaan tarvitaan aina vaan enemmän konkretiaa: paikkoja ja eliölajeja, ja 3) ryhmissä ei kannata työskennellä aamuyöllä kello kahdeksan. Kun toin kaksi ensimmäistä näistä aamulla bilsan kolmoskurssille, kolmas kohta osoittautui vääräksi - melkoista tohinaa uhanalaisten lajien kanssa. Bilsan kutoskurssilla katsoimme alkuosan elokuvasta Home globaalien ympäristöongelmien taustaksi. Elokuvassa viljellään hupsua animistista ekohöpöhömppää, mutta ripaus visuaalista perfektionismia ei tee pahoja, eikä symmetriakaan ole sairautta, vaan universaali kauneusihanne. Mantsan kakkosen käynnistimme testosteronin kirvellessä silmissä (sex ratio 21:8), mutta ilon kautta. Karttoja, karttoja, karttoja. Alueita, paikkoja, maisemia. Tulkintaa ja arvauksia. Seitsemäntenä ja viimeisenä avasin iltapäivällä bilsan kakkoskurssin. Vain kuusitoista opiskelijaa. Kerrankin tilaisuus touhuta labrassa pakollisella kurssilla.

Iltasella henkevä keskustelu Lauran kanssa autotallissa. - Minä haluaisin pulkan. - Ei pulkalla voi nyt laskea, ei ole lunta. – Minä otan pulkan! Eikun minä haluankin liukurin. – Ei liukurikaan nyt luista. - Minä otan liukurin! Eikun minä haluankin tuon lapion. - Se ei ole lapio, se on maankosteusmittari. – Minä haluan mittarin! Eikun minä haluankin tyynyn. – Se ei ole tyyny, se on teltta. – Minä otan tentan! Eikun minä otankin veitsen. - Se on kirves - Minä otan sen hirven. Eikun minä . . .

7. huhtikuuta 2015

Luultavasti kaikkien aikojen intensiivisin lukiojaksoni alkoi. Kahdeksaksi lukiolle, ja haukottelujen säestämänä munuaista ihmisen biologian jatkokurssilla. Tätä ryhmää ajattelin etukäteen laiminlyödä julkeasti, vetää vanhalla kaavalla, mutta en sittenkään henno. Kivoja ihmisiä, vaikka väsyneitä. Torstaina jos saisi munuaisia leikkuupöydälle, niin ponkaisisi aamu terhakkaammin matkaan. Sitten biologia ykkösen avaus, ja hankala kysymys: mitä elämä on? Jokainen osasi hakea pihalta yhden elävän, yhden ei-elävän ja yhden kuolleen kappaleen. Ruokatauolla varasin vierailun Kaisaniemen kasvitieteelliselle puutarhalle, tilasin Luonto-Liiton suurpetolähettilään vierailulle, yritin saada tullaukseen juuttuneen paketin liikkeelle, ja kyselin mahdollisuuksia päästä vierailemaan jätevedenpuhdistamolla. Juuri ennen tunnin alkua paransimme Keken kanssa maailman. Lupasin ottaa Baltian-Puolan reissulta tuhansia valokuvia. Samalla sain viestin, jossa pyydettiin kuvaamaan Razorbladen konserttia. Liikahtanen siihenkin. Sitten mantsa kakkonen, jossa hieman kuollut tunnelma. Jaksonavauskoomaa, toivottavasti. Johdattelin vain kurssiin, ja otimme Afrikan valtiot työn alle. Bilsa kutosella havahduin kesken tunnin kurssin järjestelyjen monimutkaisuuteen. Täytynee yksinkertaistaa. Oli tarkoitus aloittaa esteettisesti Home-elokuvalla, mutta unohdin blu-rayn kotiin. Siispä kulutustehtäviä. Bilsa kolmosella kertasimme luokittelua, jotta monimuotoisuuteen liittyvät asiat sujuisivat jouhevammin. Päivän kuluessa lisäksi muutama itsenäinen suoritus alkuun, kahden Valkjärvi-ryhmän aikataulujen säätöä, ja edellisen koeviikon it-ongelmien setvintää. Päivän päätteeksi huomasin hukanneeni Valkjärven muistiinpanot, ja kaahasin hädissäni kotiin. Löytyivät. Kamerarepusta ja Dropboxista. Helpotti. Kahdeksassa tunnissa ehtii tapahtua paljon.

Kotimatkalla auton tuulilasissa suhahti. Sitten läpsähti, ja mieleeni tallentui leveä, kontrastikas petolinnun siipi. Jokin hässäkkä jäi kieppumaan peräaaltoon. Olin tuskin saanut pysäytettyä pientareelle, kun hässäkkä nousi siivilleen, ja lähti kauhomaan määrätietoisesti kohti Kuhajärven peltoja. Piekana. Tuntureiden sopulinpurija oli lähtenyt kuusen oksalta matalalentoa tien yli, eikä ollut osannut ennakoida etelän ihmisen vauhtia. Siipi osui tuulilasiin, ja lintu liukui katolta tielle. Ei käynyt kuinkaan.

6. huhtikuuta 2015

Työntouhuisa pääsiäinen. Sain kurssisuoritukset viimeistä silavaa lukuun ottamatta arvioitua yli neljä vuorokautta etuajassa. Luulisi, että tuhansien arviointien jälkeen mikään ei enää yllättäisi, mutta jokainen jakso näyttää opettavan opettajalle uutta. Nyt huomion kiinnitti se, että muutamat vaikeat ja abstraktit asiat oli osattu poikkeuksellisen hyvin. Näille on yhteistä se, että piirsin valkotaululle näistä vaiheittain täydentyvän kuvan, samalla tarinaa rakentaen. Kyllitätipedagogiikkaa siis - tosin ilman piirrustustaitoa. Yritän pitää taulutussit suhisemassa niin kauan kuin niitä valmistetaan. Liituun en enää kajoa. Se yskittää.

Illalla parin tunnin hyötylenkki. Hain lehväsammalta, viherlevää, pikkulimaskaa, ja maaperää lehdosta, tuoreelta kankaalta ja kuivalta kankaalta. Kettu vilahti, ja polulla tuli vastaan muhkurasarvinen metsäkauris. Muuttolintuja on metsissä yllättävän vähän, käpylintuja ja vihervarpusia tavallista enemmän. Vaan nytpä vihdoin selvisi, missä Makapaka talvehtii. Murkkukeossa.

5. huhtikuuta 2015

Kiittämättömiä tirpusia. Valikoivat pähkinöistä vain parhaat, ja heittelevät yhdeksän kymmenestä ruokinta-automaatin alle. Sitten sataa vettä tai rätkii räntää, ja pähkinät kastuvat, tai peittyvät nuoskaan. Pakkasen tullen yritän kaivaa niitä hangesta, ja heitellä pitkin pihoja - josko kelpaisivat? Eivät kelpaa, vesipitoisuus ylittää direktiiveissä annetut rajat. Osa hirssistä ja kaikki auringonkukansiemenet kokevat saman kohtalon. Kauraa kannattaa tarjota vain silloin kun lunta ja pakkasta on paljon, sillä silloin keltasirkut tulevat maalta taajamiin shoppailemaan. Kaikesta tästä seuraa, että tähän aikaa vuodesta nurmikollamme on sonnan ja eltaantuneen rasvan muodostama mursuteurastamolta löyhkäävä kuntta. Sedimentin kuorinta Listeria- ja Salmonella-kerroksen peitossa vie useamman päivän, ja nurmikko kuolee. Tirppisten ruokailua on perin miellyttävä seurata, mutta tältä pihalta saattavat olla mässäjäiset, ökykulutusjuhlat ja paskojaiset nyt ohi. Tuleva talvi mennään yhden talipallon politiikalla.

On näytettävä linnuille esimerkkiä. Oltava kiitollinen. On se piha, vaikka haiseva ja rappeutuva. On vapaus mennä ja tulla. On työpaikka, joka lienee unelmien täyttymys, vaikka tummat pilvet pyrkivät kumpuamaan taivaanrantaan. Ovat ne sadat mukavat lukiolaiset. On vielä muutama ihminen, joka suostuu lähtemään kanssani linturetkelle räntäsateeseen - vaikka vuosien tauon jälkeen. On lapset, jotka ovat tavallisia lapsia. Eivät tanttojen rakastamia ongelmanuoria, eivätkä huippukouluissa vanhempien toivomaan muottiin kaulittavaa taikinaa. Ja on Kati, joka teki tänään muhevan pääsiäiskakun. Se oli pääsiäisin kakku ikinä.

4. huhtikuuta 2015

Yliajettu metson paska. Männyn neulaset ovat hiertyneet homenokan tai koppelon piirassa, ja vierähtäneet kloaakista hangelle, metsäautotieuran päälle. Siinä se nyt odottelee armasta aikaa ja pikkuruisia mikrobeja, jotka lopulta tekevät selvää terpeeneistä, pineeneistä, ligniinistä ja selluloosasta. Kesken kaiken paikalle lyllertää kalju rillipöllö, katse kohotettuna varpaisiin. Se tekee havainnon: kappas, paska! Lyllerö kaivaa hyristen pokkarikameran taskustaan, ja räpsäisee. Eivät kuulu voittajiin, kumpikaan.

3. huhtikuuta 2015

Aamulla siivousta, jonka uudet opetusideat keskeyttivät toistuvasti. Päivällä äiti, Sylvi-mummo ja Vilho-vaari piipahtamassa. Lapset saivat säkeittäin suklaamunia, ja minäkin yhden. Iltapäivällä lukiolaisten sähköisten ja analogisten kurssisuoritusten arviointia, mikä jatkunee pitkälle yöhön. Arviointimusiikkina tuntuu toimivan hyvin Apulannan live-DVD Barona Areenalta. Melkoinen kattaus huippubiisejä, kirsikkana ihanasti lätisevän läskibasson voimalla sykkivä Mex-Tex Cowboy. Vain kaksi kysymystä jää ilmaan: 1) Onko Ville liian hyvä basisti Apulantaan ja 2) miksi hyvin kuvattua keikkaa ei julkaistu blu-raynä?

Ettei vapaa-aikaa vain jäisi, Ge4-kurssin karttatulkintatehtävissä jokainen sai oman 10 x 10 kilometrin ruutunsa, ja sieltä kaksi vapaavalintaista pistettä. Ge2-kurssin etäkokeessa opiskelijat saivat valita maisema-analyysiinsä vapaasti jonkin keskikokoisen taajaman Suomesta. Opettaja saa rautaisannoksen Suomen aluemaantiedettä. Kaikenlaisia mäkiä, lampia ja kyliä. Heinolakin.

2. huhtikuuta 2015

Savenvärinen päivä. Aamulla kokeiden ja kurssitöiden arviointia. Sitten lukiolle, bakteerialustat lämpökaapista, kiintoaineen punnaus ja pois. Matkalla muutama kuva Hyypiänmäenojan meandereista, lapset koulusta ja päiväkodista, ja lisää kokeiden ja kurssitöiden arviointia. Pääsiäisen niin sanottu loma tulee olemaan pääosin - pylläri - kokeiden ja kurssitöiden arviointia.

Hämmentyneenä seuraan koulukeskustelua. Mediassa opettajat ovat ummehtuneita idiootteja, jotka pakottavat pänttäämään ja jumittamaan pulpetissa. Nuoret eivät opi taitoja, joita tulevaisuuden ammateissa tarvitaan (todellakin, peruskoulustakin on tullut ammattikoulu, eikä yleissivistys ilmeisesti ole enää lukionkaan tavoite). Edistyksellisyyden guruina itseään pitävät digiajan oppimaan ohjaajat sanoutuvat tästä jyrkästi irti: en minä mutta nuo änkyrät dinosaurukset. Edistykselliset pelillistävät ja listaavat netissä käyttämiään ilmaisleluja. He kehuvat estoitta toistensa pedagogista erinomaisuutta, vaikka eivät luultavasti ole vierailleet kertaakaan toistensa oppitunneilla - eikä oppilailta tietenkään kysytä. Nyt kärsimysviikolla on vihdoin edetty antiteesien aikaan. Arno Kotro, Kari Uusikylä ja muutamat muut yrittävät ansiokkaasti suitsia tyhjyyttään kolisevaa hypeä.

Luulen, että edistykselliset ovat tuominneet minut parantumattomaksi dinosaurukseksi. Kun toivoa ei ole, voin huoletta sulkea edistyksellisten opettajien some-kanavat, ja yrittää pärjätä opettajana samoilla fossiilisilla menetelmillä kuin tähänkin saakka. Katselen, kuuntelen ja nuuskin opiskelijoita ja maailmaa, ja yritän keksiä, mikä minun roolini voisi olla näiden rajapinnassa.

1. huhtikuuta 2015

Kiekaisun aikaan lukiolla. Hasardimaantieteen koe. Kerjään tehtävissä taas löysää monipuolisuusvyöryä, mikä vähän nolottaa. Mutta niin kauan kuin opetussuunnitelma vyöryn suuntaan vihjailee, ja tekniikalla saa hyviä pisteitä yo-kokeessa, muutosta ei ole luvassa. Kun reaalikokeessa kyseltiin Bangladeshin alueellisista uhkista, tehtävästä sai neljä pistettä kuudesta tietämättä valtiosta mitään. Sana Bangladesh maistuu suussa trooppiselta, ja kostealta. Tältä pohjalta sitten vaan länkättellään pehmoisia.

Mantsan kakkoskurssi puuhastelee samalla etäkokeen parissa. Jos arvioinnin on nojattava kokeisiin ja testeihin, tämä kurssi lähentelee optimia. Kurssin aikana opetellaan pänttäämisperiaatteella tunnistamaan kaikki maailman valtiot kartalta, kokeen ensimmäisessä vaiheessa tarvitaan faktatietoa ja sen soveltamista, ja kokeen toisessa vaiheessa lähtökohdaksi riittää, että osaa ajatella ja kirjoittaa. Vaelluskurssi, Valkjärvi-kurssi ja soveltava kasvikurssi Porvoon ajoilta ovat omassa luokassaan, mutta valtakunnallisten kurssien joukossa mantsa kakkonen on ykkönen. Vaan ei enää pitkään. Kun Pihla eilen tupsahti tekemään kurssin loppuun, ja annoin hänelle tarkoin varjelemani aarteen, kuudesti käytetyn kurssikokeen, tajusin kellon tikittävän. Ensi kevään kurssi on Opetusministeriön mahtikäskyllä viimeinen. Jos hyvin käy, järjestän kurssin silloin 116. kerran. Ikävä jo nyt.

Härskin ja vuodan koevalvonnassa. Kaihertaa. Lentsu tulee. Opiskelijat huomaavat biohasardiriskin, ja pysyttelevät etäällä. Jotkut jopa sonnustautuvat Tyvek-pukuihin ja ABEK-suodattimin varustettuihin kaasunaamareihin. Yksinäisenä ja hylättynä käyn läpi päivän aprillipilasatoa, ja totean sen heikoksi. Poliisin ilmavoimat, eli kameroin varustetut lokit (polokit ja vaativien tilanteiden vatipolokit) huvittavat tovin. Päivän palkinto menee valokuvaaja Petri Mastille, joka markkinoi maailmalla myyvää uutuustuotettaan, hääyökuvausta. Muistot avioparin ensimmäisestä yöstä ammattilaisen kuvaamana talteen. Kysy tarjous!

Iltapäivällä suuntaamme Vivianin, Andrén ja Aleksin kanssa Valkjärven länsipuolen puroille. Viime vuonna panostimme Lähtelänojaan, joka ei kuitenkaan näyttänyt tuovan Valkjärveen kuonaa sen enempää kuin nuo kolme peltoalueiden läpi virtaavaa savista noroa. Puokanoja, Hyypiänmäenoja ja Järvenpään peloto-oja. Veteen liuenneita aineita puroissa on nyt vähän, mutta savea ja muuta kiintoainetta sitäkin enemmän. Sattumaista siis. Vetisillä rannoilla talsiessa pökkii esiin kysymys: onko meidän lukiossa lainkaan ihan tavallisia opiskelijoita? Valkjärvihommissa tuntuu olevan mukana pelkästään huipputyyppejä.

31. maaliskuuta 2015

Aamusella bilsa ykkösen kaksiosainen koe. Ensin pari tehtävää perinteiseen tapaan nippeliä muistista hamuten, sitten toinen kaikin käytettävissä olevin reitein tiedon valtaväylille. Ensimmäinen osa meni paremmin, mutta minulle jäi sellainen tunne, ettei mikään mennyt hyvin. Ensinnäkin, sammutan tulipalon yhä väärin. Selvästi syvällisimmin oli osattu asiat, jotka väänsin kangesta valkotaululle kuvioita piirtäen ja asiasta semikuiviin kaskuihin lipsuen. Sellainen on onttoa pänttäämistä ja pulpetissa jumittamista, joka tukahduttaa oppimisen ilon. Asiat, joita opiskelijat työstivät ryhmissä toisiaan kommentoiden, oli osattu selvästi heikommin. Ekosysteemiasiat, jotka opiskelijoiden oli tarkoitus lukea itse kirjasta, olivat kirkkoslaavia lähes kaikille.

Toiseksi, minusta kokeista voisi luopua kokonaan. Ne vievät aivan liikaa huomiota itse oppimiselta. Ymmärrän toisaalta myös sen, että kokeessa kilpailuhenkisyys muuttuu hyväksyttäväksi, jopa toivottavaksi, joten se herättää oppitunneilla puutuneetkin yrittämään. Olisikohan peräti niin, että pelillisyyttä opiskeluun toivovat puhuvat itse asiassa juuri kilpailuhenkisyyden hyväksi käyttämisestä? Saatan tosin myös purkaa tässä traumojani, sillä en ole koskaan oppinut tekemään kokeita. Opiskelijat puhuvat käytävillä innokkaasti matikan, kielten ja monen reaaliaineiden kokeista: ”Teitkö kutosen, mitä sä siihen laitoit?” Bilsan ja mantsan kokeista en muista kuulleeni yhtään lauseenpartta. Koetehtävät ovat valuneet kuin kannettu vesi hanhen korvasta.

Sitten ämpärien tiskausta, purkkien järjestelyä ja vekotinten huoltoa. Tähän tämä elämä on mennyt. Keväisin tiedostojen ja paperien siirtely saavat kaverikseen vesikuppien vekslaamisen. Huomisesta maastokeikasta tulee litslätsholotnainen, mutta seura on onneksi laadukasta; Vivian, André ja Aleksi pääsevät ammentamaan kuravettä Valkjärven länsirannan puroista.

30. maaliskuuta 2015

Herätys pärähtää. Nukahdan. Havahdun Katin toimeliaisuuteen, ja yritän ryhdistäytyä. Päiväkodin aamiaiselle olisi ehdittävä. Vaihdan Lauralle vaipan, ja pesen pyllyn. Saan tietää olevani tyhmä, ja senkin, että päiväkotona on kivempaa kuin iskän kanssa kotona. Olemme Lauran kanssa suunnittelemassa strategiaa Lotan herättämiseksi, kun Lotta ilmestyy täysissä pukeissa, koruja myöten tälläytyneenä ovelle. Kahviin on tullut poroja. Eetun kuva albiinohirvestä on hieno. Vyö hajoaa. Pieni taistelu käydään ulkovaatteista: haalari pitää olla, takki ei riitä. Lauran mielestä pipo on huunosti. Korva näkyy. Ei se näy. Lottakaan ei näe. Eikä peili. Filosofoidaan aiheesta: näkyykö korva, jos näkymisen tuntee vain se, joka ei voi omaa korvaansa nähdä?

Päiväkodin eteisessä varustesulkeiset. Olen aivan liian verkkainen, mikä tuntuu ärsyttävän kiireisiä äitejä. Sitten takaisin kotiin, muutama viesti opiskelijoille, ja toinen lähtö. Otso ei tahdo jäädä yksin koulun pihalle. Odottelemme, kunnes pihalle ilmestyy märkä reppana itseään isomman repun kanssa. Sitten lukiolle. Räntää rätkyttelee. Usvainen, niukkakontrastinen maisema on kaunis. Lukion parkkipaikalla säpsähdän: pukeutuiko Otso ollenkaan? Onko nyt koulussa uniflanelleissaan?

Aamupäivä mantsan luokassa ei ole yleisömenestys. Yksi koe, ja vähän käsin piirrettyjen kuvien skannaamista. Lähettelen parisenkymmentä Wilma-viestiä, ja sovittelen aikatauluja. Facebookin keskustelu opettajien kokonaistyöajasta huvittaa. Voisiko tämä tästä kokonaisvaltaisemmaksi muuttua? Nykysysteemin kritiikki on kyllä ihan aiheellista. Jos opettajat saisivat palkkaa työvälineidensä huollosta, vaikka dataprojektorin lampun vaihtamisesta, palkka riippuisi opetettavasta aineesta. Äidinkielen opettaja saisi eniten ja jumppamaikka vähiten. Ero olisi melkoinen. Keskustelussa ei muisteta mainita, että kaikki lukion opettajat saavat työn vaativuuteen ja vastuullisuuteen nähden liian suurta palkkaa. En siis minäkään sitä mainitse.

Ärsyttävää säätöä Valkjärvi-projektin viimeisimmän välinehankinnan kanssa. Amazon.com on kuitin mukaan ottanut kortilta maahantuontikulut, mutta ei kuljettavan firman mukaan ”suostu niitä maksamaan”. Tullimaksut ja arvonlisävero pitäisi siis maksaa toiseen kertaan. Olen täyttänyt kirjahyllyäni vuosien ajan Amazonin kirjoilla, ja tilannut sieltä satoja kertoja ilman ongelmia. Kerran sain korealaiselle miehelle tarkoitetun paketin. Amazon toivoi silloin, että en palauttaisi pakettia, vaan pitäisin sen, ellei siitä olisi minulle vaivaa. Myin ekonometrian ja makrotaloustieteen oppikirjat huutonetissä. Toisen kerran tilaus viivästyi pari kuukautta. Avauduin sähköpostitse, ja sain muutaman viikon kuluttua samana päivänä kaksi pakettia.

Koepino ei muuta muotoaan aistein havaittavalla nopeudella, joten päätän virkistää itseäni piipahtamalla maastontiedustelussa Valkjärvellä. Lähtelänrannassa on järkyttävän kylmä. Rannat ovat jo auki, joten ainakin toisen veneen voisi nostaa laiturin kupeeseen. Tällä viikolla maastoon lähtee vain toinen puroryhmistä, mutta pääsiäisen jälkeen edessä lienee liikekannallepano. Ei ehkä sittenkään viimeinen, sillä reagenssit riittävät kahteen Valkjärvi-kurssiin. Saagasta tulee ilman mahtikäskyä trilogia.

Jatkan matkaa kodin kautta. Ryystän muumimukillisen kylmää, poroisaa suodatinkahvia, ja hamuan työhuoneesta mukaan aamutöhinässä unohtuneita papereita, osan huomisista kokeista sisältävän muistitikun ja lasipurkkeja (ihan muuten vaan - hyvähän niitä on olla). Sitten takaisin lukiolle. Huomaan unohtaneeni kopioinnin taidon. Yksi paperi lasille parissa vuodessa ei riitä ylläpitämään tuota joskus opettajalle niin arvokasta taitoa. Teen kolme erilaista hasardimaantieteen koetta, mutta bilsa ykkönen lyö tyhjää. Pakko muusaksi, ja koe puolenyön inspiraation varaan. Huomenna tarjoilen kuutta erilaista koetta 42 opiskelijalle. Ei mahduta luokkaan. Yksi saa istua backstagella, muutama labrassa, ja joku raasu siivouskomerossa moppi päässään. Tarkistan fotometrin reagenssit. Ammoniumtyppi tulee jälkilähetyksenä, muut ookoo. Laitan läppärit lataukseen. Opin kantapään kautta: ei silikoni asetonilla lähde. Nostan kytkintä. Arkadian yhteislyseon toimipiste siirtyy Röykkään.

29. maaliskuuta 2015

Lisää suunnittelua. Kuukausitolkulla piti hakata päätä Röykän mäntyyn. Pakko saada jotain kokeellisuutta havaintojen rinnalle Valkjärven tutkimuksiin! Pakko saada vesikirppuja labran altaisiin! Tänään vihdoin pääsin ulos trullinkehästä. Kokeellisuushan voidaan toteuttaa jollain toisella kurssilla, ja sulauttaa sitten osaksi Valkjärveä. Nyt suunnitelma vihdoin toimii. Sopivasti edellisvuoden toistoa, seurantaa, uutta ja tulevan petaamista. Tärkeintä kuitenkin, ettei toteuttaminen ole niin päivän päälle.

Katsoin pitkästä aikaa Formula 1 -kisan alusta loppuun. Kannatti. Yhtä hyvää urheiluviihdettä tuo kehän kiertäminen on ollut joskus kymmenen vuotta sitten. Kausi oli täysin pedattu Mersulle, ja siten vesitetty täysin. Todellisuuteen ei ainakaan kukaan olisi pettynyt. Mutta Vettelpä onkin huippukuski, ja Ferrari tulee kilpailemaan useammassakin kisassa tasapäisesti Mersun kanssa. Williams pökkii taatusti jossain vaiheessa eturiviin, mutta ehdoton fanituksen kohteeni tulee olemaan Scuderia Toro Rosso, joka pesi tänään isoveljensä. Vähintään toinen noista nuorista isiensä pojista tulee voittamaan joskus mestaruuden. Hellettä, grillausta ja formuloita tiedossa. Sopivan älyvapaata kalsariäijäilyä. Verenpaine koholla ja slaagi justkohta tuloillaan.

Iltapäivällä Otson kanssa pyöräilemässä. Jarrut kuumenivat ja hiilikuitupöly ahdisti keuhkoputkessa. Lähdin matkaan liian kovalla renkaalla, mikä johti likaisella tiellä aliohjautuvuuteen ja liukasteluun nopeissa mutkissa. Handolinin kapeassa shikaanissa G-voimat tuntuivat niskassa, ja selkä oireili. Viimeisessä mutkassa Otso ahdisti minut tien huonommalle puolelle, ja paras pito oli saman tien poissa. Podium kuitenkin, ja tärkeät pisteet. Röykkä on melkein kuin Sepangi. Vähän vaan eri.

28. maaliskuuta 2015

Perhe liesussa, ja minulla tehtävänä käyttää hiljainen aika tehokkaasti. En käyttänyt. Pakenin analogisia koepinoja pihatöihin: auton pesuun, linturuokinnan siivoukseen ja varaston raivaukseen. Kohtuullisen hyväksyttävä taka-ajatus tällä sijaistoiminnalla tosin oli, sillä halusin tyhjentää ajatukset, jotta ne täyttyisivät ideoilla lukion viidennen jakson toteutuksesta. Hyvin suunniteltu ei tällä kertaa ole likimainkaan puoliksi tehty, sillä olen änkenyt jaksoon seitsemän kurssia, Valkjärvi-kurssin, yhden viiden päivän reissun ja kaikkea muuta. Valkjärvi riittäisi yksinään yhden ihmisen työpanokseksi, mutta muutkaan kurssit eivät ole sen seurana syyttä. Ne ovat viidennessä jaksossa koska on kevät ja valoisaa, ja on mahdollista kokeilla uusia menetelmiä, retkiä ja tutkimuksia. Panostaa. Jos voimat riittävät kevätjuhlaan, huhti-toukokuusta tulee ihmisen paras aika. Jos eivät, niin ei.

Bilsa ykkösessä on tarkoitus rakentaa suljettu ekosysteemi, ja harjoitella tutkimuksen tekemistä ja populaatiokoon laskemista maastossa. Bilsa kakkosessa on kursseista eniten mahdollisuuksia tutkivaan oppimiseen, mutta suuri ryhmäkoko on yleensä torpannut nämä ajatukset. Nyt kaikki on 17 opiskelijan ryhmässä mahdollista, joten mikroskoopit on saatava kuumiksi. Bilsa kolmoseen on eniten ideoita, ja menetelmät monimuotoisimmat, mutta ryhmäkoko hieman rajoittaa. Bilsa kutosessa tullaan viettämään paljon aikaa kevätauringossa, ja toivottavasti useammanlaisissa sisätiloissakin. Bilsa seiskan suunnittelu on eniten levällään, mutta elimiä ainakin riittää avattavaksi. Mantsa ykkösessä on tavoitteena tehdä havaintoja ilmasta, vedestä ja maaperästä, ja ajaa lapset hiekkalaatikoista eksogeenisiä malleja tallomasta. Mantsa kakkoseen houkuttaisi palauttaa tutkimus, sillä pelon maantieteen tutkimuksesta jäi Porvoon ajoilta hyvä maku. Valkjärveä olen jakanut syksyllekin, mutta iltaisin ei silti ole vapaa-ajan ongelmia. Baltian-Puolan reissusta en tiedä vielä mitään. Paitsi että kamera tulee olemaan suuressa roolissa.

Vapaa-ajan ongelmat liittynevät polkupyöriin. Otso sotkee jo vauhdilla, joten pidempiin retkiin alkaa olla mahdollisuuksia. Pidemmät luontoretket suuntautunevat lähinnä Lohjan suuntaan, sillä monimuotoinen järvimaisema ja kalkkipitoinen maaperä kiehtovat. Pahasti laiminlyömäni mökki Iitissä kaivannee myös huomiota. Iittiin on mukava palata. Kaaliojan kukkamereen, Sääskjärven viljaville peltoaukeille, Hiidensaaren lempeään jylhyyteen, Kymen hiljaisille virroille ja Märkjärven laineille.

Punaista mustaa

Share

Nachtmystium: The World We Left Behind (2014). Blake Judd on kasannut studioon jonkinlaisen soittajapoikaporukan, ja saanut aikaan tällaisen. Ja ihan hyvähän tämä on. Harmoniat muistuttavat etäisesti jopa Thyrfingiä, mutta soi Nachtmystium kapeammin ja hieman yksioikoisemmin. Rummut lönkyttelevät laiskanoloisesti ja tarkoituksellisen mielikuvituksettomasti, kitarat ja basso maalaavat synkkää maisemaa, ja nimikappaleessa jonkinlainen elektroniikkasoittopeli luo bändille tyypillistä psykedeelistä tunnelmaa. Syytökset natsismista ja antisemitismista pistävät kuuntelemaan sanoituksia tarkemmin, mutta ei tästä sellaista löydy. Kristinuskosta Judd ei tykkää, ja itsetuhoinen epätoivo on hänen mielestään kaunista. Se hänelle suotakoon.

Enslaved: In Times (2015). Norjalainen black metal on kuin pikkuvarpusparvi tuossa ikkunan alla: yksilöitä on paljon ja ne ovat kauniita, mutta niitä vaivaa levottomuus, joka pistää ne pölähtelemään joka suuntaan, ikkunaan ja seinäänkin. Enslaved on yksi niistä, joka on antanut soittotaitonsa kehittyä tyylilajille liiankin pitkälle, ja omaksunut sen myötä monen puritaanin paheksuman progressiivisen lähestymistavan. Parin edellisellä levyllä tämä on johtanut perushyvyyteen, eli tylsyyteen. Nytkin kappaleiden sisällä on suurempi varianssi kuin kappaleiden välillä. On rääkyä, korinaa ja hämmästyttävän kaunista puhdasta laulua. Rutistus vaihtuu tarttuviksi säkeiksi, ja rytmillisesti monimuotoisiksi osiksi. Aivan kuin Iron Maiden olisi saanut komppinsa ruotuun, ja tummunut. In Times on yksi tämän parhaista metallilevyistä. iTunesin soittokertojen määrä sen kertoo.

27. maaliskuuta 2015

Epätodennäköinen. Moodivilkaisu työhuoneen ikkunasta ruokinnalle. Noin kuusikymmentäkaksi pikkuvarpusta ruokailee ruokinta-automaatin alla, ja kymmenkunta automaatilla. Puissa pyörii puolen tusinaa talitinttiä ja sinitinttiä. Joku harakka tai varis pompottelee etäämmällä. Vilkaisu tänään. Ei lainkaan pikkuvarpusia, ei tinttejä, ei harakoita, ei variksia. Ruokinnalla kököttää viherpeippo, ja omenapuussa toinen. Omppopuussa viherpeipon takana hypähtelee yksinäinen vihervarpunen. Puun toisella laidalla hirssiapajia silmäilee hemppo. Viherpeippo on tälle talvelle uusi laji, enkä ole koskaan nähnyt ruokinnalla yhtä yksilöä enempää. Vihervarpunen on niin ikään tälle talvelle uusi. Hemppoa en ole nähnyt pihallamme koskaan, enkä kovin lähelläkään. Näiden lajien esiintymisessä ei käsittääkseni pitäisi olla korrelaatiota. Mikä on tämän havainnon todennäköisyys?

Marginaalinen. Juha pahoitteli tänään kokeessa, ettei ollut viivottimen puutteessa tehnyt konseptiin marginaaleja. En olisi huomannut. En ole koskaan huomannut marginaalien olemassaoloakaan. Mihin marginaaleja tarvitaan? Paperi on luettavampi ilman ristikoita. En kuitenkaan lähde vähäpätöistä asiaa enää digivallankumouksen alla poisopettamaan, sillä poisoppiminen on oppimisen tuskallisin muoto. Lukioon tullessaan suuri osa nurmijärveläisnuorista on sitä mieltä, että ilmastonmuutos johtuu pääosin otsonikerroksen ohenemisesta. Väännän sitten rautakangesta, että ei ole, se on jonkin lepsämäläisen koulukunnan harhaoppia. Uusi oppi menee mantsan ykköskurssilla perille, mutta kolmoskurssiin mennessä otsonikerroksen oheneminen on palannut pääsyylliseksi. Aloitan mouhoamisen uudelleen: unohtakaa koko otsonin olemassaolo, se on ihan marginaalinen!

Erilainen. Yövissy on ollut minulle liian kevyt, liian imelä, liian disni. Nyt kun ovet ovat käyneet, luonne alkaa löytyä.Vissy erottuu nyt muista sinfometallisteista, joissa on naislaulaja. Marco Hietala, kuorosotaleikkeihin alentunut vanhan liiton Tarot-mies, Vissyn paras laulaja, on saanut rinnalleen tyrmäävän hollantilaisen amatsonin. Hullu ropellihatuntekijä, kitaraansa lyhyempi kiteeläinen, pillipiipari maahinen ja elävä rumpukone – kaukana ovat ne tukkaheviajat, jolloin bändiin ei päässyt, ellei 40-senttinen pehko ollut musta, kihara ja wetlook. Erilaisista ihmisistä koostuvat yhtyeet tekevät erilaista musiikkia.

Viimeinen muistikuvani Petri Wallista on Joensuun laulurinteeltä. Mies vingutti jousella kitaraansa 15 minuuttia keikka-aikansa päättymisen jälkeen. Järjestäjät pyörivät lavan reunalla kelloaan naputtaen. Ulkomaanelävien piti päästä lauteille. Ei liene silkkaa sattumaa, että basistina oli mies, jota tukevammin ei voi maan pinnalla seistä, ja rummuissa viaton pikkupoika.

26. maaliskuuta 2015

Lauran kurkusta ainakin toinen pää on tulehtunut, joten vietimme tyttöjen kanssa kotipäivän. Ymmärrän hyvin niitä, jotka kehottavat nauttimaan ajasta jolloin lapset ovat pieniä. Lapsen lapsuus on lyhyt. Tiedän, että aika pian muistan taaperoajoista vain hyvät puolet. Mutta en minä silti perusarjesta osaa nauttia. Raaputan jämäruokia lautaselta, pesen ruuantähteitä kaikista ruumiinosista, vaihdan vaippoja, pesen liejupyllyä, hankkiudun eroon haisevista jätöksistä, keräilen roinaa ja ruokaa lattioilta. Kuka sellaisesta nauttii? Mutta on toisenlaisiakin hetkiä. Otso saattaa tarttua yhtäkkiä kädestä saattaessani häntä kouluun. Lotta saattaa lohduttaa minua kun en tukkisormillani saa korjattua kaulakorun lukkoa: ”Ei se iskä minua haittaa että sinulla on niin isot kädet”. Laura saattaa sanoa: ”Tykkään olla tässä sylissä” (vaikka minulla onkin partaa polvissa). Sellaisia hetkiä oli tänään.

25. maaliskuuta 2015

Huonosti nukutun yön jälkeen edessä oli kaksi koevalvontaa ja opekokous. Pelkäsin silmämunien muljahtelevan ja pokasahan soivan, mutta tajuissani sinnittelin, kokouksessa jopa osa aisteista avoinna. Väistämättömät säästötoimet synkistivät mielen. Uusi keskiasteen rahoituslaki olisi palkinnut asiansa hyvin hoitavia kouluja, joten lukiomme tilanne olisi sen myötä näyttänyt valoisalta. Mutta sepä torpattiin, ja nyt kaikki ovat saman tasapaksun juustohöylän jyystettävänä. Miksiköhän juuri juusto?

Vapaaehtoisesti, mutta sydän verta valuen ehdotin neljää ryhmää vähennettäväksi. Kursseille riittäisi suorastaan hämmentävän innokkaita tulijoita, mutta ensi vuonna osa on käännytettävä ovelta: opiskelet sitten seuraavassa elämässä, tai menet sellaiselle täytekurssille, joka kiinnosta ketään. Neljän ryhmän vähentämisen jälkeen bilsaa ja mantsaa jää vielä 29 ryhmää, ja uuden tuntijaon toteuduttua ehkä 23, joten ei tämä maailmanloppu ole. Mutta kokonaisuus oli mietitty tarkkaan. Nyt se rampautuu. On vaikeampaa ylläpitää innostusta. Mikähän tämän motivaatioleikkauksen hinnaksi on laskettu leikkauslistoja tehtäessä?

Jätän kokeet imeltymään, ja pakenen todellisuutta kirjoihin, toisten todellisuuteen. Lukulistalla pinnalle ovat pykineet Ullica Segerstrålen Nature's Oracle, kirja William Hamiltonista, Nick Daviesin Cuckoo, ja uusi kirja Behemothin Nergalin, Adam Darskin eriskummallisesta pään sisällöstä, mutta ne kaikki vaatisivat virkeämmän mielen. Näiden sijaan käteen sattui Harri Kettusen ja Elina Vuolan toimittama kirja latinalaisesta Amerikasta. Poimin sieltä luvut feminismistä, vasemmistohallituksista, alkuperä, kansakuntien synnystä ja osallistavasta kuvataiteesta. Perustelen tämän sanalla, jolla Laura perustelee kaiken: koska!

24. maaliskuuta 2015

Ilon ja onnen päivä. Posti kantoi kotiin Bilteman ja Forestry Suppliersin kuvastot. Bilteman vehkeet leviävät käsiin, joten ei niitä ostaa voi, mutta kuvasto on vuoden toiseksi paras kirja. Se sisältää kaikki ihmisen ulkoisen elämän osa-alueet, joten jos en joskus keksi tähdellistä tekemistä, kuvasto vain auki, niin kohta löytyy. Puutarhanhoitokin on olemassa, ruopsuttaminen ja pensaiden leikkuu. Lipputangon voisi virittää, ja jonkinlaisen viirin. Mökin puuseen ei tarvitsisi olla niin ankea. Sitä voisi tuunata vaikka koivuisella istuimella. Rälläkän laikka on sökö, ja purjeveneestä puuttuu kynnysmatto. Ja se venekin puuttuu.

Vuoden paras kirja on Forestry Suppliersin kuvasto. Roina on kauttaaltaan laadukasta, mutta toimituskulut, dollarin kurssi, arvonlisävero ja tullimaksut ovat tehneet Mississipin Jacksonista tilaamisen mahdottomaksi. Kaikkea mahdollista löytyy metsätaloudesta vesientutkimukseen, mikroskoopeista kojoottiloukkuihin, Davisin sääasemista kalkkarosuojahousuihin, ja kulonsammutuksesta maanmittaukseen. Väitöskirja-aikoina tämä kuvasto oli tärkein inspiraation lähde. Efekti on yhä sama.

23. maaliskuuta 2015

Se hetki kun opiskelijat ovat lähteneet, ja istut yksin luokassa. Pöydällä lojuu papereita, ruutuja on edessä auki useita, ja ikkunoita läppärissä kymmeniä. Hetki on täynnä epäonnistumisen tunnetta. Ei mennyt tämäkään päivä niin kuin piti. Huomenna on pakko yrittää enemmän. Mantsan kakkoskurssille on syytä tehdä illalla napakka kokeenpuolikas, ja mantsa kolmosen kertaustehtävän on oltava enemmän kuin kertaus. Bilsa ykkösen ja bilsa kakkosen viimeisillä oppitunneilla on kursittava asiat pakettiin niin, ettei se vaikuta kursimiselta. Mantsan reaalikokeen pisteet on lopulta saatava kupongille.

Aloitin hyppytunnilla viidennen jakson suunnittelun. Tein sen väärin päin. Kiertelin luokissa ja labrassa, ja katselin karttoja koulun ympäristöstä. Aloitin välineistä, yhteyksistä ja muista tarjolla olevista mahdollisuuksista, ja rakensin niiden ympärille opetussuunnitelman. Se toimi gradussa ja väitöskirjassa, ja melkein postdocaamisvaiheessakin, joten miksei se toimisi nyt?

Jätevedenpuhdistamovierailu, syvällisemmät metsän, järven ja suon tutkimukset, suljetut ja avoimet ekosysteemit akvaarioihin ja lasipurkkeihin, kompostin rakentaminen ja soluhengitystä hiilidioksidi- ja happiantureilla. Perhostoukkia kasvatukseen, papuja itämään ja kevään kasveja mikroskoopin alle. Rottia on pakastimessa riittävästi, samoin silmiä, sydämiä, munuaisia ja keuhkoja. Ravinteisuuskokeita pikkulimaskoilla ja happamoitumiskokeita vesikirpuilla. Desibeliantureita ei ole vielä käytetty lainkaan, joten melututkimusta Klaukkalassa, ja data paikkatietoikkunaan. Asemakaavat esiin mantsa kakkoselle. Mantsa ykkösellä hiekkalaatikkoleikkejä, ja mikroilmastomittauksia. Dokumenttianalyysit ainakin vieraslajeista ja litosfäärilaatoista. Jos rahaa löytyy, visiitti Kaisaniemen puutarhalle. Jos kuljetus järjestyy, piipahdus ikimetsässä, koskella ja märemmällä suolla. Massiivinen Valkjärvi-projekti muiden kurssien apuna – ja päinvastoin. Bussiseikkailu Baltian läpi Puolaan. Paljon valokuvia, vähän vähemmän videoita. Niistä koetehtäviä. Mantsan ja bilsan ykköskurssien kokeet Abitilla, muut pienempinä osakokeina. Bilsa kutosessa lajintuntemus. Eiköhän noista näin ensi alkuun ihan hyvä tule. Jos ei hyvä niin paljon. Kyllä määrä korvaa.

22. maaliskuuta 2015

Normipäivä. Siivousta, järjestelyä, tyttöjen kanssa ulos, kurssikokeiden kiemuroita ja mantsan reaalikokeiden kimppuun. Ihan kelvollinen mantsan koe, vaikka ymmärrän hyvin mantsaa lässynlässynä pitävienkin mielipiteen. Onhan tuossa vähän teknistä ongelmanratkaisua, mutta minusta tyhjästä luominen, ja laaja ajattelu ei ole välttämättä lässyä. Noista papereista hohkaa hurja yritys, sellainen joka herkistää open. Kun yo-kokeet lopetetaan, jään kaipaamaan tuota yhdensuuntaista tekemisen meininkiä.

Tytöillä oli kyselyripuli. Laskin kysymysten keskinopeuden: 180 kysymystä / tunti / kaksi tyttöä. Miksi kuollut kasvi muuttuu ruskeaksi? Miksi sinulla iskä on kolme telttaa, vaikka voit nukkua vain yhdessä? Kuka keksi pyörän? Miksi on kevät? Paljonko maapallo maksaa? Mikä on roska? Laura on ollut pitkään huolestunut siitä että hänellä on ihoa. Tänään päädyimme viimein yhteisymmärrykseen siitä, että iho on tarpeellinen. Nyt ongelmaksi on noussut, mitä tapahtuu jos iho vahingossa putoaa pois?

Katselin Pekka Peuran Faecesbookiin lähettämää kuvaa. Miten ihmeessä kyselyvaihteen saisi säilymään? Ettei kysymystä pidettäisi osaamattomuuden merkkinä, vaan päin vastoin. Korkeampaa osaamista on huomata, että asiassa on kysymyksen mentävä aukko. Vaikka huonoja kysymyksiä ei ole olemassa, minulta kysyttiin viime viikolla kaksi 1) Saako kysyä? 2) Saako tulla oppitunnille (kun olen niin paljon myöhässä)? Vastasin molempiin hiljaisesti voimasanalla, suun kautta tahdikkaammin.

21. maaliskuuta 2015

Harvinaislaatuinen vapaapäivä. Ihan vähän vaan luin mantsan reaalikoevastauksia. Vähän vaan. Niin vähän että ajatus vapautui kesän suunnitelmiin. Jäämeren aaltoja on päästävä kuuntelemaan. Ja vähän tunturiin ja palsoille. Iän puolesta minun pitäisi kai jo pukea nahkatakki, ja lähteä nojapyörällä halkaisemaan Aasiaa. Tai kiertää loistoristeilijällä Antarktiksen reunoja pingviinejä kuvaten. Tai katsella vanhuuden sijaa Portugalista. Noh. Kesän villein seikkailumatka päätynee kuitenkin Ti-Ti-nallen talolle.

20. maaliskuuta 2015

Valkjärvi polskii

Share

Murikka vierähti eilen sydämeltä, tai missä lienee ollut, pernan päällä painamassa. Eiliseen saakka epäilin, tuleeko Valkjärven tutkimisesta toisella kertaa mitään, sillä pioneerin naiivi into on käytetty, eikä taloudellinen tilanne lupaa jatkoa kolmannelle vuodelle? Iltapäivä Jasmiinan ja Roosan kanssa oli kotiinpaluu. Se palautti uskon: ei mikään ole muuttunut, tämäkin vuosi on ainutkertainen. Aiheetkin alkavat asettua kohdilleen luonnollisen valinnan kautta. Useimmat ryhmät toistavat osia viime vuoden tutkimuksista, mutta lisäävät niihin uutta, ja ottavat sopivasti riskejä. Lempilapsesta näyttää tulevan sittenkin potra.

Pistehitsasimme bilsan ryhmän verkkokalvot kiinni silmäkuoppiin, ja päädyimme siihen, että koko auringonpimennys on silkka salaliitto. Eikä se edes ole pimennys. Se on auringonhämärrys, täydellisenäkin. Jo ennen tätä olin vihjaillut bilsan kakkoskurssilla, etteivät Mendelin lait pidä paikkaansa, vaan ovat erityistapauksia, joissa penetranssi ja ekspressiivisyys ovat tapissa. Jos luonnontieteessä laki ei pidä paikkaansa, ei pidä mikään. Tämän päälle hasardimaantieteen esitykset kyberuhkista, terrorismista ja matkailun riskeistä. Tuskin mikään tapahtunut on tapahtunut. Ei edes se takatatuointi. Tuskin olevakaan on.

Kotimatkalla säpsähdin karnevaalia. Vastaantulevat autot vilkuttelivat valojaan, ja Numlahden kartanon kohdalla tie näytti olevan tukossa. Kolariko, vai sakkorysä? Ei, pellolla muutaman kymmenen metrin päässä oli hirvilauma, joka päälukua en hädissäni huomannut laskea. Kuusiko, vai kahdeksan? Hirviksi ne olivat erityisen kauniita, tummaselkäisiä ja sulavalinjaisia. Sänkipelto oli pilvisen iltapäivän valossa kauniin olkinen, ja tausta levollinen. Etupenkillä sattui olemaan kameralaukku, jossa oli 70-200-millinen kuusdessä, ja 300-millinen telejatkeella seiskadeessä. Siitä useammmankin vuoden luontokuva! Kun sain auton vieräytettyä tien laitaan, ja kameralaukun vetoketjun auki, lauman peränpitäjän sorkat vilahtivat ketterästi taimikkoon.

19. maaliskuuta 2015

Univelka auttaa työssäjaksamisessa, sillä ajantaju menee, eikä itsekriittisyys kiusaa. Aamun mantsan tunnista muistan lähinnä sen, että yritin pitää itseni hereillä, ja tunsin voitonriemua siitä, että Ida pilkki pahemmin. Aiheena saattoi olla alueellinen erilaistuminen. Bilsa ykkönen sujui kitaristitermein "lämpösestä kohdasta kaulan keskivaiheilta louhien" ja mantsa nelonen perseellä puristaen. Kesken oppitunnin havahduin, ja kävin läpi opiskelijoiden ilmeet. Ei kauhua, ei naamapalmuja - saatoin vetää oikeasta aiheesta, ainakin oikeasta oppiaineesta. Kiitos älykkään suunnittelijan. pääsin loppupäiväksi happimyrkytykseen.

Puolenpäivän jälkeen suuntasimme Jasmiinan ja Roosan kanssa Lähtelänojan aurinkoisille penkoille. Valkjärven kenttätöissä olen saanut kerta toisensa jälkeen yllättyä, miten hanakasti lukiolaiset oppivat asioita kun pääsevät tekemään itse omilla käsillä. Sain huseerata päällysmiehenä Jasmiinan ja Roosan tehdessä tutkimusta ammattilaisten tavoin. Jotain tuloksiakin jo saatiin. Vesi oli kylmää ja lähes kirkasta, ei missään nimessä merkittävästi Valkjärveä kuormittavaa. Sähkönjohtavuus nousi hieman alajuoksua kohden, mikä kertonee hulevesien vaikutuksesta. Etelästä Lähtelänojaan laskeva sivuoja vaikutti sen sijaan yhtä kuonaiselta kuin viime vuonna, ja haisi Roosan mielestä labrassa vahvasti lehmältä. Kun oikein pinnistin, sain pistävän AIV:n tai navetan tuoksun erottumaan. Liuennutta happeakin oli omituisen vähän. Ravinne- ja bakteerianalyysit kertonevat enemmän.

Olen luovuttanut lopullisesti yrityksissäni ymmärtää Otson pelimaailmaa. Olen enemmän tällainen Word ja Excel -seniili: "Kun eihän ne nuoret osaa hyötyohjelmia käyttää, ja niin pintapuolista on se netinkin käyttö". Mutta nyt saattaa löytyä yhteistä ruutuaikaa, sillä Otso löytänyt Myytinmurtajat. Katsomme kaikki tuotantokaudet, ja räjäytämme salpietarilla puutarhatontun.

18. maaliskuuta 2015

Oli erikoista herätä neljän tunnin yöunien jälkeen sirkeänä, ja rientää lukiolle korskeana kuin villivarsa. Olisikohan unen laatuun vaikuttanut se, että nukahdin vihreän taivaan alla? Nukahtamista viivytti taistelu kapinallista itseäni vastaan. Teki mieli käydä räpsimässä kuvia Auroran coronasta, mutta kun olen päättänyt, että kahta en kuvaa: oravia ja revontulia. Se on niin.

Yo-valvonnassa väsäsin edelleen poikkeuksellisella innolla biologian ja maantieteen kurssien leikkauslistaa. Kehitysmaantsan kurssista ainakin toinen ryhmä lähtee, samoin aluetutkimuksen ja ihmisen biologian toiset ryhmät. Osa opiskelijoista joutuu etsimään parempaa opiskeltavaa. Mantsan kakkoskurssin ryhmäkokoja voi helposti kasvattaa, ja ERÄ-kurssin tarvittaessa unohtaa (en kyllä unohda!). Eiköhän tuossa ole säästöntynkää yhden ihmisen osalta. On pirunpaskaa purkaa vuosikausia rakennettua, ja toimivaa systeemiä, mutta jos rahaa ei tule, sitä ei myöskään voi käyttää. Sinkkuna voisin pitää kursseja salaa talkootyönä, mutta lapsellisena en siihen kykene. Lohtua ei tarjoa se, että muilla lukioilla tulee menemään paljon huonommin.

Mantsa nelosen haastattelujen jälkeen jäin tuijottamaan seinän valokuvakollaasia. Oli kaukaaviisasta jaksuterapiaa lätkiä kuvat seinään. On tympeää kun saavutettu viedään, mutta eihän kana olisi noillekaan kuvauspaikoille lentänyt, jos sillä olisi ollut kupu jyvistä turpeana. Uuden jyvän hakuun siis. Huomenna pahki-ihana mantsa kakkosen ryhmä, lämpenevä bilsa ykkösen ryhmä ja kokeneet jermut, Ge4. Sitten Jasmiinan ja Roosan kanssa Lähtelänojan penkoille. Sitä ennen jokunen tunti vapaata!

17. maaliskuuta 2015

Jotkut päivät on kultaa, ja kiveä muut, lauloi kuuluisa runoilija. Tämä päivä oli rapakivipiira. Aamuyöllä mantsa kakkosessa energiaa, mutta säästeliäästi. Mielijohteesta spontaanisti päivän paras päätös: etäkoe kaikin apuvälinein. Mantsa kolmosessa esitykset energiantuotannon riskeistä, metsien häviämisestä ja aavikoitumisesta. Paljon keskustelua, ajoittain jopa riistäytyen. Sitten bilsa ykkösessä populaatioita ja sukellus ekologiaan omien esimerkkilajien kautta. Bilsa kakkosessa perinnöllisyyden perusteita höntyillen. Kun opiskelijat olivat lähteneet, mittareiden kalibrointia ja välineiden virittelyä. Kotona lyhyt urvahdus, ja biologian osakokeiden kimppuun. Työpäivä täyttää 12 tuntia, mutta loppusuora ei vielä näy. Pikkumustille tunneille menee.

16. maaliskuuta 2015

Fuskasin mielenkiintoisessa keskustelussa, sillä olin miettinyt asian pahki etukäteen. Jos poliitikot ovat kusitolppia, ja heidän pilkkaamisensa yleisesti hyväksyttyä, mikä ammattikunta nauttii arvonantoa janan toisessa päässä? Topkolmoseeni on tunkua.

1) Kätilöt onnistuvat luomaan steriiliin sairaalan saliin lämpimän kotoisan tunnelman, ohjailevat psykologeina pelkoja pois, ja luovat samalla vankan luottamuksen tekniseen ammattitaitoonsa. Syntymä on ihme, mutta sen rinnalle on kaikilla kolmella synnytyskerralla noussut toinenkin: miten joku ammattikunta voi olla työssään niin hyvä? Jopa isälle kätilöt ovat onnistuneet taikomaan merkityksellisen olion illuusion. Synnytys on sen verran pitkä prosessi, että kätilöiden vuorot ehtivät sen aikana vaihtua, ja kolmen synnytyksen aikana ehtii tavata kymmenkunta kätilöä työssään. Vaihtoja ei huomaa. Poikkeusta ei ole kohdalle sattunut. Sairaalasta ajellessa olen päättänyt ryhtyä tekemään oman työni yhtä hyvin kuin kätilöt omansa. Kolmesti.

2) Lastenhoitajat. Miten tärkeä ihminen päiväkodin Virpi olikaan Otsolle silloin kuusi vuotta sitten, ja miten tärkeitä Jonna ja Teijalle Lauralle nyt. Tarvittaessa puhutaan lasta hakiessa parisuhde kuntoon, ja löydetään jokaisesta päivästä positiivista. Ja kun tauti kurmottaa perhettä, ja arki alkaa luhistua, hoitaja liihottaa loskan keskeltä kuin enkeli, ja ottaa tilanteen haltuun.

3) Katsastusinsinöörit pääsevät kärkikolmikkoon muutosnopeuden perusteella. Kymmenen vuotta sitten kävin vielä Hyvinkään A-asemalla, jossa kohdalleni sattui brontosaurus, perinteinen nöyryyttäjänatsi. Nyt Klaukkalan ajoneuvokatsastuksen miehet suuntaavat valoja, ja nakuttelevat ohimennen koiranluuta parempaan kuosiin. Kannoin piinaavaa syyllisyyttä kun en saanut aikaiseksi vaihtaa hoonelosta Katin autoon, mutta ilmeisesti nykyisellä palveluhalukkuudella asiakas saa mennä leimalle vaikka polttimo kädessä: tällainen irtosi. Kiva fiilis tulee autoilijalle pohjapanssarin ruostekukkia kurkkiessa, gaffeplöröä särpiessä.

4) Luokanopettajat. Minulla kävi tuuri. Äitimäinen Eine Rantamäki ekalla, samantyyppinen, mutta nuoremman sukupolven ajatuksia mukaan tuonut Marketta Yrjölä tokalla, karismaattinen ja läpeensä mukava Eeva Rämä kolmannella ja neljännellä, ja maanpuolustushenkinen, särmästi käyttäytyvä Timo Rantamäki viidennellä ja kuudennella. Alaluokilla opitaan sosiaalisia taitoja, erilaisten ihmisten kanssa toimimista ja yhteisössä olemista, ei niinkään asioita. Jollain tavalla nuo neljä tärkeää ihmistä onnistuivat opettamaan niitä minulle henkilökohtaisesti, vaikka luokalla oli parikymmentä muutakin taidoissaan hapuilevaa.

Lukion pilsan ja mantsan ope on sijalla 421. Luokituksena merkityksetön ja harmiton. Lukion sisältöjä ei voi opettaa, eikä toisen puolesta voi oppia. Opettaja voi vain innostaa oppimaan. Tätä tapahtuu vahingossa, ja niin harvoin, että tulos pyöristyy nollaan. Jos päättäisin lähteä loppukuuksi Teneriffalle, vain rehtoria harmittaisi. Jos unohtaisin puoleksi vuodeksi mennä töihin, mikään ei muuttuisi. Jos nyyköttäisin päivät luokassa syljeskelemässä kengilleni, lukiolaiset sivistyisivät suunnilleen saman verran kuin nytkin, ja kaikki saisivat ihan kelvolliset jatko-opiskelupaikat. Jos pilsa ja mantsa poistettaisiin lukiosta kokonaan, maailma ei muuttuisi. Mutta kivaa tämä on, ja palkka on kelvollinen. En kerro tätä kenellekään. Saan ehkä jatkaa.

15. maaliskuuta 2015

Maastontiedustelu Valkjärven ympäristössä, ja perinteisten nurmijärveläisten lintupaikkojen tsekkaus. Lepsämän Isoniitussa ja Kirkonkylän Järvenpohjassa paljon laulujoutsenia, hyyppiä, metsähanhia ja muutama uuttukyyhky. Usuttivat bongaamaan Kuhajärven pelloilta tundrahanhien ja pikkujoutsenten kaveriksi lyöttäytyneen lyhytnokkahanhen, mutta olin niin patalaiska bongari, että ajoin vain ohi, ja vilkuttelin kaukoputkimetsään. Rautiainen Järvenpään pelto-ojassa sen sijaan ilahdutti isosti. Ja pyöräilijöiden ennennäkemätön ryntäys pölyisille pientareille. Tekee mieli nostaa Kona ja Felt pukeilta, ja heittäytyä peesiin.

14. maaliskuuta 2015

Toipumispäivä. Järjestäytymispäivä. Ja marketpäivä. Olisikohan peräti kolmas kerta Otson syntymän jälkeen, kun työntelimme ostoskärryjä Katin kanssa kahdestaan. Kun nälkä tuli, päätimme antaa sopivasti tyrkyllä olleelle Rossolle mahdollisuuden. Olen käynyt Rossossa viimeksi silloin kun siellä syötiin alkuraaste ja ihana BBQ Chicken pannupitsa. Nyt siellä syödään antipastoa, toisenlaista raastetta. Tilasin "jättiläisen isompaan nälkään", Smokin' Gun Sandwichin. Ovat jättiläiset kutistuneet. Tai nälät.

Vatsataudin heikentämänä tulevan kahden ja puolen kuukauden työmäärä saa polvet kalkattamaan. Elämän parasta aikaa, mutta niin pirun pelottavaa. On haettava sytykkeitä menneisyydestä. Gradu oli suoritus, jonka ei pitäisi olla ihmiselle mahdollinen, mutta tein sen silti. Ensimmäinen epäonnistunut yritys sai yliopiston väen kääntämään selkänsä, ja jäljelle jäi vain muutaman läheisimmän tuki, ja sisälläni leiskunut vimma. Tai jos haen jaksua kauempaa, voin pohtia kysymystä, jonkä ääreen kehotan lukiolaisia palaamaan: kuinka moni esi-isistäni jäi lapsettomaksi? Abrahamista ja Eevasta, tai RNA-molekyylistä lähtee ketju, joka lukemattominen valintojen ja sattumien kautta päätynyt minuun. Olemassaoloni on paljon epätodennäköisempää kuin tuhannen loton päävoiton kuittaaminen peräkkäisinä viikkoina. Silti olen. Mahdottomasta tuppaa tulemaan välttämättömyys.

Ensivaikutelma biologian reaalikokeesta petti. Samaa skeidaahan ne tehtävät ovat kuin aina ennenkin. Itse pitäisi kaikki tehdä! Ei auta, tilanne vaatii brutaalimpaa arviointimusiikkia: 1) Primordial: Imrama, 2) Satyricon: Now, Diabolocal, 3) Be'Lakor: Of Breath and Bone, 4) Cannibal Corpse: Evisceration Plague ja 5) Triptycon: Melana Chasmata. Lauantai-illan huumaa.

13. maaliskuuta 2015

Syöminen ei suju, joten katselen toisten ateriointia. Aamulla rasvamakkaroilla harmaapäätikkapari, viisi pyrstötiaista, neljä kuusitiaista ja epämääräinen joukko tali- ja sinitiaisia. Hömö- ja töyhtötiaiset ovat kadonneet, käpytikkoja ei ole näkynyt lainkaan. Fasaaniäijä toi neljän daamin haareminsa näytille, kuuraiselle kaura-aamiaiselle. Pikkuvarpusparvi on kutistunut satapäiseksi. Ne ovat nököranttuja. Auringonkukka ei enää kelpaa missään muodossa. Pähkinöitä voi kovaan nälkään syödä, kunhan ovat isoja ja rasvaisia argentiinalaisia. Undulaatin hirssisekoitusta pitää olla. Kölniläisen nahkapöksyn sekoittamaa.

Silmäilin Björn Wahlroosin uutta kirjaa Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta. Ei äkkiseltään lainkaan niin tylsä kuin se edellinen. Wahlroos on suomalaisten ääneenajattelijoiden joukossa ainutlaatuinen: hän osaa todella ajatella asiat toisin, ja kyseenalaistaa konsensuksen. Häntä heiluttaa usein koiraa, arvomaailma on pingotettu tiukkapipoisimapaan äärilaitaan, ja osa heitoista on selvästi tarkoitettu lähinnä ärsyttämään yksiulotteista some-kansaa, mutta hypoteesit talouden työvälineistä houkuttavat tonkimaan dataa. En lankea tonkimaan, sillä kirjan alun lainaus Kodachromen Paul Simonilta kertoo minulla olevan muuta ajateltavaa: ”When I think back on all the crap I learned in high school, it’s a wonder I can think at all”.

Lyhyesti. 1) Kesäkausi avattu: Lotalla molemmat polvet auki. 2) Enslavedin levy In Times on ihana. 3) Kirjaa Primuksesta ja Les Claypoolin surrealistisesta maailmasta ei malta jättää kesken. 4) Ensi viikolla ilmestyy tätäkin odotetumpi poppiskirja Behemothin Nergalista. 5) Löysin käyttöä 3D-tulostimelle. Kuvassa näkyvä reikäinen muovisuojus mulskahti Valkjärveen, joten kysyin varaosaa. Muoviosa maksaa 38 euroa + alv ja metallikärki 128 euroa + alv. 6) Tuomo Puumala vaikuttaa fiksulta poliitikolta. 7) Koulusta paarustavan Otson mairea ilme selittyi. Opettaja oli antanut ainoaksi kotitehtäväksi lukea kirjaa 20 minuuttia. Se on pari tuntia vähemmän kuin yleensä. 8) Lehtokurppa lentää juuri soidinlentoaan talomme yli, yli kuukauden etuajassa. 9) Olen kadottanut kalifornialaisen kuvataitelijan nimen, ja samalla kyvyn nähdä valo. Mies on maalannut pääosin rakennuksia, joiden ikkunoista hämärälle pihalle lankeava valo hullaannutti minut vuonna 1997. 10) Olen löytänyt Hectorin.

12. maaliskuuta 2015

Pasilisko pureutui jejunumiin, ja säteili sieltä päähän. Ilmoitus rehtorille, ja yleinen kuulutus Faecesbookissa. Yritys tiedottaa lähtelänojailtapäivän peruuntumisesta Elinalle, Jasmiinalle ja Roosalle, ja juuttaanmoinen v-harmitus kauniin kevätpäivän menettämisestä. Viesti Ge2-ryhmälle, ja myötäaamukoomainen rypeminen syyllisyydessä. Otsolle kevyt aamupala, ja pelko tartunnasta. Otso kouluun. Viesti entuudestaan laiminlyödylle Bi1-ryhmälle, ja toive että motivoituisivat bilsaan edes vähän. Viesti Ge4-ryhmälle: ei haastatteluja tänään. Viesti Katille: Otso ei mene tänään iltapäiväkerhoon. Viesti Kekelle: en pääse tänään Puolan reissun infoon, ja sovittu juutalaisnäyttelykuvaussessiokin täytyy lavastaa ensi viikolla. Viis muuta viestiä: sovitaan asia uudelleen kun kykenen. Vieläköhän pitäisi kirjoittaa lehdistötiedote ja järjestää tiedotustilaisuus? Sipura kuralla.

Kaksi ja puoli tuntia viestittelyä ja soperrusta kippurassa. Ja minä olen vain epäsosiaalinen alimman tason virkamies vailla ensimmäistäkään alaista. Mitä seuraa siitä, jos tärkeämpi, palavereissa ramppaava ja vastuuta kantava ihminen sairastuu? No ei sairastu, tai hoitaa asian katetrilla! Se on luonnonvalintaa. On helppo ymmärtää sekin, miksi ihmiset sairastavat mieluiten työpaikalla. Se on helpompaa. Työt jäävät tekemättä, mutta eivät kasaannu. Yo-kisojen abeja ajattelen. En tahdo tartuttaa.

11. maaliskuuta 2015

Maaliskuun puolivälin maisema on puolisentoista kuukautta aikaansa edellä. Pyöräilijät ovat kaivaneet esiin piukat trikoonsa, ja tyttöporukka on asettunut rennosti terassille. Minä vietin pitkän valvontavuoron reaalikokeessa, mutten ollut arestista harmissani. Oli aikaa taas kerran huomata, miten hienoon ammattiin olen ajautunut. Voisin tehdä vain pakollisen, ja lähteä valvontavuoron ja yhden haastattelutunnin jälkeen sohvalle perunaksi. Mutta voinkin jäädä kalibroimaan mittareita huomiseen Valkjärvi-iltapäivään, testailla menetelmiä sameuden mittaamiseksi ja pestä ämpäreitä. Voisin laatia huomisille oppitunneille tanssikoreografian, ladata luokan täyteen Arduino-palikoita tai johdattaa opiskelijat Isosuolle sauvakävelylle. Biologiaa ja maantiedettä voi oppia kaikilla tavoilla, joilla ylipäätään voi oppia. Vain mielikuvitus ja ajatuksen syvät urat rajoittavat. Eikä se yo-kokeen valvontakaan pöllömpää ole. Keskittyneet, kaikkensa yrittävät ihmiset ovat kauniita. Naamiot on karistettu.

10. maaliskuuta 2015

Satsasin eilen iltalenkkiin, ja jätin tämän päivän oppitunnit ovenkahvapedagogiikan varaan. Mantsa kakkosessa Eurooppaa, ravinnon riittävyyttä ja energiantuotantoa. Mantsa kolmosessa hyvät esitykset väestönkasvusta ja ravinnon riittävyydestä, ja räjähdysaltis keskustelu kehitysavusta. Nostin ohimennen esiin Dambisa Moyon, ja kehitysavun kaksi puolta. Bilsa ykkösessä evoluutio loppuun ja kertaus. Bilsa kakkosessa soluhengitys, käymiset ja luolamiesharjoitus. Sitten huoltotöitä labrassa, ja moottorimarssia kerholle ja päiväkodille. Otsoa oli lämitty tennispalolla vatsaan. Laura oli terrorisoinut Naavannuppujen päiväunta hoilotuksellaan. Lotta oli puuhannut taas matikkaa. Olisi jo koulutyttö, mutta ei ole päässyt vielä edes eskariin.

Dambisa Moyo, Norman Borlaug, Erasmus Darwin, Rosalind Franklin, James D. Watson, Stanley Miller, Yi-Fu Tuan, Adolf Erik Nordenskiöld, Alexander von Humboldt, Pehr Kalm, Lars Levi Laestadius. Olen ottanut viime aikoina lukion tunneilla entistä enemmän esiin ihmisiä ja heidän taustojaan - ihan lapsuudesta johtaen. Tarina oppimisen välineenä tuntuu olevan unohdettu, ehkä jopa paheksittu. Minusta sen pitäisi olla keskiössä. Onko olemassa muuta kuin ihmisiä ja heidän tarinoitaan?

9. maaliskuuta 2015

Klo 9.30. Äidinkielen yo-kokeen kakkosvalvojana, kusettajana. Äikän kokeet ovat olleet usein niin kuivaa jankkia, että olen vilkuillut tehtäviä nukahtamisen pelossa vain sivusilmällä. Mutta nythän näissä näyttää olevan tolkkua. Melkein tekisi mieli kirjoittaa - rusinapullauskonnosta, Maningin kuvista tai Huovisen novellista. Silti tässä tilaisuudessa on helppo ymmärtää niitä, jotka haluavat yo-kisat kokonaan pois lukiosta. Tämä ei liene tarkoituksellisin rasti matkalla tulevaisuuden yhteiskuntaan. Abstraktiin suunnitteluun tämä näyttää harjaannuttavan: 50 minuuttia kulunut, eivätkä kaikki ole ottaneet edes kynää käteen.

Klo 10.05. Satayhdeksän yksikköä lahjakkuutta ympärillä. Lukio on karvan mitan päässä täydellisestä välineestä saada Suomi nousuun. Kiukuttaa vietävän isolla veellä se että mahdollisuudet tyrittiin tuntijakoratkaisussa, ja lukio talutettiin saattohoitoon. Liiallinen pakollisuus jäi oppimisen hidasteeksi. Luonnontieteitä vähennettiin ilman perusteluja, ja uskontoa lisättiin, ainoana perusteluna se että Päivi oli mukana kokouksessa. Opintojenohjaukseen lisättiin yksi pakollinen kurssi, jotta voidaan huoletta karsia pois mahdollisuus jatkaa opintoja neljäntenä vuonna. Kyllä se nuori kypsyy ihmisenä, ja opinnot alkavat edetä, kun sitä pakkokurssittaa 18 x 75 minuuttia. Ainoa asiallisesti perusteltu ratkaisu oli pakollisen etiikan kurssin lisääminen filosofiaan. Tätäkin ovat monet pitäneet pakollisena koristeena, lukion maustamisena hajuttomuudella ja mauttomuudella. Mutta minäpä veikkaan, että aika monessa lukiossa uusi etiikan kurssi tulee olemaan poliittisesti ja uskonnollisesti kiivaan tunnustavaa.

Klo 16.00. Kolme oppituntia takana. Mantsa nelosessa haastattelin aluetutkimustyön tekijöitä työn etenemisestä. Mukavaa ja hyödyllistäkin, luulen. Harvoin tarjoutuu tilaisuuksia olla opiskelijan kanssa kahden, vailla muita silmiä ja korvia. Annan ja Elinan kanssa tosin keskustelu karkasi Sinbadiin. Mantsa kolmosessa kuuntelimme kaksi kelpo esitystä, minkä jälkeen yritin tönkkönä sössöttää jotain tulvista hasardina. Mantsa kakkosessa aiheena oli ravinnontuotanto ja maatalouden muodot. Aihe peruskauraa. Kyllähän kaikki tuntevat esimerkiksi maailman kymmenen merkittävintä ravintokasvia? En saanut tuntiin otetta.

Klo 17.02. Laboratoriovälineiden huoltoa torstain Lähtelänoja-maastotöitä varten. Kaikki vanhat mittarit näyttävät toimivan. Automaattipipeteillä ja valmiiksi steriloidulla kärjillä mikrobilaskennat tarkentunevat. Uusi sameusmittari on 200 kertaa vanhaa menetelmää tarkempi. Uudella tömäkämmällä imusuodatuksella kiintoaineen määritys nopeutuu 100-kertaiseksi, ja parempi suodatinpaperi takaa tarkemman tuloksen. Tarkka ja nopea on parempi kuin epätarkka ja hidas. Awesome, huudahti Jasmiina torstain maastopäivästä. Sitä odotellessa käyn kotona nukahtamassa. Hetken lepään. Katson ovatko lapset kasvaneet.

8. maaliskuuta 2015

Harmaan sunnuntain tuhkanharmaat käyrät. Ollaan sössitty. Ei vaan osata. Vastapainoksi luin Norman Borlaugin elämäkertaa, ja yritin siinä sivussa väkertää koetehtävää tilastoista. Borlaugin persoona oli kaiken avain. Maailma ruokittiin intohimolla, tahdolla ja käärityin hihoin. Ei kärsien, ei raataen, eikä synkistellen. Olisikohan Borlaug hyvä esikuva tönköille poliitikoille - tai vaikka meille opettajille? Tosin, harvemmin voimat riittävät olemaan Borlaug. Tänään en saanut aikaiseksi edes keikkaa pahvinkierrätyslaatikoille. Enkä puhdistanut keskuspölynimurin suodatinta. Puuttui into ja himo. Jäi imuri imuroimatta.

7. maaliskuuta 2015

Menin illalla hakemaan lukiolta kamerareppuani, mutta sainkin mukaani kahvintaimen ja hienon kiitoskortin. Olin hämilläni - otin vain joitakin valokuvia!. On ne kivaa sakkia, ne taiteilijaihmiset. Kotimatkalla hehkuttelin itsekseni lukiomme valoisaa tulevaisuutta. Vaikka poliitikkojen mielestä koulutus on turha riippakivi, meillä tehdään tulevaisuutta. Taidelinja rakentaa vuosi vuodelta yhä upeampia spektaakkeleja, täysimittainen liikuntahalli nousee lukion pihaan ja monitoimihalli naapuriin, lukio on saarrettu liikuntatiloilla, ja IT-teknologiaan ja luonnontieteisiin nojaava tiedeopintokokonaisuus rakentuu jo ensi syksyksi. Tiedevaelluskurssikin palaa osaksi kokonaisuutta vuoden hönkäilytauon jälkeen, ja luontoliikuntakokonaisuus muhii. Seisomme uljaasti kolmella tukevalla pönkkäjalalla: tiede, taide ja hyvinvointi. Saavat ankeuttajat ankeuttaa keskenään.

Yritin hakea Otsolle vintiltä laatikkoa, joka sisältää ainakin Viisikko-sarjan kokonaisuudessaan, osan Seikkailujen sarjasta, Hardy-poikia, kolmea etsivää, ja joitakin Ernst Thompson Setonin kirjoja. Huomasin kuuluvani omistavaan luokkaan: laatikon edessä on kolme metriä läpitunkematonta tavaramassaa, muun muassa kolme säkillistä naamioverkkoja, laatikollinen tunkkeja, ja viisi laatikollista 80-luvun lintulehtiä. Olisikohan pihakirppiksen aika? Joku varmaan tarvitsee 20 kiloa muurahaisten etenemisen pysäyttävää vaseliinia tai 900 tyhjää DVD-levyä? Sarvikko seasta sentään löytyi, ja siihen saatiin ensikosketus.

6. maaliskuuta 2015

Yllättävä kotipäivä. Pakollinen pysähdys. Otso teleporttaa hornaan, ja minä huomaan olevani hunningolla. Kengätkin kamalassa kunnossa, mutta noista neljästä luopuminen olisi ystävän pettämistä. Parhaat popot ne ovat. Valkoiset Caterpillarit ostin samalla kun etsimme vaatteita häihimme - tammikuussa 2007 siis. Kati paheksui silloin: eivät kengät saa maksaa 110 euroa. Sittemmin olen siirtänyt popot maastokäyttöön monta kertaa, käyttänyt niitä vaelluskenkinä ja kahluusaappaina, porannut niihin, sahannut niihin, ja viiltänyt vasemmasta kengästä siivun kirveellä. Kuvassa vasemmalla olevat Scarpan mitkälietennarit ostin vuonna 2009 Brandosilta, eivätkä nekään ole sen jälkeen levänneet. Mallia saisi vielä jostain Lontoosta 99 punnan hintaan, mutta vain ällöissä väreissä, suklaanruskeana ja pinkkinä. Ei, en jätä ystäviä ennen kuin ne jättävät minut.

5. maaliskuuta 2015

Maailma on nyt 333 Sinbad-aiheista valokuvaa rikkaampi. Ei rikas, mutta edes jotakin, syvän kunnioituksen osoitukseksi ja kiitokseksi. Klikkaussormi on hellänä ja hiiriranteen tuppi tulessa, sillä päivä oli muutenkin teknistä naksuttelua. Mantsa kakkosen kaupungistuminen, bilsa ykkösen fossiilit ja mantsa nelosen sijainninmääritys. Ensi viikko on nelpussa pyhitetty haastatteluille. Siinä on järkeä. Heikin kanssa iltapäivällä suunnitellussa tiedeopetuskokonaisuudessa ei ehkä järkeä ole, mutta hulvatonta se on: rakennetaan sukellusrobotti, ja usutetaan se kuvaamaan Valkjärven abyssaalia, ja hakemaan vesinäytteitä!

4. maaliskuuta 2015

Yöllä surma vanhan päälle. Illalla poissa surma ja viipale vanhaa. Aamulla kasvien ravinnetaloutta, ja fotosynteesiä, joka soi vieläkin matona. Sitten labravälineiden huoltoa ja puhdistusta, ja Sinbad kameran läpi. Palaveri, Otso kyytiin, kotiin, ja kuvia Lightroomin myllyyn. Iltasella Otso ja Lotta kyytiin, ja taas Sinbadiin, tällä kertaa osittain jopa paljaalla kakkkulalla. Otso seurasi Peltorit korvilla juonta, ja Lotta keskittyi painamaan mieleensä pukujen kaikki yksityiskohdat. Minä sain vihdoin räpsittyä muutaman kelvollisen kuvan tanssijoista. Kolmannellakin kerralla Sinbad paljasti uusia lahjakkuuksia. On ne vaan!

3. maaliskuuta 2015

Unelias työpäivä. Ensin mantsa kakkosessa valtiokoe, Eurooppaa ja kaupungistumista. Sitten mantsa kolmosessa asiantunteva esitys maanjäristyksistä hasardina ja ilmastonmuutoksen kauheimmat skenaariot. Bilsa ykkösessä viimeinen tunti oppikirjan lisälehtien parissa, ja bilsa kakkosessa entsyymejä, solukalvoa ja kasvien salattua maailmaa. Nukahdin muutaman kerran puhuessani. Tauoilla useampi opiskelija kävi huomauttamassa, että voisi vähitellen latoa niitä uusintakokeiden arvosanoja Wilmaan Nyökyttelin ymmärtäväisesti, vaikka tiesin, ettei ennen perjantaita tapahdu mitään. Liian varhainen kevät vei pohjan monelta Valkjärvi-tutkimukselta, joten kaikki luova ajattelu keskitetty siihen. Seurauksena päänsärky. Toisena päivänä toisin.

Kotona sammuin sohvalle muutamassa minuutissa, ja heräsin Lauran paukauttaessa kirjalla päähän: herääätyyyss! Päätin sivistyä hieman, ja lukea Tuomo Niemelän hienoa, toiseen maailmaan johdattelevaa kirjaa Afrikan kasvillisuudesta, mutta syksyinen tunnelma ajoi harppomaan Deborah Heiligmanin köykäistä opusta Charles ja Emma Darwinin rakkaustarinasta. Minulla on hyllymetrillinen kirjoja Darwinista, mutta en vieläkään tiedä, oliko mies mörökölli vai läpilunki läpänheittäjä. Luultavasti kuten minä: pintamörökölli, piilolunki. Pilkin kirjan ääressä kotvan, ajoin muutaman kuvan Lightroomin läpi, ja totesin luovuttaneena: turha päivä, anteeksi olemassaoloni kanssakulkijat. Hyvä ettei normaaleilla ihmisillä ole tällaisia.

2. maaliskuuta 2015

Otso istuu korokeistuimellaan poissaolevan näköisenä, aivan hiljaa. Vähän ennen koulun pihaa puhkeaa puheripuli. Alkaa parin minuutin esitelmä jostain Minecraftin ongelmasta, josta minulla ei ole haisuakaan. Oletan, että puhe on Minecraftistä. Puheessa vilahtelee mineraalien ja alkuaineiden nimiä, joita kuunnellessa nolottaa: olisi varmaan syytä vähän kerrata. Sitten Otso huikkaa heipat, morjestelee kavereitaan ja harppoo etunojassa kohti koulua. On joskus vaikea uskoa, että kyseessä on se sama poika, jonka kanssa kävimme katsomassa lehmiä ja syömässä eväitä lähes päivittäin kesällä 2009. Enää ei lehmiä jaksa edes vilkaista, eikä Otso halua lähteä edes Särkänniemeen, koska ”matka on niin pitkä”. Mutta taas illalla kun nappula tulee kyselemään, voisinko vihdoinkin etsiä sen vanhan kameran vintiltä, jotta hän voisi purkaa sen, varmistun asiasta: poika on edelleen se sama, joka vuoden ikäisenä tutki savivellin koostumusta. Päiväkodin hoitajat kutsuivat Otsoa silloin professoriksi.

Mantsan neloskurssilla teimme karttaharjoituksen, jota pidän lähes onnistuneena. Kuljin syyslomalla Iitissä reitin, määritin gepsillä matkan varrelta 15 pisteen sijainnin, ja otin kulkiessani melkoisen määrän kuvia. Opiskelijoiden tehtävänä on löytää ensin pisteet 100 x 100 metrin tarkkuudella, ja yhdistää ne sitten reitikseni valokuvien perusteella. Jälkimmäinen osa on aika lailla maantieteellisen mieltämisen perusteita. Kun näet kartan, osaat kuvitella silmiesi eteen sen esittämän alueen maisemana.

Opiskelijoiden työstäessä ajatus ajautui digitaalisiin materiaaleihin. Tällä kurssilla emme käytä lainkaan kirjaa, sillä kaikkien tälle kurssien tarkoitettujen kirjojen sisältämät asiat ovat opiskelijoiden saatavilla minun kirjoittamanani, ja kuvat löytyvät verkosta. Jos vain jostain löytäisin ajan, ja sopivan askeettisen ympäristön, tekisin saman kaikille kursseille. Harmillisesti aikaa ei vaan tunnu löytyvän, ja ihmisiä vaivaa painetun sanan palvonta. Jos opiskelijat kirjoittavat oppikirjan kappaleen lähteiden perusteella, ja minä toimin laaduntarkkailija, tulos ei muka ole sellainen, josta voisi lukea vaikka yo-kokeeseen. Mutta kun kirjoitan värittyneitä käsityksiäni bilsan oppikirjaan, jonka nimenä tuttu kustantaja julkaisee, se on elävän jumalan sanaa.

Digitaalisuuden "ilmaisuus" ei innosta. Pari vuotta sitten jonkinlainen porukka kirjoitti matematiikan oppikirjan viikonlopun aikana, minkä oli ilmeisesti tarkoitus osoittaa ilmaisen oppimateriaalin tuottamisen helppous. Toisin kävi. Kirjan tekemiseen kerjättiin valtava mediahuomio, ja tekijät paistattelivat pepsodent virneessä ja rinta rottingilla loisteessa. Tuon projektin jälkeinen kehitys on osoittanut, että oppimateriaalin tekijät ovat ihmisiä – jos he eivät pyydä rahaa, he pyytävät huomiota ja suitsutusta. Muutaman poikkeuksen olemassaolo merkitsee sähköisen oppikirjan tulevaisuudelle saman verran kuin munkkien ja nunnien olemassaolo väestönkasvulle. Eikä tekstin kirjoittaminen ja tehtävien tekeminen (ja niiden jakaminen) edes ole se kynnys. Esimerkiksi maantiede on täysin visuaalinen oppiaine, jossa ilmaiseksi jaettavan oppikirjan tekijän on luistettava laadusta viimeistään kuvituksessa. Se maksaa. Onneksi meillä on ajattelevia ja luovia ihmisiä, ja Wikipedia. Tulevaisuudessa lainataan toisilta osia, luodaan itse uusia palikoita, ja rakennetaan niistä kokonaisuuksia pienissä ryhmissä. Toivottavasti.

Mantsan kolmoskurssilla kuuntelimme hienoja esitelmiä avaruuden uhkista ja makean veden loppumisesta. Asko viritteli minussa pelon: mitä jos nenässäni on mikroskooppinen musta aukko? Mantsan kakkoskurssin tunti meni hieman toisissa maailmoissa. Ryhmä on laadultaan priima plussaa, joten he ansaitsisivat enemmän. Mutta kun tunnin alussa rehtori ja Heikki kävivät esittelemässä tiedeopetuksen suunnitelmia, ja kyselemässä palaverin paikkaa. Ajatus karkasi. Taas syntyy uutta.

Sitten taidelinjan Sinbadin pariin. Tarjoustalosta löytyi yllättäen sopiva patteri radiolaukaisijaan, joten virittelin 15-millisellä kalansilmällä ja laukaisijalla varustetun järkkärin jalustalle tanssilattian ääreen, ja suuntailin itse 70-200 -millisellä lavan vasemmasta laidasta. Fisun kaikki kuvat olivat samanlaisia: hassu efekti, mutta ei vaikuttavuutta. Pidemmällä telellä syntyi satoja kelvollisia kuvia kohtauksista jossa ihmisiä ja liikettä on vähän, mutta tanssijat eivät tunnu kennolle asettuvan. Yritän keskiviikkona uudelleen. Mutta olipahan kattaus lahjakkuutta, kauneutta, uljautta, heittäytymistä ja luovuutta. Olen ylpeä.

1. maaliskuuta 2015

Olen viallinen. Pertti Kurikan Nimipäivien menestys ei herätä minussa intohimoja suuntaan tai toiseen. En kykene näkemään sinistä kolttua valkoisena. Näen usein mustan valkoisena, mutta en koskaan valkoista harmaana. En ymmärrä julkista vihaa Jari Sarasvuota ja Björn Wahlroosia kohtaan. Jos sunnuntaina olisi pakko harrastaa jotain, ryhtyisin käymään jumalanpalveluksissa. En usko Jumalaan, enkä ateismiin. En ymmärrä, miksi pitäisi piirtää pilakuvia Muhammedista, jos se kerran loukkaa suurta ihmisjoukkoa. Minusta pieni on kaunista, mutta vähemmän ei ole enemmän. Tein vaalikoneen, ja totesin että en ole kenenkään kanssa samaa mieltä, paitsi muutamissa asioissa niiden kanssa, jotka eivät ole mitään mieltä. Sain Faecesbookissa viestin, jossa henkilö kertoi poistaneensa minut kavereistaan, koska ei voi olla kanssani samaa mieltä. Minä en tunne tarvetta poistaa ketään.

Vaihdan pattereita leluihin, eheytän pikaliimalla siipeensä ottanutta keijua, siivoan, polttelen takkaa ja arvioin uusintakokeita. Katselen ikkunasta kun pikkuvarpunen syö hirssiä. Odotan usvaisia kesäaamuja ja mesiangervon tuoksua. Elän pientä aikaa.

28. helmikuuta 2015

Puhuimme illalla Juhan kanssa ulko- ja turvallisuuspoliittiset näkemykset auki, joten herätys aamiaiselle tuli aavistuksen verran liian aikaisin. Hieman liian terveellisen sapuskan jälkeen piipahdimme Susijengin uudessa harjoitushallissa: kyllä on hieno. Urheilupuistoissa vieraillessa mieltä askarruttaa aina kysymys, millaista elämä olisi, jos olisin lähtenyt liikunta-alalle, kuten joskus kuntoilupuuskassani suunnittelin? Vaivaisiko nykyisen kaltainen uupumuskooma? Tarvitsisinko näitä urvotuspäiviä?

Aamulla bilsa kakkosessa Marilyn Monroe -koe ja entsyymejä. Välitunnilla ikävä uutinen: taidelinjan esitys omalle lukiolle on jouduttu perumaan sairastumisten vuoksi. Sitten bilsa ykkösessä lisää Googlen lisälehtiä oppikirjaan, ja hetken ihmettelyn jälkeen vajaan tunnin köröttely Lohjalle Kisakallioon. Respa oli unohtanut kertoa, että laavulle on melkoinen matka, joten liukastelimme iltapäivällä kolmisen tuntia jäällä; ensin luontopolulla, sitten curling-radalla. Curlaus koukutti lähtemättömästi. Illallisella kyselin, josko uuden liikuntahallin kylkeen saisi vielä ängettyä liukuradan? Ja maan alle uimahallin? Ei, joku raja.

26. helmikuuta 2015

Naapurin kuusessa kilvan laulaneet kuusitiainen ja tikli taltuttivat kokovartalokireän aamumörököllin. Mantsa kakkosessa väestöntiheyttä ja muuttoliikkeitä. Perus. Mantsa kolmosessa koordinaattijärjestelmiin tutustumista. Perus. Siinä välissä bilsa ykkösessä oppikirjan lisälehtiä Googleen. Erittäin lupaava. Paljon enemmän kuin perus. Biologian abitreenit. Vähemmän kuin perus. Jos olisin etukäteen tiennyt, että valmennus pidetään äijäporukalla, olisin lämmittänyt saunan, ja ostanut Kabanossit.

Kotona 17.45. Otso pelaa Minecraftia ja Lotta katsoo jotain tyttöhömppää. Laura laittaa kyökissään leikkiruokaa, Kati tarjosi oikeaa. Ilves-Blues jää väliin. Mäkihyppy ei kiinnosta lainkaan. A-talk ehkä. Huomisen moninaiset varusteet kasaan, iltalenkki sysipimeässä, sauna, NYPD Bluen kymmenennen tuotantokauden jakso 5, ja pötkölleen. Pitenevä päivä on yhä liian lyhyt.

Sivun tarjoaa LiveJournal.com